Tällä sivulla julkaisemme arkistoistamme löytyviä sitaatteja, aforismeja, runoja ja anekdootteja.
Aihepiiri kattaa filosofian historian, historian ja kulttuurihistorian, nykyajan ja arkielämän ihmissuhdekokemukset. Luettavuuden vuoksi tässä julkaistuja otteita on stilisoitu ja joskus myös hieman editoitu, sillä suurin osa on peräisin Matti Puolakan ex tempore puheista tai käsin kirjoitetuista, täysin viimeistelemättömistä muistiinpanoista.
Otteiden keruu liittyy kirjaprojektiin, jonka Uusi historia -yhdistys käynnisti vuoden 2024 alussa. Käymme sitä varten läpi omia arkistojamme, Kansallisarkistossa olevaa Matti Puolakan arkistoa sekä Kansan Arkistossa olevia MLR:n ja Idun arkistoja.
Kirjamme sisältää ainakin seuraavat aihepiirit:
(1) Matti Puolakan elämänkerta ja tarina siitä miten hänen historianfilosofiansa syntyi, kehittyi ja valmistui aikakauden murroksessa ja minkälainen hän oli ihmisenä,
(2) ystäväpiirimme tarina jossa hyödynnetään dokumenttien lisäksi muistelmia, kertomuksia, päiväkirjamerkintöjä useammilta ihmisiltä,
(3) kannanotto Suomen lähihistoriassa (etenkin suomettuminen ja myöhemmin Venäjän hybridisota) tapahtuneisiin vääryyksiin, joihin liittyviä tapahtumia ei kaikkia ole julkisuudessa edes ollut esillä,
(4) näkemys aikakauden olemukseen, ja perusteluja sille, miksi marxismin paikkaa historiassa ja sosialismin nousua ja romahdusta pitäisi käsitellä asiallisesti, avoimesti kaikkien mielipidesuuntausten kesken eikä lukkiutua identiteettileimoja viljeleviin asenteisiin.
Anton Makarenkon teoreettiset pedagogiset teokset sisältävät paljon syvällistä pohdiskelua jolla on ikuinen arvo, kunhan ne ensin riisutaan aikakauden kuonasta ja jargongista, jota teksteissä paikka paikoin esiintyy.
Makarenkolla on mm. seuraava nerokas aforismi, jota olen usein siteerannut:
‘Normaalit lapset tai lapset, jotka on saatettu normaalitilaan, ovat kaikkein vaikein kasvatuksen objekti. Heillä on herkemmät luonteet, konstikkaammat vaatimukset, syvempi kulttuurintarve, monivivahteisemmat suhteet ympäristöön kuin irtolaislapsilla. He eivät vaadi teiltä tahdon leveitä ja rajuja otteita, ei silmiinpistäviä emootioita, vaan mitä monisärmäisintä taktiikkaa.'[1]
Makarenkon siirtoloissa oli sekavista oloista tulleita katulapsia ja nuorisorikollisia, joita pyrittiin kasvattamaan perustaviin inhimillisiin hyveisiin. Tämä siis täysin riippumatta poliittisista näkökannoista ja pyrkimyksistä. Makarenko sanoo, että loppujen lopuksi “hyvien” lasten kasvattaminen oli vaikeampaa. Tuo todella on paradoksaalinen mietelmä. Pinnallisesti ajatellen sitä ei voi ymmärtää.
Se sisältää ensinnäkin näkemyksen, että ihmisyys on aina kasvua. Ja kehitys on kiihtyvää. Myös kasvatuksessa siis haasteet vaikeutuvat sitä mukaa kuin edistytään. Makarenko ilmaisee tämän niin, että “hyviä” lapsia joudutaan kasvattamaan hienovaraisesti, ”he vaativat teiltä mitä monisärmäisintä taktiikkaa”. Katulasten ja nuorisorikollisten kohdalla tarvitaan aluksi vain melko yksinkertaista kurinpitoa. Toki tällöinkin on lapsia kohdeltava kunnioittavasti.
♦ ♦ ♦
Makarenko korosti myös sitä, että yhteisöllä on oikeus hyljätä jäsenensä. Olen miettinyt tuota meidän kokemustemme kannalta paljon, vaikka asiayhteys onkin tyystin erilainen. Me rakensimme yhtä aikaa aatteellispoliittista liikettä ja itsetarkoituksellista ystäväpiiriä. Pyrimme luomaan ihmisyhteisön, joka ei ota opportunistista kantaa mihinkään keskeiseen kysymykseen ja jonka keskuudessa ihmissuhteet olisivat ehdottoman rehelliset. Sitten jouduimme suomettuneessa Suomessa vainotuiksi, eristettyyn asemaan.
Ystäväpiirin rakentaminen itsetarkoituksena muodostui kohtalokkaaksi. Koska juuri silloin – jos ei ole ulkoisia pidikkeitä, esteitä, ja meillä ei ollut – ystävät voivat tehdä hyvin pahoja keskinäisiä riitoja. Eivät kaikki. Ihmisyydessä on hyvin suuria tasoeroja eri ihmisten välillä.
Jos ei ole aktiivia eettistä preppausta – eli tietynlaista päiväkirjan pitoa, avoimia keskusteluja ystävien kanssa siitä mikä nyt on oikein ja väärin, jos noita keskusteluja ei käydä objektiivisesti, aidosti, viisaasti filosofoivassa hengessä, ei siis moralisoiden – niin ihmiset ovat taipuvaisia tekemään sokeita riitoja.
Siksi jouduin miettimään paljon tuota ajatusta, että yhteisöllä on oikeus myös hylätä jäsenensä, jos tämä käyttäytyy hyvin väärin, jos mikään muu ei auta. Monesti vain tuollainen voi kasvattaa jäsentä, joka on tehnyt todella pahoja. Silloin joudutaan omilleen ja opitaan kantapään kautta.
♦ ♦ ♦
Yläasteen tai ainakin lukion opetuksessa pitäisi nuorisolle kertoa, että jos jotain toista ihmistä erittäin pahasti aletaan panetella, niin siinä panettelijalle itselleen jää jonkinlainen paha haava sydämeen. Näin käy vaikka ei jäisi edes kiinni. Ihminen paaduttaa silloin itsensä. Hän voi säilyä muodollisesti aivan normaalina ja jopa sydämellisenä joissakin tilanteissa, mutta hänellä silti on hyväksyttynä valmiutena jotain sellaista mistä olen käyttänyt nimitystä vakaumuksellinen kyyninen kavaluus. Eettiseen kasvatukseen tulisi kuulua näkemys, että tuolla tavalla voi pysyvästi rämettää sielunsa silloinkin kun ei ns. paljastu, joudu arvostelun kohteeksi tai millään tavalla häpeään.
[1] Anton Makarenko, Paljasjalkaiset isännät, III osa, Kansankulttuuri Oy 1957, 279.
Kun kirjoitatte päiväkirjaa tai novellia, teille tulee hyvä olla. Mutta sitten kun luette sen, ei se tunnukaan hyvältä. ”Mitähän roskaa toi on”, te tuumitte. Uskokaa sittenkin siihen, miltä teistä kirjoittaessa tuntui. Jos kirjoittaessa oli hyvä olla, niin siinä on tie.
Mistä johtuu että se ei lukiessa tunnukaan hyvälle? Se on väistämätöntä, sillä kun jostain kuvasta eli tunnelmasta kirjoittaa, eihän siitä ensimmäisellä kirjoittamisella voi tavoittaa kuin joitakin ääriviivoja! Kun jotain tavoittelee, niin ei se ensimmäisellä kerralla onnistu.
Mutta kirjoittaessa teillä liikkuu mielessä hyviä tuntemuksia, vaikuttaa siltä että voisitte sitä ajatusta jatkaa moneenkin suuntaan. Kuitenkin se, mitä ensimmäisellä kerralla saa paperille, voi olla vain heikkoa.
Seuraava varaus tosin täytyy esittää: monesti taideteoksia tempaistaan hihasta. Strauss sävelsi valsseja kapakassa ja kirjoitti ne serviettiin. Vincent van Gogh maalasi kahdessa tunnissa parhaat taulunsa. Nuo ovat poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön, ja kyllä niissäkin viimeistely merkitsee.
Sibelius sanoi, että hän pysyisi kirjoittamaan sinfonian kymmenessä minuutissa. Sitten hän lisäsi vaatimattomasti: ”Mutta siitä ei tulisi kovin hyvä sinfonia”. Hän tekikin seitsemän vuotta yhtä sinfoniaa[1], siitä huolimatta että sinfonian voisi periaatteessa kirjoittaa kymmenessä minuutissa. Jos Strauss tai Sibelius kirjoitti kapakassa serviettiin jonkun melodian, niin millä lailla se oli viimeistelty? Se oli sillä hetkellä, siinä tunnelmassa täsmälleen – tunnelma ilmeni puhtaasti siinä hetkessä.
Entä van Goghin taulut? Niistä ei yksikään taulu olisi säilynyt historiaan, elleivät ne olisi säilyneet kokonaisuutena. Van Goghin yhtään taulua ei voi ymmärtää, eivätkä aikalaiset ymmärtäneet ennen kuin niitä alkoi tulemaan paljon. Ne vaikuttivat vain galleriana. Kokoelmana.”
♦ ♦ ♦
[1] Matti tarkoittaa tässä luultavasti seitsemättä sinfoniaa. Sen valmistuminen kesti seitsemän vuotta. Tosin viidettä sinfoniaa Sibelius sävelsi yhdeksän vuotta. Lähde: muhi.uniarts.fi/sinfonian-kolmas-aikakausi/
Vaihtoehtoliike Idun kesäleiri 9.7.1980, ote Matti Puolakan puheenvuorosta.
… hyppäsin suureen tuntemattomaan [kun aloin puhua]. Ei ollut yhtään mitään puhuttavaa teille. Mutta oli halu pohtia sitä, että miksi hitossa minä elän. Miten olen elänyt? Ja heti tuli ajatuksia. Jos tosissanne kysytte: ’Miksi minä elän?’. Niin heti tulee ajatuksia, kun ryhdytte siitä puhumaan. Ja silloin lähtökohtana tulee olla ehdoton onni. Kun kysyy mitkä ovat suurimmat unelmat elämän suhteen, niin heti tulee ajatuksia.
Anton Semjonovitš Makarenko[1] yritti kehittää kasvatusopillisen systeemin. Hän kiinnitti hyvin paljon huomiota pedagogiseen tekniikkaan. Minkälaisia huomioita? Sellaisiin asioihin kuin mimiikkaan. Minkälaisella äänensävyllä kasvattajan pitää puhua. Miten elehtiä. Minkälaisia seurustelukikkoja kannattaa käyttää lasten kanssa.
Tuota voidaan sanoa tekniikaksi, mutta se pitää laittaa lainausmerkkeihin, koska sillä on syvä inhimillinen sisältö. Ihminen on fyysinen olento. Kyllä.
Tietynlainen ”näytteleminen” on tärkeää myös rehelliselle ihmissuhteelle. Se, että läheisimmän ihmisen edessä pidetään yllä korkeimpia elämänarvoja. Osoitetaan eleillä ja ilmeillä että tässä olen nyt paitsi minä, kuka satunkin olemaan, niin ihminen jolla on suuria ihanteita, ihminen joka on osa ihmiskuntaa. Jotenkin noin.
♦ ♦ ♦
[1] Anton Makarenko (1888–1939) oli Ukrainassa syntynyt, opiskellut ja työskennellyt neuvostoliittolainen kasvatustieteilijä ja kirjailija. Hän johti 1920–1930-luvuilla alaikäisten katulasten työsiirtolaa Pultavassa sekä lasten työkommuunia Harkovan alueella. Ensimmäisen maailmansodan ja sisällissodan jäljiltä oli maassa paljon orpoja tai köyhien perheiden lapsia jotka liittyivät jengeihin ja ryhtyivät rikollisiksi. Makarenko kehitti omintakeisen menetelmän, jonka avulla nämä lapset kykenivät integroitumaan yhteiskuntaan.
Voidakseen keskittyä kirjalliseen ja teoreettiseen toimintaansa Makarenko siirtyi Moskovaan v. 1937, eli vasta kaksi vuotta ennen kuolemaansa.
Romaaneissa ”Paljasjalkaiset isännät” ja ”Liput torneissa” Makarenko kertoo lasten työsiirtoloista ja opetusmenetelmistään. Niillä on paljon yhtymäkohtia länsimaissa ilmestyneisiin vaihtoehtoisiin kasvatusmenetelmiin. Vaikka Makarenkoa pidetään neuvostokasvatuksen pääideologina, eivät hänen menetelmänsä käytännössä saaneet Neuvostoliitossa sellaista asemaa – nehän olivat monelta osin vastakkaisia sille viralliselle kasvatusideologialle joka Neuvostoliittoon muodostui.
Ukrainassa sen sijaan hänen työtään arvostetaan. Samaten vastustetaan sitä, miten Neuvostoliitossa “omittiin” Makarenkon perintö, kun siitä samalla poistettiin kaikki sellainen mikä ei viralliseen neuvostokasvatukseen ja -ideologiaan sopinut.
Tässä esim. eräs ukrainalainen dokumentti aiheesta: https://www.youtube.com/watch?v=roNkPCbGD6g
Meille nuo kirjat ovat olleet innoituksen lähteinä niiden sisältämien lukuisten ihmiselämää kuvaavien oivallusten vuoksi. Makarenkon suhteesta nuoreen neuvostovaltaan tullaan luultavasti vielä pitkään kiistelemään, mutta hänen maineensa kasvatustieteen pioneerina tulee pysymään.
