Miten aikalaiset muistelivat Eino Leinoa
Vuonna 1958 ilmestyi teos Eino Leino aikalaistensa silmin. Kirjan kirjoittaja Aarre M. Peltonen on koonnut teokseen lähikuvia, muistelmia ja haastatteluja Leinon syntymän 80-vuotismuiston merkeissä.
Hän kertoi valinneensa aineiston siten, että mukaan on tullut Leinon koko elämän aikaan liittyviä kirjoituksia. Hänen mukaansa ei ollut tarpeen kaunistella Leinon elämänvaiheita, eikä siinä mielessä karsia muistelmista mitään olennaista. Peltonen toteaa esipuheessaan Leinon olleen suuri runoilija ja syvällinen tietäjähenki, jonka elämänvaellus poikkesi monessakin suhteessa tavanomaisuudesta.
On suuri harmi, ettei tästä kirjasta ole otettu uusintapainosta. Sen vuoksi seuraavaan on poimittu otteita joistakin osuvimmista muistelmista, jotka ansaitsevat mielestämme tulla nyky-yleisön tietoon. Sitaattien perässä olevat sivunumerot viittaavat kaikki tähän teokseen.
”Humoristinen ilmestys”
Eino Leino (viralliselta nimeltään silloin Armas Einar Leopold Lönnbohm) kävi alkeiskoululaisena Isidor Wuorin perheen luona kertomassa satuja, joita hänellä oli loppumaton varasto. Hänellä oli silloin tapana sanoa: ”Jos annatte taas nauriita niin paljon kuin jaksan syödä, tulen mielelläni”. Leino kertoi Eero Salmelaisen Suomen kansan satuja ja tarinoita, Tuhannen ja yhden yön satuja ja milloin mitäkin. Joukossa oli ollut myös kummitusjuttuja, kotitalon rengeiltä ja piioilta kuultuja sekä kirjoista omaksuttuja.
K. S. Laurila muistelee Leinon olleen humoristinen ilmestys Oulun lyseossa.
”Muistan vielä aivan elävästi koko hänen ulkoilmestyksensä kaikki pikku piirteet pukua myöten. Jalassa oli hänelläkin, samoin kuin tovereillaan, pitkävartiset tai oikeammin lyhytvartiset saappaat. Mutta varren suissa ei ollut sahvaania hituistakaan ja itse varretkin olivat melkoista lyhyemmät kuin tovereilla. Näytti siltä, että nahkaa oli säästetty… Einon puku oli nähtävästi kotitekoa, ohutta harmaata puolivillaista. Erityisesti siinä pisti silmään housujen tavaton leveys. Sillä vaikka Einolla jo tuohon aikaan olivat alaraajat ympärysmitoiltaan sangen viljavat ja rehevät, oli hänen housuihinsa kuitenkin jätetty vielä tavattoman runsaasti kasvun varaa – sivuille käsin. Tästä oli seurauksena, että Einon taapertaessa Oulun pitkiä ja suoria katuja, joita myöten Lapin tuulet esteettömästi pääsivät puhaltamaan, hänen housunsa hulmusivat hänen jalkojensa ympärillä kuin lippu tangon ympärillä. Pääkappaleena oli Einolla pyöreä lippalakki, ja sen alla levittäytyi hänen hyväntuulinen, veitikkamaisen näköinen, pullea naamataulunsa”. (s. 23–24)
Eniten kuitenkin vaikuttivat Leinon sisäiset ominaisuudet. Hän saavutti pian varsin huomattavan aseman luokkatoveriensa keskuudessa. Opiskellessaan Oulun lyseossa Leino osoittautui eteväksi kaikissa niissä asioissa, joiden perusteella koulupojat arvioivat toverin kelpoisuutta. Hän oli aina etummaisena kaikissa viattomissa kujeissa sekä koulussa että koulun ulkopuolella, jotka antoivat koulupojan elämälle sisällystä.
Kirjallisissa harrastuksissaan hän oli jo silloin nuoresta iästään huolimatta päätään ylempänä opiskelutovereitaan. Leinon aloitteesta oppilaitokseen perustettiin pieni kirjallinen kerho. Kyseisen kirjallisen kerhon toiminta keskittyi etupäässä pienen käsin kirjoitetun sanomalehden julkaisemiseen. Tässä lehdessä ilmestyivät luultavasti ne Leinon ensimmäiset kirjalliset tuotteet, jotka levisivät hänen kotipiirinsä ulkopuolelle.
Hämeenlinnan aika
Leino kävi Oulussa koulua vain vuoden ja siirtyi sen jälkeen Hämeenlinnaan, josta näin ollen tuli hänen varsinainen kotikaupunkinsa.
Aino Paatero kirjoittaa Leinon Hämeenlinnan ajoista:
”Eino oli lihava pojan pullukka, hyvin suuri ja tanakka ja kova syömään. Hänellä oli hihat aivan liian lyhyet ja housut puolitangossa. Musta takki ja harmaat housut olivat kotitekoisesta kankaasta. Hän oli useimmiten huoleton, joskin yleensä vakavantuntuinen, mutta poikain kanssa nauroi ja piti lystiä.” (s.37)
Leino oli kirjoittanut mm. lyseolaisten juhliin runonpätkiä jolloin opettajat huomasivat hänen lahjakkuutensa. Hän luki paljon ja lainasi kirjoja kirjastosta. Tytöt joskus kurkistelivat hänen runojaan ja kiusoittelivat häntä niistä.
J. E. Zidbäck muistelee sitä mikä luokkatovereita sitoi Leinoon: he tunsivat varmaankin silloin alitajunnassaan hänen tuoneen toveripiiriin jotakin uutta ja ennen kokematonta sekä heitä muita rikastuttavaa. Leino tuli heidän joukkoonsa aivan toisenlaisista oloista, hän puhui muodoltaan paljon kauniimpaa ja rakenteeltaan rikkaampaa, joustavampaa kieltä kuin he hämäläiset. Se ei ollut kuitenkaan missään suhteessa teennäistä, vaan puhtainta luontoa, joka uhosi eräänlaista alkusuomalaisuutta. Hän näytti tuntevan kotimaista kirjallisuutta paljon.
”Eino Leino oli, kuten sanottu henkinen johtajamme. Se seikka tietysti korotti hänet ennen pitkää toverikunnan puheenjohtajan kunniapaikalle. Mikäli muistan, hän sai toverikuntaelämään paljon virkeyttä, jopa siihen määrään, että eräänlaisia yhteentörmäyksiäkin sattui, eivätkä ne olleet aivan tavallista kinastelua. En nyt kuitenkaan tarkemmin muista niitä enkä niiden aiheitakaan, joten minun on pakko ne sivuuttaa ja mainita vain, että sellaisiakin sattui. Sen verran kuitenkin olen muistavinani, että kerran jouduttiin oppositioon opettajakunnan kanssa jostakin vapautemme rajoituksesta. Toisen kerran lienee ollut jokin omasta keskuudestamme esille putkahtanut asia kysymyksessä, jolloin Kalle Kytömaa esiintyi oppositiossa Leinoa vastaan.” (s. 45)
Leino oli oppilaana mallikelpoinen, osasi läksynsä ja oli mitä suurimmassa määrin opettajien suosiossa. Hänen kykynsä oppia ja muistaa asioita oli poikkeuksellinen ja hänen tietonsa humanistisilla aloilla hyvin paljon laajemmat kuin ikätovereilla.
"Erittäin mukava, vitsikäs, huumorintajuinen ja sanavalmis"
T.W. Salonen muistaa Eino Leinon olleen toverina erittäin mukava, vitsikäs, huumorintajuinen ja sanavalmis. Häneen ei voinut loukkaantua, vaikka hän joskus vitsaili toverin kustannuksella. Hän oli jokseenkin kielteisellä kannalla kirkon oppiin nähden, lievä huumori oli aina alla niistä asioista keskustellessa.
Yrjö Fagerlund kertoo tutustuneensa Eino Leinoon Helsingissä, kun he asuivat Eerikinkadun asuntolassa samassa huoneessa. Hänen mukaansa Einolla oli tapana tulla kotiinsa öisin vasta pikkutunneilla. Hyvät, vakituiset toverit, etenkin Larin-Kyösti ja Evert Katila olivat vieneet hänet mukanaan ja heidän seurassaan hän oli käyttänyt alkoholia. Hän näytti kirjoittavan useat runonsa alustavasti paperille yöllä kotiin saapuessaan, pikku hiprakassa.
Pertti Koskela:
Ihmissuvun, yhteiskunnan ja ihmisen synty – Ehdotus ihmiskunnan uudeksi historiaksi osa 1
Esittelyä täällä.
Saatavilla mm. Adlibris, Booky, Suomalainen.
Sekä kirjakauppa Rosebud Sivullinen, Helsinki.
Ovh 20 e.
Sekä kirjakauppa Rosebud Sivullinen, Helsinki.
Ovh 20 e.
Fagerlund kertoo Einon olleen älyltään hyvin terävä. Ei auttanut mennä mistään hänen kanssaan väittelemään, silloin sai heti nenälleen. Hän ei suuttunut, mutta oli pistävän ivallinen. Talvion mukaan Eino oli kova shakin pelaaja.
Maila Talvio muistelee nähneensä Eino Leinon silloin, kun hän veljensä Kasimirin kanssa tuli heidän kotiinsa käymään vastaleivottuna ylioppilaana.
”Veljekset asuivat äitinsä sisaren, neiti Kyreniuksen luona, jonka täysihoitolassa muutamat maalaispojat nauttivat hyvää huolenpitoa etäällä vanhemmistaan koulua käydessään.” (s. 62)
Väinämöisen laulu Lönnrotin muistoksi
J.Jalkanen kertoo avustaneensa Päivälehteä vuosisadan vaihteen tienoilla. Hän kertoo, että Leinolla, Larin-Kyöstillä ja Katilalla näytti olevan aatteellinen pohja kaikessa seurustelussaan. He olivat tehneet Jalkaseen hyvin sivistyneen vaikutuksen, ei mitään remujoukon tuntua. Iloisia he olivat myös, vitsit sinkoilivat. Leino oli tavallaan hyvin hiljainen ja vaatimaton – ei ainakaan ylväs ja itsetietoinen.
Jalkanen muistelee sellaista tilannetta eräänä klubi-iltana, kun he saivat tietää Topeliuksen kuolleen. Leino oli poistunut viereiseen huoneeseen ja aika pian hänellä oli valmiina runo. Tällainen nopeus ja joustavuus oli Leinolle luonteenomaista.
Elli Tompuri muistelee:
”Vuosisadan vaihde, niin katkera kuin se poliittisesti olikin, kantoi mitä runsainta kulttuurisatoa, antoi pääoman, jonka koroista Suomi vielä nytkin kokoaan parhaan ravintonsa.
Syksyllä 1902 valmistui Lönnrotin muistopatsas. Pimeässä yössä oli verhot sen yltä riisuttu, ei sanaa, ei laulua ollut puhjennut ilmoille, eikä ollut varaa kysyä, miksi näin.
Mutta illalla oli suuri juhla Hotelli Fenniassa. Eino Leino oli päivän kunniaksi kirjoittanut runon Väinämöisen laulu. Sen lausui hän itse.
Ei ikinä mene mielestäni äänen sävy, millä runoilija tuon kaikkien aikojen runon lausui. Syvä rintaääni, äänen pehmeä täyteläisyys, sanojen ja säkeitten hyväilevä sointu, vakuuttava asiallinen korostus ilman mahtipontisuutta, runoilijan rauhallinen olemus, se kaikki syöpyi mieleen.” (s. 93)
Erkki Kivijärvi kertoo siitä, miten vuonna 1907 perustettiin uusi lehti nimeltään Päivä. Leino otti innokkaasti osaa uuden lehden perustamispuuhiin. Lehdelle muodostui poikkeuksellisen komea avustajajoukko. Suurempi merkitys kuin lehdellä oli sillä klubielämällä, joka Päivän piirin aloitteesta syntyi ja keskittyi lehden toimitushuoneiston välittömässä yhteydessä olevaan, taidenäyttelyitä varten rakennettuun saliin Etelä-Esplanadi 22:ssa.
Leino oli iltaseuran keskeisin henkilö. Hän hallitsi iltaa täydellisesti ”merkillisen sytyttävällä ja spirituellilla keskustelutaidollaan”, joka keveästi leikittelevässä muodossa saattoi luodata syvällisimpiäkin elämänkysymyksiä. Kivijärvi kertoo Leinon olleen suorastaan ilmiömäinen keskustelija: sivistynyt, ”eurooppalainen”, tietorikas, asiallinen, mutta samalla pirteä, huvittava, päähänpistoja säkenöivä, nerollisen sukkela ja sanavalmis. Hän ei ollut vuosiltaan muita vanhempi, mutta hänellä oli aivan kuin vanhemman auktoriteetti, jota ei millään tavalla horjuttanut edes hänen boheemisuutensakaan.
Katri Bergholm kertoo keskusteluistaan Leinon kanssa mm. venäläistämiskysymyksistä, nuorsuomalaisista ja perustuslaillisista sekä teatterikysymyksistä. Hän toteaa Leinon olleen todellakin mitä mielenkiintoisin ihminen, toisaalta rauhallinen, tasainen, hiukan jörö suomalainen karhu, joka hyväntahtoisesti suhtautui ihmisiin ja tapauksiin, toisaalta innostunut, innostava, säihkyvä, räiskyvä, joka terävän älynsä voimalla murskasi mielipiteet ja henkilöt, jotka hänen mielestään olivat kehityksen esteenä. Bergholmin mukaan oli mielenkiintoista kuunnella ja itsekin ottaa osaa keskusteluihin hänen kanssaan. Leinon mielipiteet olivat aina läpeensä omaperäisiä, hänen oman harkintansa tuloksia, ja hän toi mielipiteensä ilmi hauskasti ja elävästi.
”Sellaisia ihmisiä on peräti harvassa”
Eino Alpi muistelee viettämiään iltoja Eino Leinon seurassa, milloin kahden kesken, milloin toisten kanssa ja huomanneensa hänen luonteessaan erään piirteen, joka kuuluu ainoastaan kaikkein puhtaimmille, kaikkein jaloimmille ja hienoimmille sieluille.
”On nimittäin ihmisiä, jotka eivät koskaan, eivät missään muodossa vihaa ketään eivätkä kanna sydämessään katkeruutta niitäkään kohtaan, jotka ovat aiheettomasti, verisesti loukanneet. Tällaisia ihmisiä on maailmassa kuitenkin peräti harvassa. Heitä tapaa vain aniharvoin. Heitä saa etsimällä etsiä. Mutta Eino Leino oli sellainen ihminen… Hän lahjoitti minulle runsaasti henkistä perintöä ja vaikutti paljon elämänkatsomukseeni. Varsinkin ne tovit ja tiimat, joina sain tilaisuuden vaihtaa hänen kanssaan ajatuksia kahden kesken, ne ovat kuin kimppu kallisarvoisia helmiä, joita yhäti säilytän sydämeni sisäisimmässä sopukassa parhaimpina henkisenä aarteistonani.” (S. 127–128)
Robert Kajanus kertoo elämyksestä, joka hänen tuttavuutensa aikana Eino Leinoon on tehnyt ehkä voimakkaimman vaikutuksen. Se oli tapahtunut, kun hän oli ollut Leevi Madetojan, hänen puolisonsa L. Onervan ja muutamien muiden kanssa viettämässä yhteistä iltaa vuonna 1916 konsertin jälkeen, jossa Madetoja oli johtanut ensimmäisen sinfoniansa. Konsertti oli ilmaissut kaikille sitä, että Suomi oli saanut uuden, mainion sinfoonikon Jean Sibeliuksen ollessa siihen mennessä ensimmäinen ja ainoa.
”Äkkiä nousee Eino Leino ja alkaa puhua. Otaksuttiin tietysti, että hän joillakin tunnelmallisilla sanoilla tekisi kunniaa illan sankarille Leevi Madetojalle, mutta erehdyttiin. Siitä ei tullut mikään juhlapuhe, vaan juuri esitetyn sinfonian syvällinen musiikkipsykologinen analyysi, sisällöltään niin nerokas ja muodolta niin täydellinen, etten minä vähäiseltä osaltani milloinkaan ole lukenut tai kuullut mitään taidearvostelua, joka edes lähestulkoonkaan olisi sattunut niin ’in medias res’ kuin tämä ei-ammattimiehen improvisaatio. Etten olisi häirinnyt sitä syvää hiljaisuutta, joka – niin kuin kaikkien voimakkaiden vaikutusten jälkeen – syntyi puhujan vaiettua, käännyin pöytänaapurini Leevi Madetojan puoleen ja sanoin hiljaa: – Miten mikään tuollainen on mahdollista, voitko ymmärtää tätä? Ja sain vastaukseksi: – Sellainen on Eino Leino, hän suorastaan tyrannisoi, ylivoimaisella älykkyydellään.” (s. 160–161)
Luokkasodan tuottama raskas suru
Felix Nylund muistelee tapaamistaan Eino Leinon kanssa vuonna 1918 luokkasodan alkuvaiheessa:
”Hän rakastaa punaisia yhtä paljon kuin valkoisia – kaikkihan he ovat ihmisiä. Mitä sorjimmalla kielellä ja mitä kauneimmin runomuodoin hän on laulanut heidän ilojaan ja surujaan. Mutta nyt hiljaisuus. Sana ei enää suju. Ja kuitenkin: ’soitto on suruista tehty’ – jospa hän voisi laulaa rauhan laulun.” (s. 171)
Pekka Häkli muistelee luokkasodan aikaista tapaamistaan vuonna 1918, kun heitä istui kolme henkilöä eräässä Iso-Roopertinkadun varrella sijaitsevassa huoneistossa. Yksi heistä oli Eino Leino. Ja raskas suru oli neljäntenä. He kuuntelivat apein mielin kumeita jymähdyksiä ja räikeää rätinää. Harvoja sanoja olivat vaihtaneet. Häklin mukaan tuntui, kuin jotain tukahduttavaa olisi noussut heidän kurkkuihinsa, kuumaa ja karvastelevaa… He olivat nousseet ullakolle ja sieltä talon katolle ja nähneet suuren tulipalon: työväentalo oli tulessa. Häkli oli vilkaissut Eino Leinoon, jonka kasvojen ilme oli kertonut suuresta tuskasta ja säälistä. Hän ei ollut lausunut sanaakaan, mutta hänen silmänsä olivat kyyneltyneet.
Isänmaanrakkaus kyllä, kansalliskiihko ei
Ernst von Wendt kuvailee Eino Leinon asennetta isänmaanrakkauteen ja kansainvälisyyteen seuraavalla tavalla:
”Mikään ahdas, mikään pieni ei häntä milloinkaan sitonut. Kansalliskiihkon käsite oli hänestä tolkuton – hänestä, jolla oli kaikki yleismaailmallisuuden suuruus mielessään ja maailmankatsomuksessaan. Hänen synnyinmaansa oli maailma, olkoonkin että hänen sielussaan piili mitä lämpimin isänmaanrakkaus. Kulttuuri oli hänen ´nationalisminsa´, luominen hänen uskontonsa. (s. 199)
von Wendt maalaa edelleen Leinosta seuraavan kokonaiskuvan:
”Hän oli ylivoimainen, hänen sielunsa oli laaja, hänen ajatuspiirinsä suuri; ajattelijana ja filosofina hän kohosi käytännöllisen itsensä yläpuolelle. Hänestä ei voinut käyttää sitaattia ’onneansa väkevämpi’, sillä päivän onnen ja menestyksen kysymyksiin hänellä oli epävarma ote. Hän ei myöskään milloinkaan pyrkinyt oppimaan aineen ja kanssaihmisten hallitsemisen taitoa. Hänelle oli ajatus ja aate kaikki, ja hänen elämänfilosofiassaan oli jotain antiikin rauhallisuudesta ja välinpitämättömyydestä kuolleita kappaleita kohtaan. (…)
Hänen fyysillinen kuntonsa saattoi rappeutua, mutta henki eli hänen ylväässä filosofiassaan, ja hän kykeni siitä syvyydestä, johon hän monesti eräänlaisella uhmaavalla ja huolimattomalla antaa-mennä-tavalla oli antanut vetää itsensä, lausua filosofisen mietelauseen tai antaa ilmaisun psykologiselle ajatelmalle, joka terävyydessä, selvyydessä ja omaperäisyydessä loistavasti ylitti elämänjärjestelmää laativan kamarifilosofin parhaat ajatuksen tuotteet. (…)
Eino Leino oli boheemi, tyyppinä kenties ainoa aito tässä maassa syntynyt… Päiväperhon elämä ei ollut hänen elämäänsä, hänen luomistahtonsa oli – ennen kuin sairaus mursi hänen voimansa – päämäärästä tietoinen ja suurenmoinen, eikä hän milloinkaan unohtanut henkensä vaatimuksia. Viininhuuruisesta symposionpöydästä hän kiiruhti työhön, kirjoituspöydän ääreen, ja sillä aikaa kun kiltaveljet vielä raskaasti nukkuivat Bacchuksen palvonnan ja yövalvonnan jälkeen, istui Eino Leino ajatukset kirkkaina ja mielikuvitus väkevin siivin liitäen valkeiden paperiarkkiensa ääressä ja täytti niitä moitteettomalla, innoittuneella, toivorikkaalla tekstillä.” (s. 199–200)
Von Wendt toteaa lisäksi, että Leino oli kaikessa ylivoimaisuudessaan herkkätunteinen ihminen, joka antoi ystävilleen suuren arvon ja ilahtui pienistäkin ystävällisen mielen osoituksista.
Pikakirjoittajaa olisi tarvittu
Antti Halonen muistelee Leinon käyntejä Pekka Halosen ateljeessa:
”Leino ei milloinkaan puhunut pahaa muista, ja hyväntoivossaan hän kuuluikin aikamme keskellä puhdasverisimpiin poikkeusihmisiin. Silti hän ei tarvittaessa säästänyt suuren maailmanteatterin hurmiossa kieppuvia, kaksinaamaisia kulttuuripersoonallisuuksia hivelevän myrkyllisiltä sarkasmeiltaan, jotka lähinnä todistivat lahjomatonta oikeudenmukaisuutta ja korkealle kehittynyttä ihmisarviointia. Siinä suhteessa hänen vallaton kekseliäisyytensä oli uria uurtava. Niinpä onkin merkillepantavaa, että hänen improvisatoriset purkauksensa saattoivat olla verrattoman paljon loisteliaammat kuin mitä hän milloinkaan on paperille pannut.
Oikea seura kiihotti häntä hedelmällisesti, ja sellaisen kiihotuksen aikana hän saattoi haltioitua älyllisen luomistahtonsa korkeimpaan kukoistukseen.
Suomalainen kulttuurikerronta on menettänyt runsaan tekstin räiskyvintä ilonpitoaan sen johdosta, ettei pikakirjoittaja istunut jatkuvasti Leinon selän takana hänen myönteisimpien keskusteluhetkiensä aikana.” (s. 243)
2 Comments
Eino Leino aikalaistensa silmin 1958 uusi painos, olisi meille tämän päivän ihmisille tervetullut julkaisu.
Eino Leino puolusti tiukasti oikeudenmukaisuutta. 1917 hän julkaisi runon, jolla hän tuki