Suomalaisessakin mediassa on paikoitellen omaksuttu Venäjän maanpaossa olevasta oppositiosta näkemyksiä, joita jotkut ukrainalaiset esittävät erittelemättä. Opposition keskeisiä toimijoita arvioitaessa pitäisi nähdä myös heidän ansionsa ja eritellä heidän kantojaan kokonaisuutena, suhteessa historiaan, maailmantilanteeseen ja myös ihmisluontoon.
Onko Venäjän raaka hyökkäys Ukrainaan “Putinin sota” vai ovatko venäläiset siitä kollektiivisessa vastuussa? Ovatko venäläiset kansana imperialistisia ja kolonialistisia?
Tämä kysymys nousee toistuvasti esille sotaa käsittelevissä artikkeleissa, myös siinä, miten niissä arvioidaan Venäjän maanpaossa olevaa oppositiota.
Vuoden 2025 joulukuussa silmiini osui kolme aihetta käsittelevää suomalaista artikkelia.
Ulkopoliittisen instituutin sivuilla julkaistu juttu, kirjoittajina Margarita Zavadzkaja ja Jussi Lassila on aivan asiallinen.
Artikkelissa kysytään, onko Venäjän maanpaossa olevalla oppositiolla mahdollisuutta päästä ulos kaksinkertaisesta uskottavuusongelmasta, kun sen täytyy yhtäällä ottaa huomioon sekä venäläinen kannattajakuntansa että Ukrainaa tukevat länsimaat, joiden tuki on välttämätön myös oppositiolle.
Toinen artikkeli on Helsingin Sanomien pääkirjoitus 26.12.2025 otsikolla “Länsi saa olla tarkkana Venäjän oppositiota tukiessaan”.
Siinä missä Zavadzkaja ja Lassila Ulkopoliittisesta instituutista käsittelevät sitä, miten Ukrainan retoriikka ja skeptisyys Venäjän oppositiota kohtaan vaikuttaa Euroopan maiden tukeen, Hesarin jutussa sama retoriikka ja skeptisyys on omaksuttu HS:n omaksi kannaksi.
Pääkirjoituksen viesti on, että eurooppalaisten pitää varoa tukemasta oppositioryhmiä, jotka ovat “isovenäläisiä ja epädemokraattisia”. Tuohan kuulostaa sinänsä oikealta, mutta kirjoituksessa ei esitetä mitään perustelua sille, että jotkut oppositioryhmistä olisivat sellaisia. Rivien välistä voi lukea perusteluna sen, että osa opposition edustajista nimittää sotaa “Putinin sodaksi”. Nähtävästi tämä antaa riittävän aiheen pitää heitä “isovenäläisinä ja epädemokraattisina”.
Pääkirjoitus tavoittelee kärkevyyttä piikittelemällä oppositiota sisäisestä valtataistelusta ja harhaluuloista sen suhteen, millainen kannatus sillä on venäläisten parissa.
Kolmas artikkeli on valtiotieteilijä Veikko Jarmalan juttu “Venäjä on väkivallalla ja petoksella luotu imperiumi”, joka on julkaistu Verkkouutisissa 15.12.2025.
Artikkeli perustuu Kyiv Independent -lehdessä lokakuussa 2024 julkaistuun tekstiin, jonka kirjoittaja on Andrew Tšahojan, entinen USA:n hallituksen virkamies ja kansainvälisen politiikan tutkija Amsterdamin yliopistosta.
Asiantuntijaksi mainitun Tšahojanin mukaan oppositio oikeuttaa “alistamiseen perustuvan kolonialistisen järjestelmän”, kun se näkee Venäjän kansan “Putinin hallinnon passiivisena uhrina” sen sijaan, että myöntäisi venäläisten kollektiivisen vastuun. Siten se ei ole tehnyt pesäeroa kolonialismiin ja imperialismiin, ja voi siksi olla enemmänkin haitaksi kuin hyödyksi Ukrainalle.
Onneksi tutkijat ja valtamedia eivät Suomessa ole menneet näin pitkälle, eivätkä toivottomasti menekään.
Joissain ukrainalaismedioissa esitetyt jyrkät kannat Venäjän oppositiosta – kuten edellä mainitussa Jarmalan artikkelissa – ovat levinneet eurooppalaisiin medioihin ja nyt osin myös Helsingin Sanomiin.
Ukrainalaiset puolustavat maataan sankarillisesti Venäjän raakaa hyökkäystä vastaan, heillä on hienoa yhteisöllisyyttä ja kansalaisyhteiskunta, joka mm. reagoi aktiivisesti korruptioon. Jyrkissä kriiseissä ja konflikteissa ihmisillä on aina taipumus nähdä asiat värittyneinä omien – ukrainalaisten kohdalla täysin oikeutettujen – etujensa kannalta. Se että he ottavat yksipuolista kantaa Venäjän maanpaossa olevaan oppositioon, samoin kuin venäläisiin kansana, venäläiseen kulttuuriin tai Venäjän historiaan, on tässä tilanteessa hyvin ymmärrettävää, joskin virheellistä.
Edellä kerrottu tulisi ottaa huomioon, eikä mennä sokeasti mukaan yksipuolisiin tulkintoihin, vaikka kuinka Ukrainaa muuten halutaankin tukea. Eurooppalaisilta tutkijoilta ja journalisteilta pitää voida edellyttää analyyttistä ja erittelevää suhtautumista.
Myös Uusi historia on arvostellut oppositioryhmiä riitelystä ja kyvyttömyydestä yhteistyöhön. Aleksei Navalnyita arvostelimme väärästä tilannearviosta, kun hän ei jäänyt maanpakoon, vaan turhaan palasi Venäjälle tapettavaksi vielä sen jälkeen, kun oli jo kertaalleen pelastunut FSB:n novitshokilla tekemästä salamurhayrityksestä. Hän oli oppositiohahmo, jolla oli eniten kannatusta Venäjällä ja jolla olisi voinut olla suuri merkitys Venäjän edessä olevissa, väistämättömissä mullistuksissa.
Kun arvioidaan erilaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia ryhmiä ja henkilöitä, pitää pyrkiä arvioimaan ensinnäkin sitä, edustavatko he oikeudenmukaisuutta vai epäoikeudenmukaisuutta, toiseksi ovatko he silloin asettaneet oman itsensä alttiiksi arvostelulle tai jopa hengenvaaralle ja kolmanneksi kykenevätkö he myöntämään ovat aiemmat virheensä. Lisäksi heidän toimintaansa pitää katsoa kokonaisuutena, suhteessa historiaan ja maailmantilanteeseen.
Yksi tärkeimmistä historian opetuksista on, että vastustajan ansiot tunnustetaan silloin, kun siihen on aihetta. Muu johtaa aina tosiasioiden vääristelyyn, enemmän tai vähemmän. Venäjän opposition tunnetuimmat edustajat ansaitsevat ehdottomasti tunnustusta. Tästä on perusteellisemmin kirjoittanut Uusi historia -sivustolla Heli Santavuori artikkelissa, jossa hän arvostelee Pekka Toveria mm. vääristä Venäjän oppositiota koskevista väitteistä.
Muun muassa Vladimir Kara-Murza, Ilja Jašin, Julija Navalnaja, Vladimir Milov, Garri Kasparov ja murhattu Aleksei Navalnyi ovat tuominneet jyrkästi sodan ja tukevat Ukrainaa; he vastustavat Putinin hallintoa; ajavat oikeusvaltiota ja demokratiaa Venäjälle; puolustavat Venäjän hallinnon vainoamia venäläisiä; ja ovat noita asioita ajaessaan asettaneet itsensä jatkuvaan hengenvaaraan. He ovat myös ottaneet opikseen esitetystä kritiikistä ja korjanneet kantojaan, mikä on ansioksi kenelle tahansa julkisuuden ihmiselle.
Lisäksi pitäisi tuoda esiin, että Venäjän oppositiolla on valtava ruohonjuuritason yhteisö ympäri länsimaita, myös Suomessa, joka toimii Venäjän demokratian ja Ukrainan hyväksi riippumatta ryhmien välisistä ristiriidoista.
On hyvin väärin, jos noille seikoille ei anneta mitään painoa, vaan yksinomaan syytetään heitä Venäjän kolonialismin ja imperialismin myötäilijöiksi.
Oppositioaktivistien kannanotot eivät edes anna siihen aihetta. Esimerkiksi Ilja Jašin sanoi RFE/RL-medialle lokakuussa 2024, että Venäjä tarvitsee kokonaan uuden liittovaltiosopimuksen, joka sallii alueiden irtautumisen federaatiosta. Hän korosti, että jos hän ja hänen tiiminsä saisivat vallan, he varmistaisivat, että nämä mekanismit olisivat osa uutta liittovaltiosopimusta.
Kaikkien kehittyneiden teollisuusmaiden historia on ollut imperialistinen ja kolonialistinen. Ovatko niiden kansat tehneet pesäeron historiaansa?
Britanniassa, Ranskassa, Alankomaissa, Espanjassa, Portugalissa ja Italiassa siirtomaahistorian käsittely on ollut epäjohdonmukaista ja satunnaista. Niiden kolonialismin purkaminen päättyi vasta 1970-luvun puolivälissä. Ranskalla, Iso-Britannialla, Hollannilla ja Tanskalla on edelleen kolonialismin ajalta periytyviä merentakaisia alueita. Pesäeron tekeminen vuosisatoja jatkuneisiin vääryyksiin kestää vähintäänkin vuosikymmeniä.
Yhdysvaltojen asutuskolonialismi tappoi alkuperäiskansat lähes sukupuuttoon ja oli yksi historian pahimmista kansanmurhista. Yhdysvaltalaiset eivät ole vieläkään täysin vapautuneet orjuuden perinnöstä.
Totta kai olisi hyvä, jos oppositio kävisi aktiivista keskustelua Venäjän imperialistisesta ja kolonialistisesta historiasta. Se ei saa kuitenkaan olla mikään edellytys Euroopan maiden tuelle. Eihän tukeminen edellytä täyttä yksimielisyyttä oppositioryhmien ja eurooppalaisten elinten välillä.
Kysymys venäläisten kollektiivisesta vastuusta sotaan vaatii erittelyä ja varauksia.
On totta, että iso osa venäläisistä tukee sotaa ja että venäläiset sotilaat ovat syyllistyneet järkyttäviin sotarikoksiin Ukrainassa. Sotaa vastustavaa oppositiopoliitikkoa ei voi kuitenkaan pitää yhtä lailla vastuussa kuin sotaa aktiivisesti kannattavaa.
Aleksei Navalnyin entinen avustajan Vladimir Volkovin mukaan syytös kollektiivisesta vastuusta vahvistaa Kremlin näkemystä, että vihamielisyys venäläisiä kohtaan länsimaissa perustuu kansallisuuteen. Tästä kirjoitti The Moscow Times 16.1.2026.
Ihmiset on mahdollista kiihottaa joukkona väkivaltaan ja manipuloida heitä puheilla sankaruudesta, isänmaan pelastamisesta yms. Alistuminen ryhmäpaineeseen ja tarve sopeutua joukkoon on ihmisille ominaista. Missä määrin yksittäinen ihminen on silloin vastuussa, varsinkin kun kiihottamiseen on totalitaristisen valtion johdolla valjastettu yhteiskunnan kaikki instituutiot ja kun vastustajia uhkaa pahoinpitely, tappava vankileiri ja salamurha?
Vastustamiseen kykenevät usein vain rohkeimmat, pieni vähemmistö, kuten suomalainen eläintieteilijä ja tietokirjailija Jussi Viitala kirjoitti teoksessa Vapaasta tahdosta (2005): “Pieni vähemmistö näki [Hitlerin hirmuhallinnon] pahuuden, tuomitsi sen ja toimi sitä vastaan. Tämä pieni vähemmistö on se ihmisyyden toivonkipinä, jonka vapaata tahtoa ja uskallusta pitää kaikkialla vahvistaa ja levittää.”
Jopa Yhdysvalloissa, joka ei ole totalitaristinen valtio ja jossa edelleen on mielipiteenvapaus ja riippumaton oikeuslaitos (molemmat tosin uhan alla), miljoonat alistuvat vapaaehtoisesti valtiojohdon kiihotukseen ja manipulointiin.
Nyky-Venäjä ei ole elinkelpoinen valtio ja hyökkäys Ukrainaan vain nopeuttaa sen romahdusta. Syntyykö silloin demokraattinen Venäjä, siinä maanpaossa olevalla oppositiolla voi olla arvaamattoman tärkeä rooli.
Kaikki uutiskirjeet: klikkaa kuvaa.
Sodat, demokratian kriisi ja kansainvälinen laki. Uusi historia -tiedote 1/2024 – edelleen ajankohtainen.
Esittelyä täällä. Lue ilmaiseksi: klikkaa kuvaa.
Ukrainan puolesta Venäjän kleptokraattista imperialismia vastaan! Uusi historia -tiedote 1/2022 – edelleen ajankohtainen.
Esittelyä täällä. Lue ilmaiseksi: klikkaa kuvaa.
AIHEESTA
VENÄJÄN OPPOSITIO
