Oheinen artikkeli oli alun perin tarkoitettu vuoden 2026 IDEA-teemalehteen, mutta julkaistaan tässä koska lehden julkaisu on siirtynyt syksyyn.
Vuoden 2026 IDEA -teemalehden aiheena on suomettumisen ajankohtaisuus. Seuraavassa tämänhetkinen suunnitelma lehden sisällöstä.
Matti Puolakan nimi tuli yllättävässä yhteydessä esiin Helsingin Sanomissa syksyllä 2025. Kimmo Rentola, arvostettu historioitsija ja emeritusprofessori, julkaisi kolumnin, jossa käsitteli kahden kansanedustajan, Teemu Keskisarjan ja Anna Kontulan, taistolaista perhetaustaa. Rentola kuitenkin antoi – ainakin rivien välistä – ymmärtää, että Teemun perhetausta olisi ”maolainen”, mitä se todellakaan ei ole. Harhautus avasi Rentolalle tilaisuuden mustata Puolakkaa.
Helsingin Sanomiin aikanaan lähetetty vastine, jota ei julkaistu, löytyy erikseen täältä.
Seuraava pidempi kommentti avaa joiltakin osin MLR:n ja Idun historiaa arkistostamme löytyvillä tiedoilla ja sitaateilla, joita ei aikaisemmin ole julkisuudessa käsitelty. Ne ovat peräisin tulevasta Matti Puolakan filosofisen elämäntyön historiaa käsittelevästä kirjasta.
Luonnemurha kahdella lauseella
Kimmo Rentolan tausta taistolaisessa liikkeessä
Matti Puolakka oli suomettumisen ajan vilpittömin ja viisain toisinajattelija
Teemu Keskisarja kasvoi taistolaisessa, ei ”maolaisessa” kodissa
Suomen kerettiläiset “maolaiset”
MLR ja Vaaihtoehtoliike Itu: umpikuja ja uusi alku
Myös virheelliset ajatukset syntyvät käytännöstä
”Hyvyyttä” on herättää rakentavaa pahennusta erityisesti lähipiirissä
”Kilpailijat” olisivat tervetulleita!
Rentola kirjoitti:
”Kun maolaisuus kantautui Suomeen, Teemun isä Vesa Keskisarja oli ytimessä, vaimonaan pikkupiirin johtajan sisar. Mutta Matti Puolakka ei johtanut poliittisen aktivistin vaan uskonlahkon johtajan ottein. Potentiaaliset kilpailijat velvoitettiin itsekritiikkiin ja savustettiin tunnustusten avulla ulos. Samaan syssyyn Keskisarjoille tuli ero. Vesa löysi uuden naisen ja muutti maalle. Vuonna 1971 syntynyttä Teemua seurasi kuusi lasta lisää.” (Lihavointi toimituksen)
Näin Rentola leimaa ikään kuin ohimennen, kahdella lyhyellä lauseella, Puolakan lahkonjohtajaksi, joka manipuloi kannattajiaan ja käytti henkistä väkivaltaa heitä kohtaan. Tällainen väite sisältää myös oletuksen, että lahkon ajatuksetkin ovat lähinnä huuhaata.
Noihin muutamaan riviin pätee hyvin sanonta: yksi valehtelija valehtelee enemmän kuin sata rehellistä ihmistä ehtii vastata. Rentola onnistuu kahdella lyhyellä lauseella teilaamaan kokonaisvaltaisesti Matti Puolakan henkilön ja elämäntyön. Teilaus kohdistuu luonnollisesti myös Puolakan pitkäaikaisiin ystäviin ja työtovereihin, jotka toimivat nyt Uusi historia -yhdistyksessä. Kyse on suurelle yleisölle tuntemattomista ihmisistä, jolloin vastaaminen lyhyeenkään ad hominem -hyökkäykseen ei muutamalla lauseella onnistu.
Rentola kuvaa kahta lapsuutta 1970- ja 1980-luvuilla. Teemu Keskisarja on syntynyt v. 1971 ja Anna Kontula v. 1977. Teemun lapsuus ja nuoruus osuivat taistolaisen liikkeen huippuaikoihin, Annalla ajanjaksoon, jolloin taistolaisuuden vetovoima alkoi jo hiipua. Kyseessä olivat suomettumisen synkimmät vuodet. Puolakka toimi tuolloin MLR:n ja Vaihtoehtoliike Idun johdossa. Tässä vastineessa keskitymmekin pääasiassa noihin liikkeisiin.
On kuitenkin todettava, että Puolakka jatkoi marxismin kritiikistä alkanutta filosofista kehitystyötä yli neljä vuosikymmentä vielä ”maolais”vaiheen jälkeen (joka loppui v. 1977 MLR:n toimintataukoon), kuolemaansa asti. Puolakan luomaa historianfilosofiaa esitellään tällä sivustolla sekä Uusi historia -yhdistyksen julkaisuissa.
Siitä Rentola vaikenee kokonaan, mikä sinetöi luonnemurhan.
Kimmo Rentola on arvostettu historiantutkija, joka on erikoistunut kylmän sodan historiaan, Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin ja Suomen kommunistisen liikkeen historiaan. Hän on tullut tunnetuksi myös Supon hovihistorioitsijana.
Rentolalta olisi ollut kolumnin yhteydessä rehellistä tuoda esiin myös oma taustansa ja antaa lukijan arvioida sen mahdollista vaikutusta entisestä aatteellisesta vastustajasta annettuun luonnekuvaan.
Rentola kuului suomettumisvuosina Suomen kommunistisen puolueen (SKP) vähemmistöön, ns. taistolaiseen liikkeeseen. Hän toimi mm. sen nuorisojulkaisun, Toverin, toimitussihteerinä (1976–1979) sekä opiskelijajärjestön lehden, Soihdunkantajan, päätoimittajana (1979–81). Wikipedian mukaan Rentola luopui taistolaisuudesta 1980-luvun alussa. Minkälaisen itsekritiikin kautta, siitä meillä ei ole tarkempaa tietoa, mutta edellä sanotusta päätellen on itsekritiikin täytynyt jäädä pahasti puolitiehen.
Kun Rentola kolumnissaan nimitti 1970-luvun MLR:ää ”pikkupiiriksi”, hän tiesi olleensa itse aktiivisesti vaikuttamassa siihen, että se pysyikin ”pikkupiirinä”: taistolaisuus, Rentolan edustama liike, oli keihäänkärki siinä mielipidevainossa, joka tukeutui viime kädessä Neuvostoliiton sotilaalliseen uhkaan, kun Suomen poliitikkoja ja mediaa painostettiin itsesensuuriin.
Anteeksipyyntö, ei parjausten toistaminen, olisi ollut paikallaan.
Wikipedian mukaan Rentola luopui taistolaisuudesta 1980-luvun alkupuolella. Minkälaisen itsekritiikin kautta, siitä meillä ei ole tietoa, mutta edellä sanotusta päätellen on itsekritiikin täytynyt jäädä pahasti puolitiehen.
Myöhemmin hänestä tuli mm. Supon suomettumisajan hovihistorioitsija.
Suomettumisesta ei Rentolan kolumnissa ole sanaakaan. Sehän olisi olennaista, jos Puolakan alkuaikojen toiminnasta halutaan antaa vähänkään rehellistä kuvaa. Rentola myös samaistaa MLR:n ja Idun taistolaiseen liikkeeseen, mikä on syvällisesti virheellistä. Vaikka taistolaisuudessa oli hyviä piirteitä, niin keskustelukulttuuriin ne eivät liittyneet. Taistolaiset käyttivät likaisia keinoja pyrkiessään kieltämään vapaan keskustelun. MLR:n ja Idun keskustelukulttuuri oli demokraattisuudessaan ja avoimuudessaan poikkeuksellista mihin tahansa poliittiseen järjestöön verrattuna.
Jo suomettumisaikaan liittyvien tutkimustensa perusteella Rentolalla täytyisi olla edes joku käsitys tästä ja muista MLR:n ja Idun erikoislaatua kuvastavista piirteistä. Hänen täytyi tietää näiden liikkeiden piirissä suoritetusta Neuvostoliitto-tutkimuksesta. Puolakka ennakoi (ainoana Suomessa) neuvostoimperiumin romahduksen ja selvitti sosialismin nousun ja tuhon perimmäiset syyt.
Mielestämme se ansaitsisi tunnustuksen sanan, ei mustamaalausta.
Jos Rentola ei tiennyt eikä välittänyt ottaa selvää Puolakasta, hän leimasi tämän pelkkien ennakkoluulojensa ja kuulopuheiden pohjalta. Hänelle ei näköjään pälkähtänyt päähän, että jokaista – myös entistä ”maolaista” – tulisi kohdella normaaleja keskustelukulttuurin käytäntöjä noudattaen.
Rentolan mielestä Puolakka johti MLR:ää ja Itua ”uskonlahkon johtajan ottein” eikä niin kuin ”poliittinen aktivisti”. Muuallakin on esitetty näitä lahkolaisväitteitä. Niihin on tietysti helppo uskoa, jos ei Puolakasta ja hänen johtamistaan liikkeistä mitään tiedä, tai jos on kuullut vain julkisuudessa olleita parjauksia. Todellisuudessa olimme kaikkea muuta kuin “lahko”. Vaikkapa seuraavilla perusteilla.
(1) Lahkon tärkein ominaispiirre on, että sen jäsenet pyritään eristämään muusta yhteiskunnasta, perheestä, ystäväpiiristä, työyhteisöistä ja harrastuksista. Vain näin voi yksittäisten jäsenten manipulointi onnistua.
Meidät ajoi marginaaliin suomettumisen ajan mielipidevaino. Perhesiteitä katkeili, näin erityisesti vasemmistolaisissa suvuissa, joissa Neuvostoliiton arvostelu oli synneistä suurin. Oikeistolaisissa perheissä taas ”kommunismia” paheksuttiin, mutta suhtautuminen oli monesti sallivampaa. Kaikesta huolimatta sekä MLR että Itu solmivat jatkuvasti yhteyksiä ulospäin ja liike kasvoi. Perhe- ja ystävyyssuhteita kunnioitettiin ja pyrittiin pitämään yllä vaikeuksista huolimatta.
MLR ja Itu eivät olleet lahkoja. Ei ole oikein syyttää uhreja heitä vastaan tehdyistä vääryyksistä.
(2) Sekä MLR:n että Idun käytännön toiminta oli todella aktiivista siinä määrin, että sitä on nykyään jopa vaikea käsittää. Ne järjestivät julkisia keskustelutilaisuuksia (joihin aina kutsuttiin vastaväittäjä). Tilaisuuksia mainostettiin joskus varsin mittavilla lentolehtiskampanjoilla. MLR julkaisi sekä teoreettista että ajankohtaislehteä – jälkimmäistä vuoden ajan jopa viikkolehtenä. Tutkimusryhmiä perustettiin lukuisista eri aiheista ja opintoihin kuului paitsi marxilainen filosofia ja ajankohtaiset aiheet, myös aate- ja kulttuurihistoria. Kulttuuria harrastettiin monipuolisesti, paitsi rockia, niin klassista musiikkia, elokuvaa ja maailmankirjallisuutta.
Tällainen ”poliittinen aktivismi” ei olisi mitenkään ollut mahdollista, jos olisimme olleet sisäänpäin kääntynyt lahko ja jäsenistöön olisi kohdistunut henkistä väkivaltaa.
(3) Puolakan elämäntehtäväksi muodostui melko pian filosofinen luomistyö. Se kuitenkin tapahtui akateemisen maailman ulkopuolella, mihin alkuaikoina pakotti suomettuminen ja myöhemmin mielipidevainon jatkuminen uudessa muodossa. Puolakka halusi omistautua uuden ihmiskäsityksen ja historianfilosofian peruskäsitteiden selvittämiselle. Tämä tapahtui sekä taloudellisesti että sosiaalisesti erittäin vaikeassa elämäntilanteessa, minkä vuoksi hän esiintyi julkisuudessa vain harvoin. Tämä ikävä kyllä antoi panettelijoille tilaisuuden jatkaa mustamaalausta julkisuudessa ja puolijulkisuudessa vielä vuosikausia.
Pienellä vaivalla Rentola olisi voinut tutustua Puolakan 2000-luvun aikana kehittämään historianfilosofiaan esim. Uusi historia -yhdistyksen julkaisuista – ja kertoa siitä lukijoillekin. Puolakka oli filosofi sanan varsinaisessa merkityksessä: totuuden rakastaja, ihminen, jota kiinnosti eniten se, missä hän erehtyy. Ja sellainen on harvinaista.
Uskonlahkoja kyllä riittää. Niiden sanottava on aina jonkinasteista lahkon gurun kehittämää tieteenvastaista yksityisajattelua.
(4) Jos Puolakan henkilöä ja elämäntyötä haluaa luonnehtia aivan lyhyesti, se olisi vilpitön viisaus. Hänen historianfilosofiansa kasvoi omien silloisten filosofisten näkemysten kritiikistä, jota hän hioi, korjasi ja kehitti kuolemaansa saakka. Sellainen omantunnontarkkuus ei kuulu lahkonjohtajien ominaisuuksiin. (Tästä lisää, ks. alaotsikko ”Itsetuntoinen nöyryys”)
(5) Puolakan elämän syvällisin pyrkimys oli se, miten tavallisista ihmisistä voisi kasvaa itsenäisiä eettis-intellektuaalisia toimijoita. Se oli esillä monin tavoin jo aivan 1970-luvun alusta lähtien ja ilmeni mm. siinä, miten Puolakka kehitti opinto- ja ajattelumenetelmiä.
Tosi filosofi nykyaikana ei voi välttyä pohtimasta tiedostamisongelmia ja yrittämästä löytää niihin ratkaisuja. Sellaista ei manipuloiva lahkonjohtaja mieti. Hän miettii sitä, miten saisi kannattajiensa päät sekaisin, jotta sinne voisi syöttää salaliittoteorioita ja kaikenlaista disinformaatiota ja huuhaaoppeja.
Vesa Keskisarja, Teemun isä, ei kuulunut ”maolaisten ytimeen”, kuten Rentola väittää.
Vesa Keskisarja siirtyi taistolaisiin ennen kuin Teemu oli syntynyt. Teemu itse kertoo lapsuudenkodistaan mm. näin:
”Vanhempani olivat nuorena taistolaisia. (…) Otin kommunismin itsestäänselvyytenä 14-vuotiaaksi. Olin pioneereissa, soitin vappumarssilla klarinettia, kaupustelin Tiedonantajaa.” (HS kuukausiliite 2.9.2023)
”Teini-ikäisen Keskisarjan perheessä vanhempien kommunistinen totuus oli ainoa poliittinen totuus. Häntä ei ollut kastettu ja hän osallistui pioneerileirille.” (Ilta-Sanomat 14.6.2025)
”Kommunismi” yo. otteissa siis tarkoittaa taistolaisuutta.
Esittelen seuraavassa muutamia 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa kehitettyjä ajatuksia, jotka liittyvät nimenomaan tiedostamiseen. Niiden perusteella lukija voi itse arvioida, ovatko tällaiset ajatuskulut manipuloivan gurun kehitelmiä vaiko totuutta etsivän filosofin uutta luovia, omaa maailmankatsomustakin vastaan käyviä oivalluksia.
Vuoden 1976 kesäleirille ilmestyi monisteena Puolakan käänteentekevä puhe ”Opintouudistuksesta”. [1] Tuolloin olimme vielä siis ”maolaisia” kommunisteja.
Puheen pääväite oli, että henkilökohtaisten elämänkokemusten opiskelu on vaikeampaa ja tärkeämpää kuin poliittisten kysymysten. Se kävi jyrkästi vastoin perinteistä marxismia, sen kaikkia suuntauksia.
Jotta ihmisistä kasvaisi itsenäisiä ajattelijoita, sanoi Puolakka, oli opeteltava myös ajattelutekniikkaa, johon kuuluu mm. kynän ja paperin käyttö ajattelun apuna sekä puhetekniikan opiskelu, sillä ”omin sanoin sanottu on omin aivoin ajateltu”. Tärkeitä olivat myös jokapäiväiset tilannekartoitukset, itsestäänselvyyksien kertaaminen, jotta säilyisi tuntuma todellisuuteen ja vältyttäisiin yksipuolisuudelta. Tutustuminen liikkeen ulkopuolisiin ihmisiin oli ratkaisevan tärkeää eristetyn asemamme vuoksi, ja siinä tuli välttää kaikenlaista ”agiteeraamista”.
Seuraavassa lyhyt kevyesti stilisoitu ote kyseisestä monisteesta:
”Mikä on oppimisessa ja ajattelemisessa olennaisinta? Eikö se loppujen lopuksi ole halu elää tietoisesti, tietää mitä tekee. Ratkaisevinta on rehellisyys itselle. Mitä enemmän olemme taipuvaisia teeskentelemään ja esittämään toista kuin olemme, sitä vähemmän meissä on ainesta todellisiksi filosofeiksi.
Sisäiset seikat ratkaisevat. Jos tietää mitä haluaa ja mitä tekee, silloin ei hylkää pääkysymyksiä osakysymysten vuoksi, silloin on ennakkoluuloton ja asenteeltaan pohtiva ja harkitseva kaikelle tiedolle ja kaikille kysymyksille. Tärkeintä on opetella ennen kaikkea ajattelemaan omaa elämistään, omaa suhdettaan kanssaihmisiin, toimintaan, ja yleensä elämään ja maailman ilmiöihin, omia vaikuttimia objektiivisesti, itsekriittisesti, epäitsekkäästi.
Kysymys ajattelemisesta todella on moraalinen kysymys.”
Rentola kirjoittaa:
”Potentiaaliset kilpailijat velvoitettiin itsekritiikkiin ja savustettiin tunnustusten avulla ulos.”
Tuo kuvaus sopii kyllä käytäntöön, johon kommunistinen liike pahimmillaan ajautui niin Neuvostoliitossa, Kiinan kulttuurivallankumouksessa kuin SKP:ssakin. Se ei ollut kommunistisen kritiikki- ja itsekritiikkiperiaatteen alkuperäinen tavoite, mutta virheellinen ihmiskäsitys antoi mahdollisuuden raakaan valtapeliin omia tovereita ja ystäviä kohtaan.
Mutta Puolakan koko elämäntyö oli nimenomaisesti, ytimeltään, virheellisen marxilaisen ihmiskäsityksen arvostelua ja sen pohtimista, mitä inhimillinen hyvä ja paha ovat ja mitä ne eivät ole. Ja silloin totta kai pohdittiin juuriaan myöten myös kritiikin ja itsekritiikin periaatteita.
Virheellistä ihmiskäsitystä ja siihen liittyvää mielivaltaa Puolakka alkoi arvostella jo vuosina 1970–72.
Seuraava ote Puolakan linjanvedosta on vuodelta 1971:
“On aivan väärin kuvitella, että jakautumiset kommunistisessa työväenliikkeessä johtuisivat pääasiassa siitä, että runkoon on päässyt soluttautumaan CIA:n tai Suopon agentteja. Tällaisestakin saattaa tietysti joskus olla kysymys. Mutta (…) useimmiten on kysymys opportunismista, subjektiivisuudesta: siis paitsi toisten pettämisestä, niin ennen muuta myös itsepetoksesta.” [2]
Tämä ei ollut mikään yksittäinen lausahdus. Se on elimellinen osa liikkeen alkuvuosina käydyistä linjaväittelyistä, joiden kuluessa MLR:n marxilaiselta kannalta kerettiläinen ominaislaatu muodostui.
Noiden linjaväittelyiden seurauksena MLR:ssä käynnistettiin v. 1973 ”idealistisen moralisoinnin vastainen oikaisuliike”, joka suuntautui nimenomaisesti kaikenlaisia ”synnintunnustuksia” vastaan.
Käsitys siitä, että ihmisen hyvä ja paha voidaan määritellä itsekkyydeksi ja epäitsekkyydeksi, elää keskustelussa edelleen ja usein niin, ettei asiassa edes huomata mitään selvitettävää. [3] Puolakka nosti jo varhain sen tilalle tunnuksen itsetuntemuksesta ja itsepetoksesta.
Itsekkyys ja epäitsekkyys ovat dialektinen vastakohtien ykseys: ei ole toista ilman toista. Absoluuttista, ehdotonta epäitsekkyyttä ei voi olla ja sen vaatiminen johtaa tekopyhyyteen. Näin kävi kaikissa sosialistissa maissa, mutta erityisesti Kiinan
kulttuurivallankumouksessa, jonka nimenomainen tavoite oli ”vallankumous ihmissielussa”.
Ylivoimainen enemmistö MLR:ssä asettui näiden tervejärkisten ja kiehtovia näköaloja avaavien huomioiden kannalle. Näin oli mahdollista eläytyä niiden toverien tilanteeseen, joiden katsottiin jossain tilanteessa toimineen väärin. Mikä tärkeintä, näin myös ne, jotka olivat tuossa tapauksessa olleet oikeassa, saattoivat säilyttää itsekriittisyyden. Se oli perustavaa sille vakavalle ja riemukkaalle yhteishengelle, joka MLR:ään sen parhaimpina vuosina muodostui.
MLR ajautui kesällä 1977 totaaliseen umpikujaan. Syynä olivat ennen kaikkea
kommunistisen liikkeen perinteisten kritiikki- ja itsekritiikkiperiaatteiden puutteet ja virheet. Olimme niiden suhteen edenneet jo pitkälle kerettiläiseen suuntaan, mutta ajattelumme oli yhä olennaisesti marxismin raameissa.
Kesäleirillä 1977 umpikuja oli täydellinen: tunnelma muuttui synkeäksi ja yksi ja toinen alkoi jopa sekoilla. Toisaalta Puolakan johdolla oli johtoryhmän piirissä syntynyt uusia ajatuksia, jotka näyttivät tarjoavan tien ulos umpikujasta. Toiminta päätettiin joksikin aikaa lopettaa, jotta alkanut paha kierre saatiin katkaistua ja samalla voitiin keskittyä näiden uusien ajatusten kehittelyyn. Tästä murroksesta syntyi Vaihtoehtoliike Itu.
Idun lähtökohtana oli näkemys, että kehittyneissä länsimaissa pääongelma on vieraantuminen, ei aineellinen hätä. Marxilainen ihmiskäsitys on perin virheellinen ja se on (dialektiikka-näkemyksen virheiden ohella) syvällisin syy Kiinan kulttuurivallankumouksen katastrofaaliseen epäonnistumiseen. Sekä lännen tilanne että sosialismin romahdus vaativat Mao Zedongin filosofian ja sen myötä koko marxilaisen maailmankatsomuksen systemaattista kritiikkiä. Näistä lähtökohdista syntyi valtava ajatusrikkaus eri suuntiin: aikakauden vaihtumiseen, moraalifilosofiaan, tietoteoriaan, historianfilosofiaan, puolueteoriaan, taidekäsitykseen jne.
Vaikka todella olimme ”pikkupiiri”, niin Idun näkemykset olivat viisainta, monipuolisinta ja näkemyksellisintä, mitä tietääksemme kukaan esitti sen ajan vasemmistolaisessa
nuorisoliikkeessä Suomessa tai muualla.
Tämä on historian laki: syvällisimmät tulevaisuuteen luotaavat uudet ajatukset
ovat alussa aina hyvin pienessä vähemmistössä. Se ei ole peruste vähätellä niitä. Niihin olisi uskallettava ottaa kantaa silläkin uhalla, että jo pelkkä asiallinen suhtautuminen niihin saattaa pakottaa asettumaan vallitsevaa muotia vastaan.
Itsetuntoinen nöyryys oli tunnuslause, joka sekin kohdistui perinteisiä synnintunnustuksia vastaan. Itsekritiikin tuli olla asiallista, niin että se kehitti itsetuntoa, ylpeyttä oman itsensä voittamisesta. Puolakka oli itse esimerkki tästä asenteesta koko elämänsä ajan.
Rentolan olisi hyödyllistä kuulla esim. tämä ajatus, jonka Puolakka esitti eräässä jäsenkokouksessa vuonna 1981:
”Miten meidän liikkeen historia pitäisi kirjoittaa? Jos yksi tapa on kirjoittaa se minun henkilöhistoriana, sen tulee koostua ennen kaikkea töppäilyjeni historiasta, tekemieni virheiden historiasta, niiden kuvaamisesta ja selittämisestä.”[4]
Tuo ei ollut yksittäinen heitto, vaan se muodosti aivan keskeisen osan 1980-luvun alussa esitettyyn leniniläisen puolueteorian kritiikkiin. Samassa yhteydessä todettiinkin, että liike menee eteenpäin johtoon kohdistuvan arvostelun kautta, se olisi jokaisen jäsenen tärkein velvollisuus vaikkakin hyvin vaikea haaste.
Joka tapauksessa: Puolakan mukaan kaikkien virheiden takana on itsepetos, irrationalismi. Tämä pätee niin jaloimpiin ihmisiin kuin roistomaisimpiin lurjuksiin.
Puolakka osasi kyllä arvostaa elämäntyötään ja rooliaan niin MLR:ssä kuin Idussa. Peruste löytyi niistä ajatuksista, jotka hän oli luonut. Se oli jo 1980-luvun alussa saavutus, jonka perusteella oli kaikki syyt pitää häntä suurena ihmisenä. Tuota mieltä olimme kaikki, vaikka jokaisella meistä oli taipumusta nähdä ero
itsemme ja Puolakan välillä pienempänä kuin se oli.
Samaan aikaan Puolakka ihmetteli elämänsä sekasortoisuutta ja tekemiensä virheiden lapsellista yksinkertaisuutta. Hän teki niistä tiliä meille jatkuvasti, elämänsä loppuun asti. Jokainen aamu itse asiassa, koska aamut alkoivat aina filosofisilla keskusteluilla.
“Jokaiselle täällä olevalle tärkein asia elämässä on tämän Teorian epäileminen. Minkälainen epäileminen? Ennen kaikkea yksityiskohtien epäileminen. Yksityiskohtien epäileminen yksityiskohtina, vasta sen jälkeen ja sen ohessa, ja toissijaisena, kokonaisuuden epäileminen. (…) Tuo on tällä hetkellä tärkeintä mitä liike vaatii. – Epäillä meidän Teoriaa. Ei epäillä sitä puuromaisena kokonaisuutena puuromaisesti, vaan epäillä konkreettista yksityiskohtaa konkreettisesti.” [5]
Itu lanseerattiin varsinaisesti keväällä 1979. Se julkaisi tuolloin Puolakan aforismivihkot ”101 teesiä typeryydestä” ja ”101 lisäteesiä typeryydestä”. Puolakka muisteli usein myöhemmin, että ainoa asia, mitä hän haluaisi ihmisille sanoa, on ensimmäisen Typeryys-vihon ensimmäinen teesi: “Jos luulet olevasi typerä, niin varmasti et ole”.
Ote tulevasta historia-kirjasta:
”Kerran Matti totesi minulle, että hän on epäonnistunut siinä, miten vastustaa ihmisten itserakkautta – eli itse asiassa tärkeimmässä elämän pyrkimyksessään. Koska tärkein ongelma hänelle oli, miten löytää ihmisille tie itsenäiseen, itsetuntoiseen ja ihmisarvoiseen elämään. Jokaiselle, kenelle tahansa tavalliselle kadulla kulkijalle.
Ongelma oli, toisin kuin päällepäin saattaisi näyttää, hänen hyväuskoisuutensa. Se ilmeni mm. niin, ettei hän käsittänyt miten huonoja ihmiset ovat vastaanottamaan kritiikkiä. Mattihan itse aina halusi kritiikkiä.
Kritiikkiin olikin monesti vaikea suhtautua asiallisesti, koska se usein oli niin osuvaa ja kohdistui omaa tärkeintä elämänvalhetta vastaan.
Se miten Idussa yritettiin rakentaa yhteisöä, oli kuitenkin aivan virheellistä. Oli totisesti utopiaa kutsua kaikkia mukaan ”keskustelemaan elämästä” ja rakentamaan ”loppuun asti rehellistä yhteisöä”. Se oli yksissä tuumin hyväksytty tavoite, johon harvat kuitenkaan käytännössä kykenivät.
Mikä olisi oikea tapa järjestäytyä uusien ajatusten perustalle – sitä ei tiedetty, minkä vuoksi Idun toiminta tietoisella päätöksellä lopetettiin 1980- ja 90-lukujen vaihteessa.”
Puolakka toisteli toistamasta päästyään sitä, että erehtymistä ei pidä pelätä.
”Jos opportunismista, eettisistä erehdyksistä yhtään ajatellaan niin kuin ennen [kommunistisessa liikkeessä ajateltiin], niin pakkohan tässä olisi masentua. Mutta meidän voimamme on juuri siinä, että ymmärrämme miten todella hyvätkin ihmiset voivat jossain tilanteessa käyttäytyä mitä pöhkömäisimmin. Ja sitten taas melko jalosti tai todella jalosti. Typeryys on inhimillistä. Siinä on meidän ihmiskäsitys.” [6]
Idun alkuaikana toimintatilanne oli hyvin vaikea. Teorian ajatuksia ei vielä ollut systematisoitu, aatehistoriallista kartoitusta ei ollut tehty ja jäsenistön ymmärrys niistä oli varsin vaistonvaraista. Olimme vuoden mittaiseksi venyneen toimintatauon ja aikaisemman (poliittisen) suuntautumisemme vuoksi aika lailla pihalla siitä uudesta ilmapiiristä, mikä Suomessa vallitsi.
Samaan aikaan julkiset keskustelukanavat oli meiltä käytännössä kielletty, eikä lentolehtiskampanjoihinkaan enää juuri ollut varaa. Niinpä käännyimme suoraan tavallisten ihmisten puoleen mm. myymällä pieniä vihkosia kahviloissa, kapakoissa ja tilaisuuksissa. Tällöin suurin vaikeus oli osata elää sen tosiasian kanssa, että meillä oman vakaumuksemme mukaan oli jotain arvaamattoman tärkeätä ajattelua syntymässä. Ja samalla osata olla niin, ettei antaisi itsestään aivan ufoa vaikutelmaa. Puolakka kuvaili tilannetta mm. seuraavasti:
”Joku helppoheikki voi hyvinkin mennä vihellellen vaikkapa Kaivopihaan ja sanoa siellä, että ’minäpä olenkin keksinyt, kehittänyt marxilaisen psykologian’. Mutta kun ihminen on vakavasti otettava, toimii vakavan asian puolesta ja on mukana vakavasti otettavassa liikkeessä. Niin miten sitten mennä puhumaan? ’Me täällä kulttuurikerho Idussa olemme keksineet, mitä on marxilainen psykologia, heh heh. Muut eivät osaa selittää sitä, miten ihminen tiedostaa näissä oloissa, me osaamme. Heh heh.’” [7]
Puolakka summeerasi tilannetta esim. näin:
“Me olemme tehneet typeryyden Suomen ennätyksen. Muistakaamme se. Saavutus voi olla kansainvälisestikin merkittävä. Jos me emme opi ymmärtämään sitä, mikä ihminen on, niin eivät sitten ketkään. Jos me emme julkaise yleiseurooppalaisessa liikkeessä jotain tärkeätä teoriaa, niin ketkä sitten; tekisi mieli nähdä ne tyypit – miten vaikeata heillä on ollut, mitä sotkua? Jos jotkut pääsevät teoreettisesti pidemmälle kuin me, niin heidän liikkeensä historia on paljon sotkuisampi kuin meidän. Heillä on ollut paljon enemmän ankeita tilanteita, ikäviä tunnelmia jne. Noin on.” [8]
Eräs ajatuksellinen läpimurto tapahtui v. 1980. ”Myös virheelliset ajatukset syntyvät käytännöstä.” Tämä ajatus syntyi erityisesti väittelyssä Veli Rosenbergia [9] vastaan keväällä 1980. Puolakka kertoi miettineensä, miten sekasortoinen tilanteemme oli erityisesti tuona keväänä. Siinä tilanteessa myös virheellisille mielipiteille ja asenteille oli vaikka kuinka paljon täysin oikeita perusteita. Virheellisyys on siinä, että tosi elämän ilmiöitä tulkitaan yksipuolisesti ja pinnallisesti, tavalla joka vääristää kokonaistotuuden. Se puolestaan ruokkii riitaisia ja katkeria asenteita.
Varsin yksinkertainen ja itsestään selvältä kuuluva ajatus? Kyllä, mutta:
(1) se kohdistui suurta sen aikaista auktoriteettia vastaan.
Maon kuuluisa tietoteoriaa käsittelevä essee ”Mistä oikeat ajatukset ovat peräisin” (1953) alkaa näin:
”Mistä oikeat ajatukset tulevat? Tipahtavatko ne taivaasta? Eivät. Ovatko ne syntymästä saakka valmiina ihmisten aivoissa? Eivät. Ne ovat peräisin yhteiskunnallisesta käytännöstä ja yksinomaan siitä.” [10]
Tämä ajatus eri muodoissa esiintyi kaikissa marxismin suuntauksissa. Se oli historiallisen materialismin perusteesejä. Sen arvosteleminen oli oman viitekehyksen puitteissa lähes pyhäinhäväistys.
(2) Matin esittämää yksinkertaista ajatusta oli haastavaa käytännössä noudattaa, sillä se vaati huomioimaan vastaväittäjän perusteluja ja kannusti itsekriittisyyteen ristiriitatilanteissa. Toisinajattelijat tai virheitä tehneet täytyi silloin nähdä itsemme kaltaisina inhimillisinä olentoina, mikä esti viholliskuvien muodostumista.
Minkälainen inhimillinen motiivi synnyttää tällaista ajattelua? Tuskin sellaista syntyy ainakaan uskonlahkon johtajalta, joka vaatii synnintunnustuksia voidakseen ”savustaa kilpailijoita ulos”.
Vaikka Puolakan filosofia on syvästi ankkuroitu aatehistoriaan ja perustuu myös aktiiviseen nykykeskustelun seuraamiseen, sen syvimmät sytykkeet syntyivät ennen kaikkea omista kokemuksistamme. Tämä seikka myös korostui juuri sen vuoksi, että Puolakan aiheena oli ihminen. Yllä kerrottu esimerkki on vain yksi monista.
Minkälainen ihmiskäsitys, minkälainen kritiikki- ja itsekritiikkiperiaate MLR:n umpikujasta syntyi? Ensimmäisessä vaiheessa Puolakka kuvasi sitä aforistisella ilmaisulla ”ihminen on olento, joka ajattelee niitä tunteita joita ’ei saisi’ ajatella.” Todella inhimillistä toimintaa on tietyssä mielessä sopimaton käytös, ts. uskallus käydä erityisesti lähipiirin toiveita ja odotuksia vastaan asiassa, jonka itse kokee tärkeäksi.
Tuo näkemys julkaistiin kahdessa Ituja-lehdessä v. 1982 otsikolla ”Milloin itsekasvatus ei ole itsepetosta” sekä Puolakan teoksessa Mikä ihminen on? luvussa ”Itsetuntemus marxilaisena ajattelutapana” toukokuussa 1982. Tuon ajatuskulun sisältämä kehotus inhimilliseen kasvuun antaa sekin Puolakasta täysin päinvastaisen kuvan kuin Rentolan väite ”itsekritiikin ja tunnustusten” avulla kilpailijoita savustavasta lahkojohtajasta.
Se on myös vastakkainen kommunistisessa liikkeessä perinteisesti noudatetulle kritiikki- ja itsekritiikkikäytännölle, joka hyvästä tarkoituksesta huolimatta päätyi hirveisiin vääristymiin, kuten 1930-luvun näytösoikeudenkäynteihin Moskovassa tai Kiinan kulttuurivallankumouksen nöyryyttämiskampanjoihin.
Totta kyllä, Idussa ja sen jälkeisissä ystäväpiireissämme on ollut paljon riitoja. Olemme joutuneet pohtimaan kerran jos toisenkin, minkälaista olisi rehellinen itsekritiikki, tai millä tavalla suhtautua riitelevyyteen ja primitiivireaktioihin. Vakava suhtautuminen tuohon kysymykseen edellyttää ihmiskäsitysten, psykologian, moraalifilosofian, tietoteorian ja ontologian perusteiden mullistamista.
Mistä johtuu arkielämässä käytävä monesti hyvin raaka psykologinen sota ihmisten välillä? Miten ratkoa länsimaissa yhä pahenevia ja yleistyviä mielenterveysongelmia? Millä tavalla tavalliset ihmiset, joilla on vaaleissa valta valita johtajansa, oppisivat itsenäiseen ajatteluun? Miksi kollektiivisella itsepetoksella on valtava voima myös demokraattisten oikeusvaltioiden historiassa?
Jos on olemassa liike ja ajattelija, joka on yrittänyt ratkoa tällaisia kysymyksiä aatehistoriaan tukeutuen, tieteellisesti omia kokemuksiaan yleistäen ja yhdistäen ne kommunistisen liikkeen kokemuksiin, eikö tällaiseen yritykseen tulisi suhtautua kiinnostuksella ja kunnioituksella? Mitä todistaa suomalaisen hengenelämän tasosta se, että maan suurimman päivälehden palstoilla tämä kaikki sivuutetaan ylimalkaisilla, äärimmäisen loukkaavilla ja täysin valheellisilla leimoilla?
Rentolan väite ”kilpailijoista”, jotka olisi peräti pitänyt ”savustaa ulos” on hassunkurinen. Suomettumistutkijana Rentolan olisi pitänyt käsittää, miten vaikeata Suomessa oli noina vuosina olla toisinajattelija. Harva halusi ”kilpailla” asemasta, jossa joutui eristetyksi kaikesta suomalaisesta hengenelämästä vailla mitään edes normaaleja uratoiveita, mikäli mielipiteistään piti kiinni.
Eihän Puolakka mitään muuta niin toivonut, kuin että olisi todella ollut joku ”kilpailija” – koska silloinhan hän ei olisi ollut niin yksin, vaan hänellä olisi ollut todellinen ystävä, tasavertainen hengenheimolainen.
Totuus kuitenkin on, että Puolakan linjanvedot olivat niin ylivoimaisia, että vain harvoin tuli ratkaisevia aloitteita muilta. Kun uutta filosofista näkemystä alettiin luoda vuodesta 1977 lähtien, ei sen keskeisiin rakenteisiin tullut keneltäkään muulta yhtäkään ajatusta. Se on kummallinen tosiasia, mutta se on tosiasia. Jälleen: sille emme mitään voi, ja se on kerrottava. Luovaa panosta keskusteluissa oli eri tilanteissa joillakin muillakin, ja Puolakka muisti aina antaa heille tunnustusta siitä.
Kykyä itsekritiikkiin arvostettiin enemmän kuin mitään muuta. Mutta kuten edellisestä käy ilmi, kysymys siitä, millaista itsekritiikin tulisi olla, oli jatkuvan pohdiskelun aihe. Mitään ”synnintunnustuksia” ei haluttu. Moralisointia vastustettiin aivan alkuajoista lähtien.
Kysymys tulisi asettaa näinkin: eikö virheistä ja vääryyksistä tulisi tehdä itsekritiikkiä? Jos on selvästi toiminut väärin, eikö sitä tulisi pyytää anteeksi? Mielestämme kyllä. Myöhempinä vuosinaan Puolakka pohti paljon Aristoteleen katharsis-käsitettä juuri tässä yhteydessä. Hän esitti siitä oman tulkintansa, jonka näki tienä inhimilliseen kasvuun, syvempään itsetuntemukseen. Tästä on sivustollamme useampiakin artikkeleita. Ilmeisestikään Rentola ei ollut perehtynyt niihin (kuten ilmeisesti ei muihinkaan julkaisuihimme) ennen kolumninsa kirjoittamista.
Puolakan lähipiiristä ei koskaan ”savustettu ulos” ketään. Liikkeestä erotettiin yksi jäsen jäsenkeskustelun jälkeen juuri ennen vuoden 1977 kesäleiriä ja totaalista umpikujaa. Myöhemmin, kesällä 1980, erottaminen ja kritiikkikampanja todettiin suureksi virheeksi huolimatta siitä, että kritiikki oli sinänsä aiheellista.
Ketään ei pitäisi erottaa pysyvästi. Ihmisille pitäisi aina jättää ulospääsy, jos
mahdollista. Tämän jälkeen omaksuttiin käytäntö, että pahoja virheitä tehneet ystävämme erotettiin määräajaksi. (Käytännössä aika oli kahdesta kuukaudesta kahteen vuoteen, tapauksesta riippuen. Erotetulla säilyi aina jonkinlainen jatkuva yhteys liikkeeseen.) Tämä osoittautui tärkeäksi menetelmäksi erityisesti silloin, jos ristiriitaan liittyi pahaa sekoilua. Ihmiset kasvoivat, kun he joutuivat omilleen ja kun heiltä estettiin mahdollisuus aiheuttaa häiriötä.
Tällaiset ongelmat johtuivat osin juuri eristetystä asemastamme, ja se ei todellakaan ollut oma vikamme. Mutta toisaalta ne johtuivat myös siitä, että tiesimme olevamme eettis-intellektuaalisesti oikealla tiellä, etsivämme jotain suurta ratkaisua todellakin koko maailmaa vastaan. Yksi sun toinen alkoi ajatella olevansa suurikin ajattelija.
On tosiasia, että Puolakka jäi monesti yksin paitsi maailmaa niin meitä ystäviään
vastaan. Vaikeimpien ristiriitojen aikana hän joskus huokasi: ”Vihollisista selviän itsekin, luoja varjelkoon minua tuollaisista ystävistä.” Tällaisten vaikeuksien kanssa kamppailimme vuodesta toiseen.
Ne jotka jäivät lopullisesti pois, tekivät sen omasta halustaan. Kaikki he tiesivät,
että ne kysymykset, joita Puolakka esitti, olivat tärkeitä koko ihmiskunnalle – riippumatta siitä, olivatko vastaukset oikeita. Siksi monille heistä oli tärkeää löytää lähdölleen jonkinlainen moraalinen oikeutus, joten he asettivat itsensä väärin kohdellun uhrin asemaan. Ja vääryyttä tehnyt oli tietysti Puolakka. Monet suorastaan sairastuivat kateus-vihaan Puolakkaa kohtaan, kuten Raimo Laakia.
Toisaalta on myös päinvastaisia esimerkkejä: monet vuosia poissa olleet ihmiset ovat palanneet takaisin, kuten mm. allekirjoittanut. Tällaiset tarinat (sekä Puolakan että meidän asianosaisten kertomana) tulevatkin olemaan varsinaista antiamme ihmiskunnalle sen jälkeen, kun filosofiaa ja historianfilosofiaa koskevia tekstejä on riittävästi julkaistu.
* * *
Puolakkalaisen historianfilosofian johtopäätökset nykymaailman suhteen on esitelty ohjelmassamme. Tärkeänä osana niihin kuuluu uudenlaisen keskustelukulttuurin soveltaminen kaikkeen opetukseen, mediaan ja sosiaaliseen mediaan sekä ehdotus totuuskomissiosta pysyvänä valtioelimenä jokaiseen oikeusvaltioon. – Ohjelmasta ollaan tekemässä uutta, yksityiskohtaisemmin perusteltua versiota, joka valmistuu toivon mukaan vuoden 2027 aikana.
Viittaukset Matti Puolakan arkistoon (MPA) koskevat digiarkistoa jota ei vielä ole luovutettu Kansallisarkistoon. Merkinnät saattavat sen vuoksi muuttua mutta osio jossa päivämäärä ja tiedostonimi tulevat säilymään.
[1] MPA/1976-07_Opintouudistuksesta.
[2] Punalippu (MLR:n sisäinen monistelehti) 11/1972. Julkaistu uudelleen Punalipun painetussa numerossa 5/73, jonka otsikkona on “Kokemuksistamme”. Siihen on koottu kaikki tärkeimmät, eri mielipiteitä edustaneet puheenvuorot alkuvuosien linjaväittelyistä.
[3] Eräs esimerkki on Rutger Bregmanin teos ”Hyvän historia”. Siitä on perusteellinen arvio IDEA teemalehdessä 1/2024.
[4] MPA/1982-03-27_jäsenkokous_stil-ru
[5] MPA/1979-09_keskustelua teoriasta
[6] MPA/1979-09_keskustelua teoriasta
[7] MPA/790812_laajennettu-jr-kuhmoinen-stil-hs
[8] MPA/1979-09_keskustelua teoriasta.
[9] Veli Rosenberg jäikin pois noin puoli vuotta kyseisen väittelyn jälkeen. Hän teki sitten uraa Suomi-Kiina Seurassa ja oli myös näkyvä hahmo Jouko Aaltosen elokuvassa ”Pieni punainen”.
[10] Mao Tsetung: Neljä filosofista teosta, 145, HMLS 1972.
Matti Puolakka:
Vain ihmisellä on historia – Ajatuksia ihmisestä ihmiseltä joka määritteli ihmisen
Voit lukea sen nyt ilmaiseksi pdf-tiedostona täältä (klikkaa kuvaa).
Painettu kirja saatavilla nettikirjakaupoista.
Kaikki uutiskirjeet: klikkaa kuvaa.