Historianfilosofia: suuria esikuvia omaksuttavaksi ja kumottavaksi

Aristoteles, Voltaire, Rousseau, Kant, Hegel, Marx.

» Alkuun » Ehdotus ihmiskunnan uudeksi historiaksi » Historianfilosofia: suuria esikuvia omaksuttavaksi ja kumottavaksi

On ensin kiivettävä jättiläisten harteille, koska sieltä näkee kauas. Ja sitten on alettava potkia heitä päähän.

Mitä tarkoitamme historianfilosofialla?

Mitä historianfilosofia on – siitä on erilaisia käsityksiä. Matti Puolakalle se tarkoitti toisaalta filosofista historiankirjoitusta yleensä. Mutta useimmiten hän käytti käsitettä historianfilosofia synonyyminä termeille filosofinen universaalihistoria, suuret kertomukset tai ihmiskunnan tie. Tällöin merkitys oli rajallisempi. Hän kuvasi asiaa näin:

”Kaikki suuret historianfilosofit ovat esittäneet ’ihmiskunnan tien’ seuraavalla tavalla:

    1. On selitetty ihmisen ja eläimen perusero mahdollisimman ytimekkäästi ja terävästi, pelkistetysti.
    2. On tehty yhteenveto ihmissuvun kehityksen tärkeimmistä solmukohdista (käännekohdista). Myös tässä on käytetty apuna Occamin partaveistä, eli kaikki turha pois.
    3. Historiaan kuuluu olennaisena osana nykyisyys. Näin ollen universaalihistorian filosofinen esittäminen on historian perusopetusten hahmottamista, selventämistä, terävöittämistä.” [1]

    Näin ymmärrettynä historianfilosofia on kaikkien yhteiskunta- ja ihmistieteiden kattotiede. Se on avain historiasta oppimiseen ja olennaisen tärkeä aikana, joka on ihmissuvun historian syvällisin murroskausi, eli aikana jolloin ihmiskuntaa uhkaa itsetuho. Eräs kaikkein räikein osoitus nykyajan kollektiivisesta itsepetoksesta, vallitsevasta virallisesta valheesta on se, että historianfilosofiaa arvostetaan niin vähän.

Tärkeimmät historianfilosofit aatehistoriassa

Tämän ajan historianfilosofiaa luodessaan Puolakalla oli kolme esikuvaa ylitse muiden: Aristoteles, Hegel ja Marx. Kaikkia näitä hän arvosti, mutta myös arvosteli ja kumosi eniten. Muitakin historianfilosofioita tai sellaisten rakennusaineita löytyy aatehistoriasta, mutta näillä kolmella on Puolakan näkemyksen mukaan ollut eniten vaikutusta ihmiskunnan itsetuntemukseen. Sisällöltään ne ovat syvällisimmät. Jokainen niistä perustuu essentialistis-teleologiseen historianäkemykseen, joka nykyisin on vastoin vallitsevaa muotia, mutta joka puolakkalaiselle historianfilosofialle on aivan olennaista.

Seuraavassa lyhyt esitys tärkeimmistä esikuvistamme historianfilosofian alalla.

Puolakkalaista historianfilosofiaa puolestaan on esitelty Uusi historia -yhdistyksen ohjelman kolmannessa osassa. Myös toukokuussa 2022 ilmestyneen Pertti Koskelan teoksen Ihmissuvun, yhteiskunnan ja ihmisen synty alussa on artikkeli aiheesta. [2] Esittelyä myös sarjassa Kysymyksiä ja vastauksia, josta ensimmäinen osa on julkaistu ja lisää tulossa.

Aristoteleelle polis oli historian päämäärä

Politiikka -teoksen alussa Aristoteles noin neljällä sivulla esittää historian perusvaiheet. 

Luonto on Aristoteleelle sitä, miksi jokin asia kehittyy, eli sen päämäärä (telos), tai olemus (essentia). Polis eli antiikin Kreikan kaupunkivaltio on sitä edeltävien kyläyhteisöjen päämäärä. 

”Useiden kylien muodostama täydellinen yhteisö on kaupunkivaltio, sikäli kuin se on niin sanoaksemme saavuttanut kokonaan itseriittoisuuden rajan. Se on syntynyt itse elämän turvaamista varten, mutta se on olemassa hyvää elämää varten. (…) Itseriittoisuus on sekä päämäärä että parasta.”  [3]

Kreikkalaiset kaupunkivaltiot olivat sotaisia orjayhteiskuntia. Sikäli on selvää, ettei polis voi olla historian päämäärä, eikä koskaan ole sitä ollutkaan. Lisäksi polikset alkoivat kadota historian näyttämöltä jo Aristoteleen elinaikana, Aleksanteri Suuren valloitusten myötä.

Poliksen ideaan kuuluu siis se, että ihmisten yhteenliittymisen tarkoitus ei ole pelkästään luonnon hyödyntäminen, eli toimeentulon hankkiminen, vaan se on itsetarkoitus. Mutta Aristoteles ei ottanut huomioon sitä, että kun kehitetään sortovaltaa, niin silloinkin yhteiskuntaa rakennetaan itsetarkoituksena. Luontoa ei silloinkaan hyödynnetä vain siksi, että tultaisiin paremmin toimeen vaan siksi, että voitaisiin kehittää riistoyhteiskuntaa, sodankäyntikoneistoa.

Tuolla varauksella poliksen idea on ja pysyy. Jos katsotaan – ja tulkitaan – Aristoteleen Politiikka -teoksen ydinajatusta, voidaan historian päämäärä muotoilla näin: se on yhteiskunta, jossa ihmisten yhteenliittyminen oikeudenmukaisuuden perustalle on itsetarkoitus. Toisin sanoen, valtion tärkein tehtävä on taata kansalaisille ”hyvän elämän” eväät, eli mahdollisuudet kehittää itsessään oikeamielisyyttä kasvatuksen, filosofoinnin, harrastusten ja kaikinpuolisen inhimillisen kanssakäymisen avulla. Puolakan tulkinnan mukaan:

”Eettinen ajattelutyö eli rationaalinen ideologinen väittely eli sivistynyt maailmankatsomuksellinen debatti. Se on ollut historiallisena aikana liikkeellepaneva voima.” [4].

Näin ymmärrettynä voidaan Aristoteleen Politiikka -teoksen ydinajatusta pitää koko Homo-suvun historian päämääränä. Sitä on paitsi mahdollista, niin välttämätöntä soveltaa tulevaisuuden ”globaalipolikseen”.

Rafael: Ateenan filosofikoulu.
Rafaelin maalaus vuodelta 1511: Ateenan filosofikoulu. Keskellä Platon ja Aristoteles. Kuvaan on mahdutettu muutenkin lähes kaikki antiikin Ateenan filosofit.

Aristoteles ihmisen ja eläimen erosta

Aristoteleen näkemys ihmisen ja eläimen erosta on edelleen kenties viisainta mitä aiheesta on koskaan kirjoitettu.

”Eläimistä vain ihmisillä on kyky puhua. Pelkkä ääni voi tosin ilmaista tuskaa ja mielihyvää, ja sen vuoksi muillakin eläimillä on ääni. Niiden luonto on kehittynyt siihen pisteeseen, että ne voivat aistia tuskaa ja mielihyvää ja ilmaista sen toisilleen. Puhekyky sen sijaan on edullisen ja haitallisen sekä oikean ja väärän ilmoittamista varten. Ihmiselle on ominaista muihin eläviin olentoihin verrattuna se, että vain hän havaitsee hyvän ja pahan, oikean ja väärän ja muut niiden kaltaiset asiat.” [5]

Tässä Aristoteles esittää – syvällisemmin kuin useat hänen jälkeensä tulleet ajattelijat – tärkeimmän tekijän siinä, mikä erottaa ihmisen kielen eläinten kielestä. Symbolifunktion kyky on kielen ominaisuus. Aristoteles ei voinut tietää sitä, että joillakin eläimillä on sen alkeita. Hän kuitenkin viittaa siihen, mikä tuosta huolimatta erottaa ihmisen kielen eläinten kielestä: ”Puhekyky on oikean ja väärän ilmoittamista varten”. Ihmisen symbolikieli on syntynyt tarpeesta muodostaa oikeudenmukaisuutta koskevia yleiskäsitteitä.

Edelleen Aristoteles painottaa sitä, että ihminen on yhteisöeläin. Vaikka polis on itseriittoinen, yksittäinen ihminen ei sitä ole – täysin itseriittoinen olento olisi joko jumala tai peto, mutta ei ihminen. Koska polis (tai sen idea) on historian päämäärä, se merkitsee myös, että ihminen on ”luonnostaan kaupunkivaltion kansalainen”. Näin ollen ihmisen olemus, eli luonto, eli potentia, varsinaisesti toteutuu vasta yhteiskunnassa, jossa oikeudenmukaisuuteen perustuva kanssakäyminen on itsetarkoitus. Poliksen idea on siis samalla ”uuden ihmisen”, ”uuden ihmisyyden” tai vaikkapa ”uuden ihmislajin” idea.

Ihminen on syntyjään varustettu kyvyllä sekä hyvään että pahaan.

”Aivan kuten ihminen on täydellistyneenä elävistä olennoista paras, siten hän lain ja oikeuden ulkopuolella ollessaan on kaikista huonoin. Väärämielisyys on aseistettuna turmiollisinta. Ihminen on syntyjään varustettuna asein, joita pitäisi käyttää käytännöllisen järjen ja hyveen mukaisesti. Niitä voi kuitenkin käyttää myös aivan päinvastaisiin päämääriin. Siksi ihminen ilman hyvettä on mitä julkein ja moukkamaisin olento, joka on miltei toivoton hekumallisuudessaan ja mässäilynhalussaan.” [6]

Valistusfilosofit "luonnontilasta" ja yhteiskuntasopimuksesta

Valistuksenaikainen pohdiskelu alkutilasta ja yhteiskuntasopimuksesta oli merkittävä etappi historianfilosofian kehityksessä. Se liittyi kirkon auktoriteettiaseman kyseenalaistamiseen. Tuli ajankohtaiseksi pohtia sitä, mistä valta saa legitimiteettinsä, kun ei enää katsottu, että sääty-yhteiskunta on alkuperäinen jumalallinen järjestys joka tulee säilymään aina ja ikuisesti. Valta tulee kansalta, vastasivat filosofit. Yhteiskuntasopimus tarkoitti, että kansalaiset ovat suostuneet hallittaviksi vastineeksi siitä että esivalta takaa yhteiskuntarauhan ja järjestää sen toimivuuden. Tämä enteili  Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumousta, mutta myös edustuksellisen demokratian ja oikeusvaltion syntyä.

Pohdiskelut alkutilasta olivat spekulatiivisia, koska tietämys esihistoriasta oli lähes olematonta. Siirtomaavalloitukset tosin olivat avanneet uusia maailmoja, kun länsimaiset tutkimusmatkailijat tapasivat alkuperäiskansoja – eri yhteiskuntamuotoja edustavia valtiottomia sivilisaatioita ja heimoja. Näitä alettiin kuitenkin yhtään vakavammin tutkia vasta 1800-luvulla, jolloin antropologia ja arkeologia syntyivät tieteinä. Mitään arkeologiseen tutkimukseen perustuvaa tietoa ”alkutilasta” ei vielä ollut.

Jean-Jacques Rousseau. Allan Ramsayn maalaama muotokuva.
Jean-Jacques Rousseau. Allan Ramsayn maalaus vuodelta 1766. Rousseau on pukeutunut armenialaiseen turkishattuun ja kaulukseen. Ramsay maalasi tämän muotokuvan lahjaksi läheiselle ystävälleen David Humelle, jonka luo Rousseau oli paennut Sveitsin ja Ranskan viranomaisten vainoa. Sittemmin hän vielä riitaantui Humen kanssa. KUVA: Public Domain.

Valtion syntyä ja ihmiskunnan ”luonnollista tilaa” koskeva spekulaatio pohjautui enemmän itse kunkin filosofin näkemykseen ihmisluonnosta. Tuossa suhteessa Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) ja Thomas Hobbes (1588–1679) esittivät täysin vastakkaista kantaa. Nykyään tiedämme, että ”alkutilassa”, eli metsästäjä-keräilijöiden heimossa, ei vallinnut ”kaikkien sota kaikkia vastaan”, kuten Hobbes väitti. Eikä elämä ollut surkea ja lyhyt, vaan näiden yhteisöjen elämässä oli paljon sellaista, mitä nykyihminen voisi kadehtia. Mutta on totta, että yhteiskunta syntyi kahlitsemaan apinaihmisen geeniperimään sisältyvää sokeaa vallanhimoa. Yhteiskunta syntyi kuitenkin jo kauan ennen valtiota. Se synnytti tiedostamistavoiltaan meidän kaltaisemme olennon – eli ihmisen.

Rousseau oli syvällisesti väärässä siinä, että hänen ”jalo villinsä” olisi elänyt yksin, sekä siinä että kaiken pahan alkujuuri olisi ollut yksityisomistus, jonka hän liitti maanviljelykseen. Isossa kuvassa luokkayhteiskuntien synty kyllä liittyy viljanviljelyyn, mutta tosiaankin vain isossa kuvassa. Eikä ollut yksityisomistus ollut luokkasorron synnyn syy. (Tästä esim.  artikkelissamme Ihmissuvun tien perusvaiheet/Valtiottomat sivilisaatiot).

Valistusfilosofeista kuitenkin Voltaire (1694–1778) oli ensimmäinen, joka viittasi ajatukseen ”historian filosofiasta” kriittisenä menneisyyden tapahtumien tieteellisenä tutkimuksena.  

Paleoantropologit ja antropologit siteeraavat usein Rousseauta ja Hobbesia esitellessään nykypäivään säilyneiden metsästäjä-keräilijöiden yhteiskunnista tehtyjä tutkimuksia. Tämä oli tapana etenkin 1960-luvulta lähtien, jolloin oli tärkeätä kumota silloin muodissa ollut ”tappaja-apina”-teoria.

Voltaire katsoi että historiantutkimuksessa on etsittävä reaalisia syitä ja taustatekijöitä historian tapahtumiin. Kleopatran nenä, sanoi Voltaire, ei muuttanut maailmanhistorian kulkua.

KUVA: Nicolas de Largillièren muotokuva Voltairesta vuodelta 1718. Public Domain.

Maailmalla paljon huomiota herättänyt David Graeberin ja David Wengrow’n teos The Dawn of Everything, [7] joka ilmestyy suomeksi syyskuussa 2022, on pistänyt koko valistusfilosofian historian uusiksi varsin kyseenalaisella joskin kiehtovalla tavalla. He tuovat esiin 1600-luvun jesuiittojen ja nykyisen Kanadan itäosissa vaikuttaneen Wendat-heimon päällikön Kandiarionkin lukuisat väittelyt ja keskustelut toisaalta Ludvig XIV:n Ranskan, toisaalta Wendat-heimon  yhteiskuntajärjestelmän paremmuudesta, josta alueella matkustellut paroni de Lahontan kirjoitti menestysteoksen.

Kirjoittajat ovat varmaankin oikeassa siinä, että näillä ja monilla muilla kohtaamisilla on ollut suuri vaikutus valistusfilosofien ajatteluun. Ne synnyttivät myös kokonaisen kirjallisuuden lajin, jossa jonkin eksoottisen ulkopuolisen kansan tai kulttuurin edustajan suuhun laitettiin kirpeätä kritiikkiä oman valtion – useimmiten itsevaltaisen Ranskan – olosuhteista. Näin oli toivoa säästyä sensuurilta.

Mutta Graeber ja Wengrow väittävät jopa, että yläluokkaa Ranskassa edustaneet filosofit eivät olisi älynneet edes kysyä mistä johtuu epätasa-arvo, elleivät amerikkalaiset olisi sitä heille osoittaneet. Mikä on järjetön väite. Ja vielä järjettömämpi on väite, että koko evolutiivinen näkemys historiaan olisi syntynyt tarkoituksena vaientaa tämä ”alkuperäiskansojen kritiikki”. [8]

Tuosta vaientamisesta he syyttävät ranskalaista taloustieteilijää Anne Robert Jacques Turgot’ta, joka oli myös Adam Smithin ystävä. Hänen leimaamisensa taantumuksen esitaistelijaksi on varsin ahdaskatseista ja virheellistä. Myös Smithillä oli eräänlainen universaalihistoria, jonka vaihejako muistuttaa pitkälti marxilaista, sillä vaiheita jaotellaan taloudellisen kehityksen perusteella. Turgot ja Smith olivat siis molemmat liberalistisen taloustieteen luojia, Smith näistä kuuluisampi.

Perusteluna Graeber ja Wengrow esittävät, että Turgot’n mielestä valtiottomat yhteiskuntamuodostelmat edustavat aiempaa kehitysastetta historiassa. Mutta tuohan pitää paikkansa. Se on itsestäänselvä tosiasia, jonka kieltämiseen tarvitaan monenlaisia silmänkääntötemppuja.

Evolutiivinen historianäkemys ja historian jako kehitysvaiheisiin ei sellaisenaan tarkoita aikaisempien yhteiskuntamuotojen tai niissä eläneiden ihmisten väheksymistä, vaikka Graeber ja Wengrow niin esittävät. Tämän ymmärtämiseksi olisi määriteltävä kehityksen käsite, ja erotettava se edistyksen käsitteestä. (Erittelyä aiheesta tämän videon yhteydessä; videolla alustavaa yhteenvetoa Graebrin ja Wengrow’n kirjasta)

Kuten tästäkin kirjoituksesta näkyy, on ”evolutiivinen historianäkemys” ollut vahva suuntaus filosofian historiassa aivan alusta lähtien. Sitä ovat edustaneet filosofian kaikkein suurimmat nimet, joiden kumoaminen ei vippaskonsteilla onnistu.

Kant ja universaalihistorian idea

Immanuel Kant lanseerasi universaalihistorian käsitteen tutkielmassaan vuodelta 1784. Francis Fukuyama referoi oivaltavasti tuota Kantin esseetä teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen:

”Kant esitti ajatuksen, että historialla saattaa olla päätepiste, lopputavoite, joka rakentuu ihmisen nykyolemukseen sisältyvien mahdollisuuksien varaan ja jonka kannalta historian kokonaisuus on järjellä käsiteltävissä. Tämä päätepiste on ihmisen vapauden toteuttaminen, sillä ’sellaisen yhteiskunnan luominen, jossa ulkoisten lakien puitteissa toteutuva vapaus liittyy täydellisimmällä tavalla vastustamattomaan voimaan, eli täydellisen oikeudenmukaisen yhteiskuntalaitoksen luominen on ylin ratkaistava ongelma, jonka Luonto on antanut ihmissuvulle’.” [9]

Näkemys historian päämäärästä on ”normi”, jonka varassa voidaan ryhtyä ”valtavaan älylliseen pelkistystyöhön, joka on tarpeen tämän kehityksen kannalta olennaisen aineksen erottamiseksi historian raaka-ainetta olevien tapahtumien massan seasta”, referoi Fukuyama.

Kant ei itse ryhtynyt tuohon työhön. Hänellä kuitenkin oli historianäkemys, jota mm. Kari Väyrynen esittelee teoksessa Historianfilosofia vastaten samalla valistuksen postmoderneille arvostelijoille. Kant arveli, että ihmiskunnan alkukoti olisi ollut Tiibetissä, ja hän esitti maantieteellisiä ja geologisia arvioita maapallon kehitysvaiheista, joista Raamattuun perustuvat teologiset näkemykset puuttuivat tyystin.

”Kantin historiankäsityksessä keskeinen ongelma on kolonisaation myötä globaaliksi tullut maailma ja sen aiheuttama uusi historiallinen tilanne,” kirjoittaa Väyrynen.  Kant arvostelee jyrkin sanoin eurooppalaista siirtomaajärjestelmää ja yhä tuhoisammiksi käyviä sotia. Ihmisluonnosta hänellä ei myöskään ollut kovin mairittelevaa käsitystä. Silti hän hahmotteli jonkinlaista ”maailmankansalaisuuteen”, eli laillisuuteen ja eettisyyteen perustuvaa globaaliyhteiskuntaa, jossa ihminen kykenisi hillitsemään luontoonsa kuuluvaa egoismia ja väkivaltaisuutta. [10] 

Hegel oppilaidensa kanssa.
Hegelin tekstejä on syystä moitittu vaikeatajuisiksi ja sekaviksikin. Niiden omaksuminen edellyttää tulkintaa. Hän oli kuitenkin erittäin suosittu luennoitsija. KUVA: Hegel oppilaiden kanssa, piirros Franz Kugler 1828. Public Domain.

Hegel: historia on vapauden toteutumista

”Kant huomautti”, kirjoittaa Fukuyama em. referaatissaan, että ” [universaalihistorian] kirjoittamiseen ryhtyvän neron on oltava sekä kyvykäs filosofi ymmärtääkseen, mikä ihmisten maailmassa on tärkeää, että kyvykäs historiantutkija, niin että hän pystyy sulattamaan kaikkien aikojen ja kaikkien kansojen historian mielekkääksi kokonaisuudeksi.”Fukuyaman – kuten niin monen muunkin – mielestä tuo nero, joka haasteeseen tarttui, oli Hegel.

Hegelille historia oli vapauden toteutumista, ja vapaus oli ”maailmanhengen” tuloa tietoiseksi itsestään. Hegelin maailmanhenki voitaneen tässä yhteydessä suomentaa ihmiskunnaksi, eli itseään tiedostavaksi eliölajiksi. Hegelille Delfoin oraakkelin kehotus ”tunne itsesi” koski paitsi yksilöä, myös koko ihmislajia.

Hegelin mielestä vain kirjoitettuihin lakeihin perustuvat yhteiskunnat (eli valtiot) kuuluivat maailmanhistoriaan. Hänellä oli siihen perusteita, vaikka nykyisin sellaiseen pitäytyminen olisi suuri virhe. Hän jakoi historian kolmeen perusvaiheeseen seuraavasti: Idän despotioissa vain yksi oli vapaa, antiikin maailmassa moni oli vapaa ja porvarillisessa, liberaalissa demokratiassa (tai sen ideassa) kaikki ovat vapaita.

Vapauden toteutumiseen liittyy herran ja orjan dialektiikka eli peri-inhimillinen tarve saada tunnustusta vertaiseltaan. Myös ”herra” voi tulla vapaaksi vasta sitten kun kaikki ovat vapaita, sillä ”orjalta” saatu tunnustus ei ole vapaasti annettu eikä siten tyydytä.

Määritellessään inhimillisen hyvän ja pahan yhteisen alkujuuren Hegel viittasi Kantin moraalilakiin, jota hän samalla myös arvosteli. Kantin mukaan hyvää on se, kun ihminen toimii niin, että voisi toimintatavastaan haluta yleisen säännön. Näin ollen moraalista ei ole se, että mukaudutaan vallitseviin tapoihin ja tottumuksiin, jos ne sotivat oikeudentajua vastaan. Hegel toteaa, että inhimillistä hyvää ilmentää kylläkin se, kun ihminen voi tehdä itselleen ”yleisen periaatteekseen”. [11] Mutta yhtä hyvin ihminen voi ”tehdä periaatteekseen mielivallan eli asettaa oman erityisyytensä yleisen yläpuolelle”. Silloin hän pakottaa tahtonsa muiden yli ja toimii despoottisesti. On ”paha”.

Tuossa on Hegelin mukaan hyvän ja pahan ”yhteinen alkujuuri” ja ”pahan mysteerio”.

Tähän tulisi yhdistää se, miten Hegel esittää historian moraalifilosofisen kaavan ”herran” ja ”orjan” dialektiikkana: ihmisen – jokaisen ihmisen – perustarve on tarve saada tunnustusta, tulla huomioiduksi. On oikein kaivata tunnustusta vertaisiltaan ja todellisista ansioistaan. Mutta tunnustusta voi haluta ja eri tavoin vaatia myös valheellisin perustein, jolloin se kääntyy vallanhimoksi eli irrationaaliseksi mielivallaksi, ja on suora tie pahaan.

Puolakkalainen tulkinta Hegelin ihmiskuvasta

Hegelin ihmiskäsitys pätee niin henkilökohtaisissa ja yhteisöllisissä suhteissa kuin yhteiskuntaelämässä yleensä. Puolakka perustelee sitä myös uusimmalla tiedolla esihistoriasta: ihmisen yksilö- ja ryhmäkäyttäytymistä säätelevä geenipooli on muodostunut jo ennen varsinaisen ihmisen syntyä, 2,5 miljoonan vuoden aikana apinaihmisten laumoissa. Homo-suvun yksilöt olivat ratkaisevasti enemmän riippuvaisia laumastaan kuin muut kädelliset – erityisesti siinä jokapäiväisesti noudatetun ravinnon jaon vuoksi. Siksi oli tärkeätä tulla huomatuksi, ”saada tunnustusta”, näkyä, olla tärkeä, hyväksytty, suosittu. Se oli myös uusi tapa varmistaa geeniensä periytyminen tuleville sukupolville. Lauman sisäisissä valtataisteluissa oli siis sekä biologinen että kulttuurinen puoli.

Näin ihmisen geeniperimään muodostui mielivallan, eli sokean sosiaalipsykologisen vallanhimon motiivi, mutta myös valmius oikeudenmukaiseen ravinnonjakoon, eli kyky yhteistyöhön ja rationaaliseen, ”demokraattiseen” keskusteluun. Sosiaalipsykologinen vallanhimo (tuossa mielessä ”pahuus”) kuitenkin on ominaisuus, joka meillä jokaisella on geeniperimässämme, jota ei voi pois kitkeä. ”Ihanneyhteiskunta” on se, missä ihmisillä on parhaat mahdollisuudet itsetuntemukseen niin yksilöinä kuin lajina, eli sen tiedostamiseen miten apinaihmisen geeniperimä yksilöllisesti ja persoonallisesti juuri minulla ilmenee, ja sitä kautta sen rajoittamiseen ja kultivoimiseen. Voitaneen myös sanoa: luonteenkasvatukseen katharsiskokemusten kautta.

”Ihminen luo itsensä, niin yksilönä kuin lajina”, kirjoitti Puolakka.

Lapsityövoimaa Englannissa 1840-luvulla.
Lapset työntämässä hiilikuormaa englantilaisessa kaivoksessa 1840-luvulla. KUVA: Wellcome Collection, London (CC0 1.0 Public Domain)

Marxismi: miten historiallinen materialismi voittaessaan kumoutuu

Karl Marxin ja Friedrich Engelsin universaalihistoria pähkinänkuoressa oli seuraava: ensin oli luokaton yhteiskunta (”alkukommunismi”, mikä lähinnä tarkoitti metsästäjä-keräilijöitä). Sille oli ominaista yksityisomistuksen puuttuminen ja siitä johtuva tasa-arvo. Maanviljelyksen ja valtioyhteiskuntien myötä siirrytään luokkayhteiskuntiin. Niille ominaista on tuotantovälineiden yksityisomistus, jonka avulla pieni vähemmistö voi alistaa suuren enemmistön riistosuhteeseen. Luokkayhteiskuntien aika jakautuu orjuusjärjestelmään, maaorjuuteen ja kapitalismin synnyttämään palkkaorjuuteen. Kapitalismin jälkeen seuraa sosialismi, joka on siirtymävaihe kommunismiin eli luokattomaan yhteiskuntaan.

Sosialismin tunnuslause kuuluu ”jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle työnsä mukaan”.

Kommunismi on historian lopullinen päämäärä eli ”loppu”. Siellä olosuhteet synnyttävät ”uuden ihmisen”; rahaa, armeijoita ja tuomioistuimia ei tarvita ja valtio vähitellen kuoleutuu. Yhteiskunnan tunnuslauseeksi tulee ”jokainen kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan”.

Kommunismissa vallitsee jälleen tuotantovälineiden yhteisomistus. Millä tavoin, tuo on jäänyt avoimeksi. Engels puhuu siitä että ”yhteiskunnan on otettava tuotantovoimat haltuunsa” markkinoiden anarkian sijaan. Sehän voisi tarkoittaa esim. lainsäädäntöä. Ns. reaalisosialismissa ”yhteisomistus” kuitenkin samaistettiin valtion omistukseen, mikä oli marxilaisen filosofian yksinkertaistavaa tulkintaa.

Miten historia kehittyy yhdestä perusvaiheesta toiseen? Selkeimmin Marx on kuvannut tätä kehitystä kuuluisassa otteessa teoksesta Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset

“Elämänsä yhteiskunnallisessa tuotannossa ihmiset tulevat tiettyjen väistämättömien heidän tahdostaan riippumattomien suhteiden, tuotantosuhteiden alaisiksi, jotka vastaavat heidän materiaalisten tuotantovoimiensa määrättyä kehitysastetta. Näiden tuotantosuhteiden kokonaisuus muodostaa yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, sen reaaliperustan, jolle kohoaa juridinen ja poliittinen päällysrakenne ja jota vastaavat määrätyt yhteiskunnallisen tajunnan muodot. Aineellisen elämän tuotantotapa on ylipäätänsä yhteiskunnallisen, poliittisen ja henkisen elämän ehtona. Ihmisten tajunta ei määrää heidän olemistaan, vaan päinvastoin heidän yhteiskunnallinen olemisensa määrää heidän tajuntansa. Yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat tietyssä kehitysvaiheessaan ristiriitaan olemassa olevien tuotantosuhteiden tai omistussuhteiden – mikä on vain asian juridinen ilmaus – kanssa kehityttyään siihen asti näiden suhteiden rajoissa. Nämä suhteet muuttuvat tuotantovoimien kehitysmuodoista niiden kahleiksi. Silloin seuraa yhteiskunnallisen vallankumouksen aikakausi. Taloudellisen perustan muuttumisen myötä koko valtava päällysrakenne mullistuu hitaammin tai nopeammin.”[12]

Tämän näkemyksen nimiin vannoivat 1900-luvun loppupuolelle asti kaikki eri suuntiin lukeutuvat marxilaiset, niin Neuvostoliiton kuin Kiinan kannattajat, niin akateemiset marxilaiset kuin työväenliikkeen aktivistit. Mutta sen omaksui myös enemmän tai vähemmän tietoisesti koko sivistynyt maailma, ainakin siinä mielessä, että historian käännekohtien syitä alettiin etsiä kyseisenä aikana vallinneista taloudellis-poliittisista realiteeteista. Enää ei voitu väittää, kuten jo Voltaire 1700-luvulla vitsaili, että Kleopatran nenä olisi olennaisesti vaikuttanut maailmanhistorian kulkuun.

Marxilainen historianäkemys, eli historiallinen materialismi kuitenkin kaatui seuraaviin virheisiin, jotka sosialististen maiden kehitys itse osoitti kohtalokkaiksi:

  • Siitä puuttui ihmiskäsitys. Jotenkin vaistomaisesti oletettiin, että ihminen on luonnostaan hyvä; uusi, epäitsekäs ihminen syntyy enemmän tai vähemmän luonnostaan, kun riistojärjestelmä poistetaan. Sosialistisissa maissa alettiin lisäksi luokkataisteluoppia soveltaa ihmiskäsitykseen, moraalifilosofiaan ja sosiaalipsykologiaan – tuhoisin seurauksin. – Tästä tarkemmin jäljempänä.
  • Mikä on historian liikkeellepaneva voima? Onko se taloudellis-tekninen kehitys vai ”luokkataistelu”. Tästä jo marxismin klassikoilla oli ristiriitaisia, itse asiassa täysin vastakkaisia käsityksiä. Kumpikaan ei pidä paikkaansa. Mielestämme historian liikkeellepaneva voima on taistelu oikeudenmukaisuutta edistävien  aatteiden  puolesta. Näin on sitä selvemmin mitä pidemmälle historia etenee. Se motivoi myös taloudellis-teknisiä innovaatioita, sillä nehän eivät synny tyhjästä. Sisäiset syyt ratkaisevat, vaikka ulkoiset olosuhteet asettavat kehitykselle raamit ja puitteet, maaperän.
  • Peruskäsitteet, kuten ”tuotantovoimat”, ”tuotantosuhteet” osoittautuivat sisäisesti ristiriitaisiksi. Esimerkiksi, siitä mitä luettiin tuotantovoimiin voidaan löytää aivan ristiriitaisia selityksiä niin klassikoilta kuin heidän seuraajiltaan.

Myös marxilainen suuri kertomus eli varsinainen historianfilosofia kaatui näihin puutteisiin. Selvästikään näkemys historian vaiheista jatkuvana edistyksenä kohti kommunistista yhteiskuntaa ei voinut pitää paikkaansa. Tämä kävi selväksi suurelle yleisölle viimeistään Kiinan vallankumouksen katastrofaalisen epäonnistumisen ja Neuvostoliiton valtiokapitalistisen totalitarismin romahduksen myötä. Muutenkin edistysusko on joutunut kovalle koetukselle, kun kehitys on edennyt tullut siihen pisteeseen, että ihmiskunnan itsetuho on täysin reaalinen mahdollisuus. Ei voi siis sanoa että historia olisi miten tahansa kehitystä kohti aina parempaa.

Buddhalaismunkkien häpäisyä kulttuurivallankmouksen Kiinassa.

Tiibetin buddhalaisia munkkeja häpäistään kulttuurivallan­kumouksen aikana 1960-luvulla.

KUVA: Picryl, Public Domain.

Marxilainen ihmiskäsitys ja sosialismin historialliset kohtalot

Ihmiskäsitys, johon marxilainen historianfilosofia tukeutui, oli ensinnäkin utopistinen ja epädialektinen – ”ihminen on pohjimmiltaan hyvä, ja uusi ihminen syntyy kun riistojärjestelmä kumotaan ja tuotantovälineet otetaan yhteiskunnan haltuun.”

Toiseksi, dogmaattinen pitäytyminen luokkataisteluoppiin aiheutti sen, että 1900-luvun aikana kaikissa marxismin suuntauksissa joko kiellettiin yleinen ihmisolemus tai vähäteltiin sen merkitystä. Tämä oli marxilaisen filosofian suurin ja kohtalokkain virhe, joka kostautui lähes välittömästi voittoisten sosialististen vallankumousten jälkeen.

”On vain porvarillinen ihmisolemus ja proletaarinen ihmisolemus” kuulostaa nykyaikana täysin älyttömältä, mutta aikanaan noin ajatteli kolmannes ihmiskuntaa, myös monet sen kaikkein valistuneimmista ja sivistyneimmistä edustajista. Tilanteissa, joissa fyysinen sorto oli äärimmäistä, oli helppoa riistää omistavan luokan edustajilta kaikki inhimilliset piirteet. Käytännössä heitä ei monesti pidetty ihmisinä lainkaan. Yleisen ihmisolemuksen kieltäminen oli suoraan mahdollistamassa esim. toisinajattelijoiden vainoa niin Neuvostoliitossa kuin kulttuurivallankumouksen Kiinassa. 

Lisäksi marxismi oli kokonaisena maailmankatsomuksena ylivoimainen – se selitti omana aikanaan parhaiten maailmansodat, talouspulat ja kolmannen maailman riiston. Oli siis suuri paine hyväksyä myös ajatusrakennelmaan sisältyvät epäilyttävät puolet.

Näin katsottuna on virhe nähdä sosialismin historiaa ja kommunismin nimissä tehtyjä ihmisoikeusrikoksia vain vallanhimoisten yksilöiden aikaansaannoksena. Tuollainen selitys itse asiassa on nykyaikainen versio ”Kleopatran nenästä”. Siitä puuttuu historiantaju. Ensinnäkin sosialismin nousu jää selittämättä – ne sadat miljoonat ihmiset, jotka 1900-luvun alkupuolella innostuivat sosialismin aatteista joudutaan näin näkemään typeränä manipuloitavana massana, ja sosialismin saavutukset joudutaan mystifioimaan. Toiseksi jää huomaamatta, että tuhoisimmat ja samalla opettavimmat tapahtumat löytyvät perustasolta, tavallisten ihmisten innosta ilmiantaa naapureitaan, ystäviään, urakilpailijoitaan ja lähettää heitä Siperiaan tai työleireille. Siinä toteutui ”pahuuden arkipäiväisyys” joukkomitassa. Sellaisena sosialismin kokemukset ovat mitä tärkeintä historian ja ihmisyyden oppiaineistoa.

Anton Tshehov ja Leo Tolstoi.
Elämme ihmisen lopullisen, psykologisen vapautumisen aikakautta – tai ainakin sen alkuhetkiä. Sen vuoksi tämän ajan historianfilosofiaa luotaessa suuriin esikuviin kuuluu myös aiheen, eli ihmisolemuksen kannalta tärkein kaunokirjallisuus ja yleensäkin kulttuurihistoria. Kuvassa Anton Tšehov (vas.) ja Leo Tolstoi Jaltassa. Kumpikin omalla tavallaan näkivät syvälle ihmissieluun. KUVA: Public Domain.

Yhteenveto

Aristoteleen visio ei toteutunut hänen oman aikansa edistyneimmässä yhteiskuntamuodossa. Myöskään Hegelin visio ei toteutunut hänen oman aikansa porvarillisessa demokratiassa. Kommunismin näköala on osoittautunut fraasien pohjalla lepääväksi utopiaksi. Mutta visiot sinänsä ja niiden sisältämät filosofiset viisaudet jäävät elämään rakennuspalikoina ihmiskunnan itsetuntemukseen.

Se miten Aristoteles kuvasi ihmisen ja eläimen eroa on kenties parasta mitä aiheesta on koskaan kirjoitettu tai tullaan koskaan kirjoittamaan.

Se miten Hegel määritteli ”hyvän ja pahan lähes mystisesti saman alkuperän” on kenties syvällisintä mitä moraalifilosofiasta ja ihmisolemuksesta on sanottu. Samaten se, miten Hegel logiikassaan määritteli omalakisten prosessien kehityksen, on kenties paras (tai ainoa mahdollinen) lähtökohta yhteiskuntaevoluution lainlaisuuksien selittämiselle nyt, kun siihen yhdistetään uusi tietomme esihistoriasta ja historiasta.

Marxilainen materialistinen historiankäsitys on muodostunut kaiken historiatutkimuksen peruslähtökohdaksi, siitä huolimatta, että marxismin suuri kertomus on osoittautunut täysin virheelliseksi. Marxilainen ideologia-käsite uudelleen tulkittuna on paras avain nykyiseen keskustelun kriisiin. Jne.

Jotain tällaista Puolakalla on ollut mielessä, kun hän totesi:

”Koko ihmiskunnan tietä käsittelevät pelkistykset ovat tärkeintä tietoa, mitä ihmisellä on ihmisestä, yhteiskunnasta ja yleensä maailmasta. Muuta perimmäistä estettä barbarialle ei ole.” [13]

Kysymys kuuluu: tapahtuuko historiassa edistystä? Tapahtuuko aatehistoriassa edistystä? Jotta tuohon voitaisiin vastata, on katsottava pidemmälle niin menneisyyteen kuin tulevaan. Suuret linjat näkyvät nykyisin miljoonissa ja vähintäänkin sadoissa tuhansissa vuosissa, ei edes kymmenissä tuhansissa saatikka muutamissa sadoissa.

Historiaa ei nykyään voi kokonaisuutena ymmärtää, jos keskitytään vain ns. historialliseen aikaan, tai jos pitkästä esihistoriasta leikataan vain palasia. ”Totuus on kokonaisuudessa”, on Hegelin lause jota Puolakka usein toisteli. Se pätee erityisesti historianfilosofian uuteen tulemiseen.

Viitteet

[1] Matti Puolakka, Vain ihmisellä on historia, (toimi. Heli Santavuori), Uusi historia ry 2020, 301.

[2] Santavuori Heli: Ihmissuvun syntyhistoria ja filosofia, teoksessa Koskela Pertti: Ihmissuvun, yhteiskunnan ja ihmisen synty – Ehdotus ihmiskunnan uudeksi historiaksi, osa 1, Uusi historia ry 2022, 15.

[3] Aristoteles, Politiikka, Gaudeamus 1991, 9

[4] Puolakka, Matti: Heimon historia ja historiallisen ajan historia, Julkaisematon ex-tempore puhe, 24.4.201, Uusi historia -yhdistyksen arkisto.

[5] Aristoteles, emt., 9

[6] Aristoteles, emt., 10.

[7] Graeber, David ja Wengrow, David: The Dawn of Everything – A New History of Humanity, Allen Lane 2021.

[8] Mitä he tarkoittavat evolutiivisella historiankäsityksellä on myös hyvin epämääräistä. He kuvailevat sitä eri tavoin, usein aivan vääristellen, ja aina joka tapauksessa ylimalkaisesti. Yleensäkään he eivät määrittele käsitteitään.

[9] Immanuel Kant: Idee zu einer allgemeinen Geschichte in weltbürgerlicher Absicht”, 1784. Referoitu teoksessa Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen, 1992, 5. luku: Maailmanhistorian ideaa etsimässä, s. 90–92.

[10] Väyrynen, Kari ja Pulkkinen, Jarmo: Historianfilosofia – Klassiset ajattelijat antiikista nykyisyyten, Vastapaino 2017, 149.

[11] ”Itsetajunta, joka on päätynyt kaikkien voimassa olevien määritysten tyhjyyteen ja tahdon puhtaaseen sisäisyyteen, voi tehdä sinänsä ja itselleen yleisen periaatteekseen. Yhtä hyvin se saattaa kuitenkin tehdä periaatteekseen mielivallan eli asettaa oman erityisyytensä yleisen yläpuolelle ja toteuttaa sen toimimalla – olla paha.

Omatunnolla on muodollisena subjektiivisuutena suora valmius kääntyä pahaan. Itselleen oleva, itseään varten tietävä ja päätöksiä tekevä varmuus itsestä on siis sekä moraalin että pahan yhteinen alkujuuri.

Pahan alkuperä ylipäätään piilee mysteeriossa, joka on vapauden spekulatiivisuus, sen välttämättömyys käydä esiin tahdon luontoperäisyydestä ja olla sen vastakohtana sisäinen.”

G.W.F. Hegel, Oikeusfilosofian pääpiirteet eli luonnonoikeuden ja valtiotieteen perusteet, Kustannus Pohjoinen, Oulu 1994, 139 §, s. 143–144

[12] Karl Marx: Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset. 1959, Marx ja Engels: Valitut teokset, osa 4, 9.

[13] Puolakka, Matti, Vain ihmisellä on historia, Uusi historia ry 2020, 301.