Matti Puolakka – ihminen joka määritteli ihmisen
Matti Puolakan esittely Pertsa Koskelan kirjassa “Ihmissuvun, yhteiskunnan ja ihmisen synty – ehdotus ihmissuvun uudeksi historiaksi, osa 1”.
Teoksen esittelyä täällä: Teos ihmissuvun synnystä kysyy: Keitä me olemme?. Muita Puolakan henkilön esittelyjä täällä: Kuka oli Matti Puolakka?
Millainen ihminen oli Matti Puolakka – ihminen joka määritteli ihmisen, ja jonka ystävä ja työtoveri olen ollut koko aikuisen ikäni?
Puolakka arveli itse, että sen jälkeen kun hänen näkemyksensä ovat tulleet kansainvälisen yleisön tietoon, hänen henkilönsä nousee suurempien kiistojen kohteeksi kuin hänen ihmiskäsityksensä ja siihen perustuva universaalihistoriansa. Aika näyttää, oliko hän oikeassa.
Seuraavassa yritykseni kuvailla joitakin pääpiirteitä hänen elämänkohtalostaan, luonteestaan ja suhteestaan ystäviinsä.
Totuuden etsintä on valheen paljastamista
Totuuden etsintä tarkoitti Puolakalle aina ajankohtaisen virallisen valheen, vallitsevaa vääryyttä ylläpitävän kollektiivisen itsepetoksen paljastamista. Hän oli totuuden etsijä, olipa kysymys hänen sukulaisistaan, ystävistään, poliittisista ja kulttuuripiireistä tai tieteellisistä koulukunnista.
Matti Puolakka oli toisinajattelija sanan varsinaisessa merkityksessä.
Hän syntyi kommunistisukuun. Hänen isänsä, vakaumuksellinen kommunisti, puolusti Suomen itsenäisyyttä Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan talvisodassa, mutta kieltäytyi osallistumasta jatkosotaan natsi-Saksan rinnalla ja joutui sodan ajaksi vankilaan.
Puolakka omaksui hänkin nuoruudessaan kommunistisen maailmankatsomuksen. Mutta hän totesi jo hyvin varhain, ettei Neuvostoliitto ole työväenvaltio. Hän kannatti Mao Zedongin näkemystä, että sosialismissa kansalla pitää olla oikeus kapinoida byrokratiaa vastaan. Kiinan kulttuurivallankumouksen ihmiskäsitystä, moraalifilosofiaa ja taidekäsitystä hän alkoi arvostella vuodesta 1971 lähtien. Siinä perussyy kulttuurivallankumouksen katastrofaaliseen epäonnistumiseen, mikä asteittain meille valkeni noin vuodesta 1976 lähtien.
Puolakka kuului Suomessa pienilukuiseen joukkoon, joka suomettumisvuosina arvosteli Neuvostoliiton sisä- ja ulkopolitiikkaa. Kritiikkimme perustui marxilaisen filosofian käsitteisiin. Se oli paras tapa osoittaa Neuvostoliitossa vallinnut sanojen ja tekojen välinen räikeä ristiriita. Tuollainen kritiikki riisui neuvostojohdolta legitimiteetin ja oli sen vuoksi sille kaikkein vaarallisinta.
Puolakka totesi myöhemmin:
”Ollessani 20-vuotias tiesin, että joudun yksin käymään ajankohtaista valetta vastaan Suomessa – siis yksin ystävieni kanssa. Suomalaisessa kulttuurissa meidät ajettiin marginaaliin. Koko yhteiskunnassa vallitsi suomettumisen vale.
Toiseksi vasemmiston vale: eihän Neuvostoliitossa ollut työväenluokka vallassa. Noin väitin jo aika nuorena isälleni ja perheystävillemme, kommunistisille puoluepampuille.
Kolmanneksi omassa piirissämme oli ”maolainen” vale: jouduin käymään dogmaattisia ja todellisuudelle vieraita, sokeita suhtautumistapoja vastaan. Vastustin pyrkimystä tuoda puritanistista moraalifilosofiaa sellaisenaan 1970-luvun hyvinvoivaan Suomeen. Kiinassa puritanismi vietiin äärimmilleen ja se oli (…) kulttuurivallankumouksen katastrofaalisen epäonnistumisen teoreettinen syy.” (2020, 348)
Pertti Koskela:
Ihmissuvun, yhteiskunnan ja ihmisen synty – Ehdotus ihmiskunnan uudeksi historiaksi osa 1
Esittelyä täällä.
Saatavilla mm. Adlibris, Booky, Suomalainen.
Sekä kirjakauppa Rosebud Sivullinen, Helsinki.
Ovh 20 e.
Sekä kirjakauppa Rosebud Sivullinen, Helsinki.
Ovh 20 e.
Myöhemmin hän ryhtyi arvostelemaan esihistoriatieteitä filosofisten yleistysten puuttumisen tai noiden yleistysten mielivaltaisuuden vuoksi. Sekin oli eräänlaisen valheen vastustamista, ja siinäkin hän näyttää olleen yksin.
”Homo-suvun historian ensimmäinen suuri vaihe, jota voidaan nimittää esihistorian esihistoriaksi, vaatii filosofista yleistystä. Tietääkseni sellaista ei varsinaisesti vielä ole. Kukaan tuntemani kansainvälinen tai suomalainen tutkija ei ole pyrkinyt ulottamaan tällaisen kokonaiskuvan luomiseen filosofista yleisnäkemystä.”
”Esihistoriatieteisiin liittyvässä teoreettisessa keskustelussa nousee säännöllisesti esiin filosofia. Mutta ei koskaan muu kuin filosofian yksi tai kaksi osa-aluetta. Eivät koskaan kaikki filosofian keskeiset osa-alueet.”
”Haluan huutaa tämän maailmalle: syntyy kaksi uutta tiedettä, paleoantropologian filosofia ja arkeologian filosofia. Miten niin? Ne ovat uudet filosofiset tieteet juuri siksi, että niihin tulee liittää filosofian koko historian tarkastelu ja filosofian osa-alueista lähes jokainen.” (2020, 162–163)
Puolakka liitti filosofian historiaan myös kulttuurihistorian, erityisesti suurimman kaunokirjallisuuden.
Hän oli toisinajattelija myös omassa ystäväpiirissämme. Ei vain niin, että hän loi yksin teoreettisen systeemin, sen kaikki keskeiset ajatukset ja käytännölliset linjanvedot, vaan ennen kaikkea niin, että hän joutui asettumaan myös lähimpien ystäviensä suhtautumistapoja vastaan.
”…kaikki tärkeimmät ajatukset ovat syntyneet siitä ja vain siitä, kun ystäväni ovat pettäneet minut – eri ihmiset eri tilanteissa eri tavoin. Näistä asioista olemme keskustelleet lukuisia kertoja vuosien ja vuosikymmenten varrella, ja niistä vallitsee keskuudessamme syvä yksimielisyys.” (2020, 356)
Puolakka uskoi sivistyneen keskustelun voimaan. Hänen ehdotuksestaan Marxilais-leniniläiset ryhmät (MLR, 1973–1977) omaksui keskustelukäytännön, joka oli ainutlaatuinen kaikissa poliittisissa järjestöissä: julkaisimme ideologisten ja poliittisten vastustajiemme meitä vastaan kohdistamat hyökkäykset sellaisinaan, emme koskaan vääristelleet heidän näkemyksiään ja annoimme heille tunnustusta, kun he mielestämme sen ansaitsivat.
Samaa käytäntöä noudatettiin myös liikkeen sisäisissä ristiriidoissa. Siitä syystä MLR pysyi yhtenäisenä koko historiansa ajan yhtenä harvoista ellei ainoana länsimaissa toimineista ”maolaisista” liikkeistä.
Kohtalona ihmisen määritteleminen
Miksi Puolakka otti tehtäväkseen määritellä ihmisen? – Hän uskalsi tarttua haasteeseen, kun se asettui hänen eteensä.
”Kreikkalaisissa tragedioissa kohtaloaan ei voinut välttää kukaan. Kohtalon käsitteen dialektisessa ymmärtämisessä mielestäni syvällisintä on se, että juuri ’rohkein’ ei voi välttää omaa kohtaloaan!” (2020, 134)
Puolakalle ihmisen määritteleminen asettui elämäntehtäväksi, ”kohtaloksi”, kolmesta syystä:
Ensinnäkin hän halusi ymmärtää ja selittää kommunistisen maailmanliikkeen ja sosialistisen maailmanjärjestelmän nousun ja tuhon 1900-luvulla.
”1970-luvulla meitä ihmetytti se, miten Kiinan kommunistisen puolueen johdossa saattoi uudelleen ja uudelleen puhjeta riitoja, henkilökohtaisia ja kohtalokkaita valtataisteluja vanhojen taistelutoverien kesken.
Mutta kun kulttuurivallankumouksesta tuli myöhemmin julki ruohonjuuritason kuvauksia, kävi ilmi, että aivan samaa tapahtui tavallisten ihmisten keskuudessa (…). Toivottomia, aivan sokeita valtapelitaisteluja ihmisyksilöiden välillä.
Niiden selittämiseen ei ihmiskunnalla ole moraalisia aseita eikä teoreettisia käsitteitä.” (2020, 337)
Sama tapahtui muissakin sosialistisissa maissa. Puolakka on tietääksemme ainoana maailmassa julkaissut Kiinan kulttuurivallankumouksen filosofisen linjan (ja samalla koko marxilaisen filosofian, sen kaikkien suuntausten filosofisen perustan) systemaattisen kritiikin (1982). Tuo kritiikki pysyi vielä marxismin puitteissa. 1980-luvun puolivälissä hän hylkäsi marxilaisen sosialistisen projektin kokonaisuudessaan.
Toinen tekijä olivat esihistoriatieteiden uudet löydöt 1950-luvulta lähtien. Jo se seikka, että ihmisen ja eläinten ero oli jotain aivan muuta kuin siihen saakka oli luultu, pakotti arvioimaan uudelleen kaikki ihmiseen ja ihmissuvun historiaan liittyvät näkemykset ja keskeiset käsitteet.
”Ihmiskunnan pitkä esihistoria – – muodostaa perustan sille, miten arvioida kaikkia erilaisia ihmiskäsityksiä, moraalifilosofioita ja historianfilosofioita.” (2020, 138)
”Koko universaalihistorian kirjoittaminen on ytimeltään tiettyjen termien ja käsitteiden määrittelyä.” (2020, 162)
Kolmas ja tärkein syy olivat henkilökohtaiset elämänkokemukset:
”Olen aina korostanut seuraavaa:
Pääasiassa mietin tuntemieni ihmisten kataluutta, halpamaisuutta, epärehellisyyttä, ajattelemattomuutta, ahdaskatseisuutta ja lyhytnäköisyyttä, ja kärsin. Mietin niin penteleesti sitä, miten tuollaista voisi vastustaa, miten sitä voisi selittää, miten ihmisille löytyisi elämässä tie. Sillä tavalla olen käyttänyt suurimman osan elämästäni.” (2020, 408)
Tuo kysymys askarrutti Puolakkaa hänen elämänsä loppuun asti. Näin hän totesi kuolinvuotenaan:
”Omaelämäkerrallinen sivuhuomautus:
Aina minä törmään tuohon kysymykseen ’mikä ihminen on?’ enkä pääse siitä yli enkä ympäri enkä saa muutakaan sitten tehtyä.” (2020, 389)
Kolmenlainen ongelma
Puolakan näkemyksen mukaan ihmisen määritteleminen sisältää kolme ongelmaa:
Ensinnäkin ihmisen määrittelemiseksi on määriteltävä yhteiskunta. On yleisesti hyväksytty tosiasia, että ”ihminen on yhteiskunnallinen olento”. Mutta ilman yhteiskunnan määritelmää teesi jää tyhjäksi.
”Ihminen ei synny ihmiseksi. Ihminen kasvaa ihmiseksi sosiaalistumisprosessin tuloksena. Sen vuoksi ihmisen määritelmä on aina inhimillisen yhteiskunnan kuvausta.” (2020, 67)
Toiseksi on selitettävä, miten ihminen on historiallisesti muodostunut.
”Ihminen on ainoa eliölaji, jolla on historia. Siksi ihmisen käsittäminen – ihmisen määritteleminen – on sitä, että Occamin partaveitsen avulla muodostetaan kokonaiskuvaa ihmiskunnan tiestä.” (2020, 53)
Kolmas ongelma on ihminen yksilönä. Puolakka siteerasi usein Dostojevskin kirjeessään esittämää ajatusta:
“Ihminen on salaisuus: jos käytät koko elämäsi tuon salaisuuden selvittämiseen, älä sano, että olet elänyt turhaan.” [1]
Puolakan kommentti:
”Miksi ja missä mielessä ihminen on salaisuus? Yksittäistä ihmistä ei voida määritellä. Se vaatii tarinaa!” (2020, 381)
Mies joka tiesi liikaa
Tuskin kukaan filosofi maailmansodan jälkeen on joutunut läntisissä demokratioissa samanlaisen mielipide- ja myöhemmin myös fyysisen vainon kohteeksi kuin Puolakka Suomessa. Sen pahimpia piirteitä ei ole väärin kutsua kulttuurifasismiksi.
Mediamurha
Puolakan elinikäinen haave oli filosofispoliittinen ajattelu- ja tutkimuskeskus, jossa hän voisi tehdä filosofista työtään tutkimusapulaistensa kanssa ja käydä keskusteluja muiden koulukuntien omaa työtään tekevien edustajien kanssa.
1990-luvun alussa hän teki aloitteen ajattelu- ja tutkimuskeskuksen perustamiseksi Viroon. Tutkimuskeskuksen oli määrä toimia samalla filosofiseen kulttuurimatkailuun keskittyneenä hotellina. Tarkoituksena oli taata Puolakalle ja hänen työtovereilleen häiriöttömät työskentelyolosuhteet ja kohtuullinen toimeentulo.
Lähtö Suomesta oli maanpakoa Suomen jälkisuomettuneesta ilmapiiristä. Puolakan ja hänen ystäviensä pelkkä olemassaolo oli monille vaikutusvaltaisille tahoille kiusallinen muistutus siitä, ettei taipuminen suomettumisvalheeseen ja itsesensuuriin ollut kansallisen edun ajamista vaan tietoinen, omaa etua palveleva valinta.
Kriittinen tutkimus suomettumisesta ja Brezhnevin Neuvostoliitosta oli suomalaisissa yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa käytännössä kielletty. Puolakan johtamissa liikkeissä sen sijaan tehtiin itsenäistä tutkimustyötä sekä suomettumisesta että Neuvostoliiton luonteesta ja imperialistisesta ulkopolitiikasta. Tämä työ tapahtui ilman minkäänlaista julkista tukea ja ankaran mielipidevainon oloissa.
Suomettumistutkimuksemme oli ainutlaatuista maailmassa – joskin jotkin suomettumisen pahimmista, valtioteoriaan ja oikeusfilosofiaan liittyvistä piirteistä jäivät meiltäkin käsittelemättä. Puolakka ennusti analyyttisin perustein Neuvostoliiton romahduksen 10 vuotta etukäteen – näkemys herätti tuolloin julkisuudessa vain alentuvaa naurua.
Tutkimuskeskusprojektia vastaan käynnistettiin panettelukampanja Suomen ja Viron medioissa syksyllä 1993. Suomessa siinä kunnostautui erityisesti Vihreiden puoluelehti Vihreä Lanka kaksiosaisella parjauskirjoituksellaan. (Vihreä Lanka 38 ja 40/1 993)
Nykyinen viestinnän professori Anu Kantola kutsui sitä silloin mediamurhaksi. (Kantola Anu: Vihreän Langan outo ajojahti, VL 43/1993) Julkisen sanan neuvosto tuomitsi Puolakkaan ja projektin aktiiveihin kohdistuneen parjauksen. Muuten tuo raaka, erityisesti Puolakan henkilöön kohdistunut hyökkäys sivuutettiin hiljaisuudella. Kaava on tuttu. Kuten Albert Einsteinin kerrotaan sanoneen: ”Maailma on vaarallinen paikka elää, ei pahojen ihmisten vuoksi vaan niiden ihmisten, jotka eivät tee asialle mitään.” [1]
Se oli mediamurha myös konkreettisesti: projektissamme mukana ollut muusikko Jorma ”Jore” Vastelin (1963–1993) menehtyi Saarenmaalla. Näin Kantola vastineessaan:
”Kun juttu tuli ulos ja Jore sai siitä tiedon perjantaina 24.9., hän katosi järkyttyneenä kaupungille ja löydettiin seuraavana aamuna kadulta sydän pysähtyneenä.”
Ystävän kuolema oli Puolakalle ankara isku.
Suomettumisajan kokemusten jälkeenkin hyökkäyksen häikäilemättömyys ylitti pahimmatkin odotukset. Monissa muissa brezhnevismin vaikutusvallasta vapautuneissa maissa toisinajattelijoita palkittiin – Puolakkaa, joka oli tehnyt vaikeissa oloissa työtä Suomen kansallisen itsemääräämisoikeuden puolesta, sen sijaan ryhdyttiin vainoamaan jopa maamme rajojen ulkopuolella.
Oikeusmurha
Henkilöön menneellä parjauksella Puolakan elämä tehtiin inhimillisesti katsoen sietämättömäksi. Hänet oli polttomerkitty Suomessa ja Virossa kaikissa sellaisissa piireissä, joilla saattoi olla hänelle merkitystä.
Parjauskampanja oli samalla talousrikos: se katkaisi kaikki projektiimme liittyneet liikeneuvottelut Virossa ja kesti kauan saada niitä uudelleen alkuun. Keväällä 1996 myös Aamulehti julkaisi näkyvästi uuden parjausartikkelin sunnuntailiitteessään.[1]
Lopulta projektimme tuhottiin kafkamaisella näytösoikeudenkäynnillä, jota käytiin Virossa 1998–2006.[2] Laiton prosessi langetti varjon päällemme. Sen kuluessa hotelliksi kaavailtu kiinteistömme rapistui korjauskelvottomaksi.
Raskainta Puolakalle prosessin aikana oli se, että ystävät ja työtoverit hänen ympärillään kukin vuorollaan ja tavallaan alkoivat epäillä, kannattaako meidän edes yrittää puolustaa oikeuksiamme Viron lakeja avoimesti rikkovaa tuomioistuinta vastaan. Eikä meillä aina riittänyt halua ryhtyä vastaamaan Puolakasta, ystäväpiiristämme ja projektistamme esitettyihin valheisiin.
Puolakka itse halusi siinä tilanteessa keskittyä filosofiseen elämäntyöhönsä. Näin hän kuvasi vuosia myöhemmin suhtautumistaan:
”Nöyrryn ja alistun, alistun ja nöyrryn lähestulkoon kaikkeen paitsi että: pidätän itselläni oikeuden ajatella.” [1]
Oikeusprosessin alussa uskoimme vielä Viron oikeusvaltioon, kävihän maa tuolloin neuvotteluja EU-jäsenyydestä. Melko pian kävi ilmi, että emme saa oikeutta sen enempää Virossa, Suomessa kuin EU:ssakaan. Puolakan johdolla päätimme lykätä oikeustaistelua myöhempiin aikoihin.
Oli ilmeistä, että Puolakan filosofinen elämäntyö ja siihen liittyvät käytännön yritykset halutaan, kenties sanattomalla sopimuksella, pyyhkiä pois Suomen historiasta, tai ainakin ajaa pysyvästi marginaaliin.
EU:n laillisuuskriisi
Puolakka näki jo vuosituhannen vaihteessa, itälaajentumisen yhteydessä, että Euroopan unioni on menossa syvenevään laillisuuskriisiin.
Tämä näkemys syntyi osin omien kokemustemme pohjalta. Kävimme mainitussa oikeusprosessissa läpi kaikki normaalit valitustiet ja otimme lisäksi yhteyttä yhteyttä lukuisiin oikeusviranomaisiin sekä Virossa että Suomessa, samoin EU:n Viron edustustoon.[1] Turhaan.
Suunnittelimme kääntymistä julkisuuden puoleen asiassamme, mutta juuri niihin aikoihin Venäjän hybridivaikuttaminen Suomessa voimistui ja luovuimme aikeesta pahojen murhauhkausten vuoksi. Tärkeintä oli varmistaa, että Puolakka voisi viimeistellä historianfilosofiaansa, jossa vielä silloin oli olennaisia ongelmia ratkaisematta.
Viro ei ollut poikkeus siinä, miten leväperäisesti EU-viranomaiset ja EU:n jäsenmaiden poliitikot ja virkamiehet suhtautuivat oikeusvaltion kehittymiseen ehdokasmaissa. Virossa tilanne on parantunut, mutta joissakin muissa maissa, esimerkiksi Bulgariassa ja Romaniassa, kehitys ei ole mennyt juuri parempaan. Puola ja erityisesti Unkari ovat viime vuosina kehittyneet huonompaan suuntaan.
Puolakalle oli luonteenomaista se, että hän näki tapauksemme laajemmissa yhteyksissään ja uskalsi vetää siitä johtopäätöksiä koko EU:n osalta. Hän totesi itse näin: ”No, minä olen joka tapauksessa henkeen ja vereen teoreetikko. Filosofina mietin aina asioiden ydintä, myös oikeus- ja valtio-opin ydintä.”[2]
Venäjän hybridisotaa Suomessa
Puolakka näki, miten Venäjän hybridivaikuttaminen voimistui Suomessa 2000-luvulla. Suomettumisvuosilta tiesimme, kuinka laajalti Neuvostoliitto oli soluttanut Suomen. Nuo verkostot olivat yhä olemassa ja Venäjän tiedustelupalvelujen käytössä, kun Kremlin linja Putinin valtakaudella koveni.
Venäjä piti Puolakkaa potentiaalisena uhkana pyrkimyksilleen Suomessa, varsinkin kun virallinen Suomi suhtautui hyvin sinisilmäisesti Venäjän uhkaan. Puolakka joutui 2000-luvun alkupuolelta lähtien Venäjän tiedustelupalvelujen organisoiman vainon kohteeksi. Sitä jatkui hänen kuolemaansa saakka.
Kirjassaan Mafiavaltio brittitoimittaja Luke Harding kuvaa hyvin Venäjän vainotoimien luonnetta.[1] Keinot ihmisen psyyken murtamiseksi psykologisen sodan avulla olivat peräisin KGB:ltä, jolta Venäjän tiedustelupalvelut omaksuivat ne Neuvostoliiton hajotessa.
Operationaaliseksi psykologiaksi nimetty kidutus tuli maailman tietoon Stasin arkistoista DDR:n lakkauttamisen jälkeen. DDR:ssä sitä opiskeltiin Stasin korkeakoulussa – siitä tuli tiedettä. Toisinajattelevia pyrittiin murtamaan henkisesti hienovaraisilla häirintäkampanjoilla. Uhrit eivät välttämättä edes tajunneet olevansa sodankäynnin kohteena. Ystävät eivät uskoneet heitä. He alkoivat itsekin epäillä itseään ja todellisuudentajuaan. Venäjän tiedusteluorganisaatiot käyttivät noita keinoja Hardingia vastaan hänen toimiessaan kirjeenvaihtajana Moskovassa.
Puolakkaa häirittiin kaikkialla, missä hän liikkui. Hän ei koskaan voinut olla varma, missä, milloin ja mitä tapahtuu. Häirintä oli lievimmillään hienovaraisia viestejä: täällä me olemme! Uhkaukset taas olivat monesti sellaisia, että ulkopuolinen saattoi pitää niitä vain kenties häiriintyneen henkilön harmittomana höpötyksenä, mutta höpötykseen oli kätketty viesti, joka liittyi Puolakan äskeisiin sanomisiin tai tekemisiin niin, ettei tarkoitus voinut jäädä Puolakalta huomaamatta. Pahimmillaan hän joutui fyysisen väkivallan kohteeksi, hänen tavaroitaan varastettiin ja häntä vastaan esitettiin tekaistuja rikossyytteitä. Yhteydenotot viranomaisiin jäivät vastausta vaille. Puolakka oli käytännössä lainsuojaton.
Hän kirjoitti loppukeväällä 2018:
”Kuinkahan kauan Venäjän hihhulistis-hitleristiset agentit vainoavat minua? Eilenkin he toteuttivat Esplanadilla älykkäästi suunnitellun ja mestarillisesti operoidun demonstratiivisen murhauhkauksen. Miten kauan tällainen voi jatkua? Varmaankin siihen saakka, kunnes romahtaa Venäjän eliitin kleptokraattinen tyrannia. Tätä jatkunee siis vielä 1–5 vuotta. Tarkka ajankohta riippuu öljyn hinnasta. Jos se olisi tällä haavaa 40 $ tynnyriltä, niin Venäjä olisi jo nyt kuohuntatilassa. Mikäli öljyn hinta pysyy siinä, missä se nyt on, eli noin 80 $:ssa, silloin kleptokraattisen systeemin romahtaminen alkaa vasta 3–5 vuoden päästä.
Venäjän ydinsotahullut imperialistit eivät mitään niin vihaa kuin historiaa, paitsi että historianfilosofiaa he vihaavat vielä sitäkin enemmän. Minä onneton esitän ihmiskunnalle Homo-suvun Uuden historian. Sen yleispiirteitä (siis näkemystäni siihen, mitkä ovat ihmisen lajihistorian perusopetukset) tulee Venäjällä kannattamaan suurin osa sivistyneesti keskustelevista ihmisistä.”[1]
Yhteenvedonomaisesti Puolakka selitti joutumistaan Venäjän ja sen suomalaisten apurien vainon kohteeksi näin:
”Minussa on neljä luonnevikaa:
- Olen mies, joka tietää liikaa.
- Olen mies, joka käsittää liian hyvin kaiken sen, minkä tietää.
- Olen mies, joka pystyy selittämään sekä tiukan tieteellisesti että kansaan vetoavalla tavalla kaiken sen, mitä on saanut selville.
- Pystyn kiteyttämään kaiken tietoni, kaikki käsitteeni, siihen että määrittelen ihmisen.
Olen käsittänyt ihmisen! Siksi (ja vain siksi) jotkut pitävät minua ’maailman vaarallisimpana miehenä’.”[1]
Me Puolakan ystävät näimme kaiken läheltä ja tiesimme Venäjän hybridivaikuttamisesta Suomessa. Siitä huolimatta halusimme pitkään uskoa, että kysymys oli todellakin harmittomista hörhöistä tai ikävistä sattumista.
Oikeudentuntoinen ihminen ei ole katkera
Puolakka joutui huomaamaan, että jotkut hänen entisistä ystävistään ja aatetovereistaan suhtautuivat häneen erityisellä vihansekaisella katkeruudella:
”1. On erityinen vihan muoto, joka kohdistuu toiseen ihmiseen nimenomaan siksi, että tämä on reilu, oikeudenmukainen ja jalomielinen. 2. Tuollainen viha on hyvin henkilökohtaista ja se kohdistuu nimenomaan sellaisiin ihmisiin, joille on kiitollisuudenvelassa.
Ne liikkeestämme pois jääneet, joille olen tehnyt eniten hyvää, vihaavat minua kaikkein eniten.”[1]
Puolakka esitti näkemyksensä paitsi aforismin muodossa (4. luku, s. 249) niin myös ”kaavana”:
”Jos A kohtelee B:tä jalosti ja B A:ta katalasti, ja jos tilanne jatkuu ja A edelleen kohtelee B:tä jalosti, B:ssä kasvaa viha A:ta kohtaan.”[2]
Hän korosti, ettei näkemys ole hänen, vaan Dostojevskin Karamazovin veljekset -romaanissa on sama ajatus (ks. 4. luku, s. 250).
Puolakalla olisi ollut kaikki syyt olla katkera siitä, miten väärin häntä kohdeltiin. Hän ei ollut: ”Katkeraa ei minusta saa tekemälläkään.”[3] Hän selitti suhtautumistaan näin:
”Ihminen ei voi tietää, tuleeko vaikeuksia. Elämä iskee. Kävelet kadun yli, joku hullu juoppo ajaa päälle, olet raajarikko. Voi käydä huono sattuma.
Jos olet vapaa ihminen – ja olet vapaa silloin, kun noudatat oikeudentajua periaatteen itsensä vuoksi – silloin pysyt hyväntuulisena, vaikka elämä iskisi.
Yhdelle asialle ei voi mitään: jos kuljet totuutta etsivää tietä, voi elämä olla hirveän ahdistavaa. Suuret kulttuuripersoonat ovat melkein poikkeuksetta olleet elämässään ahdistuneita. Mutta heissä on myös aina ollut se piirre, että he eivät koskaan ole olleet katkeria. Heissä on aina ollut suuri hyväntuulisuus.
Tuo on minun mottoni. Olen ajatellut, että jossain mielessä tuo on vapauden lähde.” [4]
Uppiniskainen, erehtyväinen ja nöyrä
Puolakkaa luonnehtii kaksi vastakkaiselta näyttävää piirrettä, jotka liittyvät toisiinsa. Hän kuvasi itse suhtautumistapaansa näin:
”Olen luita ja ytimiä myöten uppiniskainen. Ajattelen niin kuin ajattelen; mikään mahti maailmassa ei voi sitä estää. Minut voidaan likvidoida, mutta tuota kykyä minulta ei voida riistää.
Olen vapaa, koska mietin sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Se on minulle pääkysymys. Siksi elän ihmiskunnan puolesta, en itseni puolesta. Siksi en pelkää asettua filosofis-poliittisesti yksin – no, ystävieni kanssa – muuta maailmaa vastaan.”[1]
Suuria tekoja ei tehdä sattumalta. Jokainen tiedemies, taiteilija tai yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka tekee jotain uutta, omaperäistä ja tärkeää, tietää sen aina itse. Toisaalta uusia uria avaavan täytyy olla vaatimaton ja tietää erehtyväisyytensä.
”Pyrkiessään luomaan uutta filosofista kokonaisnäkemystä ihminen erehtyy enemmän, pahemmin, vääjäämättömämmin ja totaalisemmin kuin missään muussa inhimillisessä pyrinnössä. Tosi filosofisessa luomistyössä, siis aikakauden olemusta filosofisesti selvittäessään, ihminen tekee virheitä jokaisella askeleella. Edistyminen on jatkuvaa erehtymistä.
Olen maailman virheellisin ja erehtyväisin olento – väitän minä, luulen minä.” (392)
Tuskinpa filosofian historia tuntee toista ajattelijaa, joka olisi niin systemaattisesti ja juuriin saakka käynyt läpi oman maailmankatsomuksensa perusteita ja käyttämiään käsitteitä sekä korjannut ja muuttanut niitä niin omantunnontarkasti kuin Puolakka. Hänen vuonna 1982 julkaisemansa kirja on marxilaisen filosofian systemaattinen kritiikki – ja samalla se on de facto hänen itsekritiikkinsä.
”Nöyryys, nöyryys, nöyryys. Jos tehdään suuri virhe, minulla ei ole minkäänlaisia estoja sanoa sitä aktiivisesti, omaehtoisesti ja avoimesti itselleni, ystävilleni, kaikille meidän liikkeessä mukana oleville tai maailmalle, tai historialle.” (374)
Puolakka eli ajatustasolla siirtymisen aikakaudesta toiseen ja käsitteellisti tuon muutoksen piirteitä. Hän totesi jo 1970-luvulla, että länsimaissa vieraantuneisuus on yhteiskunnallinen pääongelma, ja alkoi etsiä aikakauteen sopivaa yhteiskunnallisen toiminnan muotoa. Hänen aloitteestaan syntyi Vaihtoehtoliike Itu (1979–1989). Hän totesi itse myöhemmin:
”Ihmisolemuksesta opin uskoakseni olemalla tuolla tavalla ’ajassa kiinni’ enemmän kuin mitkään yliopisto-opetukset olisivat voineet minulle antaa. Voin väittää perustellusti kulkeneeni aikakauden vaihtumisen läpi rehellisemmin kuin kukaan muu eurooppalainen vuoden 1968 sukupolven vallankumouksellisten edustaja.” (352)
Samassa yhteydessä hän esitti itseironisen itsekriittisen arvion MLR:n toiminnasta:
”Kaikki meni muuten hyvin, paitsi että toimimme väärällä vuosisadalla tai ainakin väärällä puolen maapalloa.” (352)
LUE MYÖS
Mistä ihminen tietää olevansa oikeassa?
Puolakka etsi ajatuksellista tietä aikakaudesta toiseen. Mutta mistä hän tiesi olevansa oikealla tiellä? Puolakalla tieto-oppi ja etiikka liittyivät erottamattomasti toisiinsa.
”Mistä ihminen viime kädessä tietää, onko hänen mielipiteensä oikea vai virheellinen? Mistä ihminen loppujen lopuksi tietää, onko ulkomaailma, tai edes hän itse, olemassa? Vastaukseni on tämä:
’Minua, minun ihmisyyttäni loukataan – olen siis olemassa.’
– – Mitä pahemmin ihminen joutuu anti-intellektuaalisen, irrationaalisen ja brutaalin mielipidevainon kohteeksi, sitä varmemmin hän tietää olevansa oikealla tiellä.” (378–379)
Puolakka todisti elämällään teesinsä todeksi. Internetistä löytyy yhä hänen henkilöönsä kohdistuvaa parjausta. Sillä on yksi yhteinen piirre: parjaajat eivät sanallakaan uskalla käsitellä hänen elämäntyötään, eivät edes linkittämällä yhdistyksemme julkaisuihin.
Puolakan elämänasenteen totuudellisuus ja hänen tienraivaajan roolinsa asetti eettisiä haasteita myös hänen ystävilleen. On vaikeaa olla sanansa mittainen, ja vielä vaikeampaa huomata ja tunnustaa, ettei sitä ole.
”Olen mies, jonka ystävät pettävät. Tällä lyhyellä mietelmällä ilmaisen olennaisimman persoonastani ja elämäntiestäni.
Rakensin ystäväpiiriä itsetarkoituksellisesti ja tuloksena oli, että kaikki ystävät pettivät minut. Vuorotellen, kukin eri tavoin. Hyvin moni jäi pois, osa katharsisten kautta viisastui ja jäi.” (390)
Me, jotka jäimme mukaan yhteiseen yritykseen ihmisen salaisuuden paljastamiseksi, olemme viisastuneet sokraattisesti: tiedämme omasta kokemuksestamme alttiutemme ryhtyä sosiaalipsykologiseen valtapeliin. Muun muassa sitä Puolakka tarkoitti, kun hän keväällä 2018 kirjoitti: ”Ydinporukkamme on ihana ystäväpiiri.”[1]
Omituisten otusten kerho ja sen toiminnanjohtaja
Näin Puolakka kuvasi meitä yhteisönä: ”Olemme kummallisen saamattomia, omituisten otusten kerho, jota minä johdan.”[1]
Ja näin – tässä Puolakan näkemys on syvästi itseironinen:
”Olemme Suomen suurin, pienin, kaunein ja rumin filosofis-poliittinen salaseura. Pääpaino on sanalla filosofinen. Matti on meidän toiminnanjohtaja. Toimintaa meillä ei ole. Aika kuluu aatellessa, päivät päätä käännellessä. – Aika paljon on ajatuksia luotukin…” [2]
Puolakka tosiaan käytti aikansa ajattelemiseen. Hänen kaiken filosofisen pohdiskelunsa lähtökohta oli se tosiasia, että ihminen on nykyisin lajina kuolettava uhka omalle olemassaololleen. Hän haki kiihkeästi keinoja, miten tavallisista ihmisistä voisi kehittyä ajattelijoita, kykeneviä tekemään itsenäisesti eettisiä valintoja niin yhteiskunnallis-poliittisissa kuin henkilökohtaisissa kysymyksissä. Opintoihimme kuului jo 1970-luvulta lähtien sekä rehellisen keskustelukulttuurin ja tieto-opin perusteiden opiskelu että taiteellinen, erityisesti kaunokirjallinen itseilmaisu.
”Ihmisen tulisi käsittää se, minkälaisissa yhteiskunnallis-historiallis-poliittisissa oloissa hän elää ja toimii. Siltä kannalta hänen tulee sitten katsoa omaa henkilökohtaista elämänpiiriään, pohtia elämänkokemuksiaan ja ihmissuhteitaan.
Mutta tuossa mennään kaunokirjallisuuden puolelle!” (393)
Puolakka esitti jo MLR:n loppuaikoina uudentyyppisen kaunokirjallisuuden käsitteen ja haaveili tarinoidemme kokoamisesta ”kollektiiviseksi saagaksi” – oppimateriaaliksi niin itsellemme kuin muille.
”Immanuel Kant kiteytti valistuksen hengen näin: uskalla ajatella! – – Yleensäkin se on ihmiselle korkein tunnus. – – Millä tavalla tulkitsemme, kehitämme tuota Kantin ajatusta? – – Teemme tarinoita. Siitä löydämme voimaa, ajattelun rohkeuden, taistelun ja totuudenpuhumisen riemua. – – Uudentyyppinen kaunokirjallisuus eli UKK. Se antaa lämpimän kuvan meidän tulevaisuudestamme. Omituinen porukka, hurja joukko.” (384–385)
Puolakka ymmärsi hyvin, ettei tuollaisia tarinoita voida julkaista miten ja missä tahansa. Jokainen omaa pahuuttaan ja hölmöyttään paljastava joutuisi helposti parjauksen kohteeksi. Tarinat kuuluvatkin lähinnä henkilökohtaisiin piireihin, joissa ihmiset tuntevat toisensa kokonaisvaltaisesti ja kykenevät arvioimaan toisiaan oikeudenmukaisesti. On hyvin mahdollista, että ne kuuluvat vasta tulevaisuuden perustason yhteisöjen elämään.
Haaveiden haave: ajattelukeskus
Kuukautta ennen kuolemaansa Puolakka totesi eräässä sanelussaan näin:
”Elämän tarkoitus: elää siksi, että kuuluu ihmiskunnalle. Tarkemmin: elää siksi, että kuuluu ihmiskunnalle omalla omintakeisella, uniikilla, persoonallisella, oman tahdon määräämällä tavalla.” (405)
Mikä oli hänen tapansa? – Hän janosi yhteisiä pohdiskeluja oppiakseen ymmärtämään ihmistä ja elämää ja voidakseen siltä pohjalta solmia ystävyyssuhteita. Hänen haaveiden haaveensa siitä lähtien, kun hän alkoi hahmotella omaa näkemystään universaalihistoriaan, oli tämä:
”– – sellainen ajattelukeskus, missä johdollani toimii useita tutkijoita. Samassa keskuksessa työskentelee myös muiden aatesuuntien ja koulukuntien edustajia itsenäisesti, omien opettajiensa ohjauksessa. Kaikki tapahtuu yliopistojen alaisuudessa.” (405)
Tuo kuvasi myös vuonna 1993 aloitettua yritystä perustaa ajattelu- ja tutkimuskeskus Viroon.
Internetin yleistymisen jälkeen Puolakan visio tutkimuskeskuksesta laajeni globaaliksi, pääasiassa verkossa toimivaksi väittelyfoorumiksi.[1]
Itse asiassa hänen keksintönsä väittelyfoorumista on ainakin yhtä vanha kuin ihminen:
”Ihminen on luotu tarinoiden avulla. Lakien henki loi ihmisen. Molemmat lauseet pätevät.
Mihin kirjoittamattomat lait perustuvat? Tarinoihin. Isoäiti kertoo: ’Se ja se henkilö teki silloin ikävän teon. Se ja se puolusti silloin oikeudenmukaisuutta, oli rohkea silloin, kun koko heimon olemassaolo oli vaarassa.’” (175)
Tuollaiset esihistoriassa leirinuotiolla käydyt keskustelut olivat ehdoton edellytys metsästäjä-keräilijöiden heimon selviytymiselle. Tulevaisuudessa niitä käydään globaalisti verkossa. Puolakan haaveiden haaveessa kiteytyy hänen ihmiskunnalle hahmottelemansa eloonjäämisstrategia, joka aikoinaan synnytti ihmisen.
Miksi tämä kirja ilmestyy vasta nyt?
Miksi Puolakka ei julkaissut mitään vuoden 1983 jälkeen? (Tuolloin Vaihtoehtoliike Itu julkaisi hänen kirjansa ruotsinkielisen laitoksen).
Hän jatkoi marxismin kritiikkiään ja hylkäsi lopulta marxilaisen Suuren kertomuksen alkaen 1990-luvun alussa hahmotella omaa näkemystään universaalihistoriaan. Samaan aikaan hän olisi voinut julkaista yksittäisiä artikkeleita erillisistä aiheista monilta filosofian ja esihistoriatieteiden aloilta. Tämä kirjan sisältämiä yksittäisiä osia olisi ollut mahdollista julkaista jo 20 vuotta sitten. Miksi Puolakka ei julkaissut? Siihen oli monta syytä:
”Minun osani on hankala. Olen keskittynyt vain yhteen ideaan, enkä millään tahdo saada sitä valmiiksi. Lisäksi olen joutunut omassa maassani jatkuvan mielipidevainon uhriksi.” (Puolakka 2020, 368)
Puolakka ei halunnut julkaista ennen kuin saisi kokonaisnäkemyksensä valmiiksi. Hän tuskaili itse monesti perfektionismiaan, joka ei antanut hänen päästää käsistään edes yksittäisiä artikkeleita erillisaiheista ennen kuin hän oli saanut kokonaisnäkemyksensä ja kaikki keskeiset käsitteet filosofista omaatuntoaan tyydyttävään muotoon. Keväällä 2018 hän kaavaili Homo-suvun historian julkaisemista mahdollisimman lyhyesti teesimuodossa. Hänen ohjeensa meille:
”Optimaalisuutta emme saa tavoitella. Tunnuslauseemme olkoon: ’Alas Matti Puolakan filosofinen perfektionismi!’” (MPJS 1.3.2018)
Mielipidevainon vuoksi hän ei vuosiin halunnut julkaista lainkaan Suomessa, ennen kuin suomettumisen vale olisi poistunut, hänen maineensa puhdistettu ja tutkimuskeskusprojektin tuhoamisesta saatu oikeutta, mukaan luettuna asianmukaiset korvaukset. Aivan elämänsä viime aikoihin asti hän kieltäytyi julkaisemasta mitään omalla nimellään.
Matti Puolakka ei elänyt turhaan
Tämä kirjasarja on kunnianosoitus Matti Puolakan elämäntyölle. Kuten hän itse asian muotoili:
”– – loppujen lopuksi esittämäni ihmisen määritelmä sekä siihen perustuva historianäkemys on aika hyvä puolustus olemassaololleni. Jos joku esittää omintakeisen työn tuloksena omaperäisen kannan siihen, miten ihminen eroaa eläimestä, ei hän silloin aivan hukkaan ole elämäänsä heittänyt.” (Puolakka 2020, 368)
Viittaukset
[1] Mochulski Konstantin 1971, 17. Dostoyevsky: His Life and Work, Princeton University Press.[2] Oiva Ketonen nimitti ilmiötä Aleksis Kivi -kirjassaan ”teilauksen rituaaliksi”: joku keskeisessä asemassa oleva ”kellokas” alkaa ajaa omaa etuaan arvostelemalla räikeästi jotakuta henkilöä ja tämän suorituksia leimaten ne ”yhteisölle ja sen kulttuurille vaarallisiksi”, ja ”muilla ei ole halua tai rohkeutta käydä puolustamaan” teilatuksi joutunutta (Ketonen, Oiva: Kohtalon vaihtoehdot, WSOY 1989, 59–60).
Suomettumisvuosina tuollainen ”kellokas” oli SKP:n vähemmistösiipi, ns. taistolaiset, jotka leimasivat vastustajiaan ”neuvostovastaisiksi”. Leimaa pelättiin, sillä sen saaneet joutuivat yleisen syrjinnän kohteeksi. Puolakkaan samoin kuin MLR:n ja Idun jäseniin tuota leimaa käytettiin erityisen innokkaasti.
Lähteet
2020, Puolakka Matti, Vain ihmisellä on historia. Ajatuksia ihmiseltä joka määritteli ihmisen. Uusi historia ry.
1982, Puolakka Matti, Mikä ihminen on? Marxismin kriisi, maailmanhistorian suurin käänne ja uuden maailmankatsomuksen välttämättömyys. Vaihtoehtoliike Itu.
MPJS: Puolakka Matti, julkaisematon sanelu tai sähköposti, Uusi historia -yhdistyksen arkisto.