Matti Puolakan mukaan kaiken suuren kaunokirjallisuuden perimmäinen lähde on ihmissuhteissa käytävä taistelu sosiaalipsykologisesta vallasta. Kaunokirjallisuus on taiteen lajina erikoisasemassa, koska se yhdistää älyn ja tunteen, tieteellisen ja taiteellisen ilmaisun.
Väittelysanakirjan ideaan kuuluukin olennaisesti osasto, jossa ihmisluonnosta, ihmisen määrittelystä eli tieteellisestä ihmiskuvasta keskustellaan maailmankirjallisuudesta löytyvien esimerkkien avulla.
Astrid Lindgren on kiistatta eräs tuotteliaimpia lastenkirjailijoita. Seuraavassa on tekstiversio Päivi Kaunelan alustuksesta Uusi historia -yhdistyksen tapaamisessa 5.6.2025. Se on referointi HS Teema-lehden numerosta 6/2025, jota on täydennetty tiedoilla mm. Jens Andersenin Lindgren-elämänkerrasta ja muista lähteistä.
Astrid Lindgren oli omaa sukua Ericsson, joten käytän hänestä alustukseni alkupuolella sitä nimeä.
Astridin äiti oli syvästi uskonnollinen nainen ja hänen isänsä oli kirkkoväärti, seurakunnassa luottamustehtäviä hoitava maallikko. Pienessä Vimmerbyssä Smoolannissa kaikki tunsivat kaikki. Astrid uskoi vakaasti, että ihmisen on kyettävä kestämään yksinäisyyttä kaiken ikäisenä. Hän ajatteli, että vaikeimpia aikoja ihmisen elämässä ovat varhaisnuoruus ja vanhuus. Hän kertoo saaneensa melko perinteisen kasvatuksen. Vanhempien arvovalta oli horjumaton, mutta he eivät tarpeettomasti puuttuneet lasten elämään, eivätkä komennelleet koko ajan. Astrid alkoi kapinoimaan noin 16-vuotiaana. Hän oli Vimmerbyssä ensimmäinen nainen, joka leikkautti hiuksensa lyhyiksi. Se herätti huomiota ja toisinaan vastaantulijat tulivat kadulla pyytämään, että hän riisuisi hattunsa ja näyttäisi parturoidun päänsä. Tämä tapahtui 1920-luvulla.
Astrid Ericsson oli utelias ja innokas lukija, joka oli kiinnostunut kulttuurista ja seurasi maailmanmenoa sanomalehtien, aikakauslehtien, kirjojen, elokuvien ja musiikin välityksellä.
Hän oli lopettanut 15-vuotiaana koulunkäynnin. 1920-luvun Ruotsissa toimittajilta ei vaadittu korkeakouluopintoja. Lehdet vastasivat itse kirjoittajiensa koulutuksesta, ja useimmat kustantajat siihen aikaan uskoivat, että toimittajaksi vain synnyttiin. Astrid sai paikan Wimmerby Tidningissä nuorella iällä lehden päätoimittajan ja omistajan Reinhold Blombergin ansiosta. Hän oli huomannut nuoren Astridin hämmästyttävät kirjalliset kyvyt jo vuosia aiemmin, sillä tämä kävi Vimmerbyn yhteiskoulua useiden Blombergin omien lasten kanssa. Astrid osoittautui eteväksi, valppaaksi ja erityisen ahkeraksi toimittajaoppilaaksi, joka kirjoitti parin vuoden aikana lehteen monilta eri aihealueilta.
Hyvin lupaavalta vaikuttanut toimittajan ura loppui äkillisesti elokuussa 1926, kun Wimmerby Tidningin toimittajaoppilas ei voinut enää salata olevansa raskaana. Asialla oli ollut lähes 50-vuotias lehden omistaja ja päätoimittaja Blomberg. Se oli kauhea häpeä koko perheelle. Pian alkaisi kuiskuttelu kaupungilla ja hienot rouvat nostaisivat nokkansa pystyyn nähdessään Astridin kadulla.
Hänellä oli kaksi vaihtoehtoa, joko jäädä kotiin ja saattaa koko oma perhe häpeään. Tai lähteä. Hän muutti yksin Tukholmaan. Hyvin alkanut toimittajan ura oli ohi ja maine oli menetetty. Astrid asettui surkeaan täysihoitolaan, jossa asui paljon vaikeassa tilanteessa olevia nuoria naisia. Astridin piti matkustaa synnyttämään lapsi Kööpenhaminaan ja hänen tarkoituksensa oli antaa lapsi sijaiskotiin, mutta ei lopullisesti.
Astrid ja Reinhold Blomberg olivat kihlautuneet jo keväällä, mutta kihlaus ja raskaus piti ehdottomasti salata. Blomberg oli keskellä riitaisaa avioeroprosessia. Oikeuden istunnossa kävi ilmi, että vaimo ja tämän asianajajaveli etsivät kiivaasti todisteita siitä, että Blomberg oli syyllistynyt huorin tekemiseen, siis avioliiton ulkopuoliseen seksiin. Sellainen oli rikos.
Pahemmassa pulassa oli Astrid. Synnytykseen oli vain viisi viikkoa aikaa ja 18-vuotias tyttö maalta oli suuressa kaupungissa yksin. Hän sai apua asianajaja Eva Andénilta. Tämä oli Ruotsin ensimmäinen naisasianajaja, joka kirjoitti naisasiaa ajavaan Tidevarvet-lehteen esimerkiksi aviottomista lapsista ja äitien oikeuksista. Hän antoi myös ilmaista neuvontaa vähävaraisille naisille. Eva Andén järjesti Astridin synnyttämään lapsen Kööpenhaminaan, jossa oli Skandinavian ainoa sairaala, missä ei kysytty edes synnyttäjän nimeä. Andén lupasi myös järjestää lapselle sijoituskodin Tanskasta siksi aikaa, että Astrid voisi ottaa tämän luokseen.
19-vuotias Astrid Ericsson astui junasta marraskuun lopussa vuonna 1926 Kööpenhaminassa. Hän oli tullut synnyttämään vieraaseen maahan, jonka kieltä hän vaivoin ymmärsi. Siellä Kööpenhaminan asemalla häntä oli vastassa sen perheen vanhin poika, johon Astridin lapsi synnytyksen jälkeen sijoitettaisiin. Poika oli 16-vuotias Carl Stevens. Seuraavan kahden viikon aikana Carl näytti Astridille Kööpenhaminaa ja viihdytti tätä soittamalla pianolla Chopinia. Carl vei Astridin sairaalaan taksilla, kun tämän supistukset alkoivat. Jouluaaton aattona Astrid jätti vauvan sijaiskotiin. Astrid ja Carl pitivät kirjeiden välityksellä yhteyttä seuraavat yli 60 vuotta.
Astridin poika sai nimekseen Lars. Seuraavat viikot Astrid asusti Larsin eli Lassen kanssa onnellisena Carl Stevensin ja tämän äidin luona ja imetti pientä vauvaansa. Mutta jouluaaton aattona kaikki sitten muuttui. Astrid nousi junaan ja jätti lapsensa sijaiskotiin. Vastasynnyttänyt äiti matkusti viettämään joulua vanhempiensa luokse Vimmerbyhyn. Piti näyttää, että Ericssonin perheessä kaikki oli hyvin.
Joulun jälkeen Astrid matkusti Tukholmaan, missä hän oli jo syksyllä aloittanut sihteeriopinnot.
Astrid oli masentunut ja nälkäinen ja asui vaihtuvissa asunnoissa toisten köyhien nuorten naisten kanssa ja ikävöi vauvaansa.
Keväällä hän sai töitä sihteerinä Ruotsin kirjakauppakeskuksesta.
Seuraavat kolme vuotta olivat Astridille masentavaa aikaa. Hän oli lopullisesti torjunut Reinhold Blombergin kosinnan. Astrid kirjoitti veljelleen tuntevansa itsensä yksinäiseksi, koska oli yksin ja oli köyhä, koska hänellä oli taskussaan vain yksi Tanskan äyri. Hän kirjoitti myöhemmin noista vuosistaan Tukholmassa siten, ettei kuulunut sinne. Hän kertoi kiertelevänsä katuja ja oli aivan yksin ja aikamoisen kateellinen kaikille kaduilla tungeksiville ihmisille, jotka näyttivät siltä kuin omistaisivat koko kaupungin.
Onneksi Tukholmaan valmistui hieno kaupunginkirjasto maaliskuussa 1928 ja Astridista tuli sen vakioasiakas.
Astrid ikävöi koko ajan pientä lastaan, mutta nuoren äidin oli miltei mahdotonta päästä tapaamaan Lassea.
Sihteerin palkka oli vain 150 kruunua ja halvin menopaluulippu Kööpenhaminaan maksoi 49 kruunua ja 80 äyriä. Makuupaikkaan ei Astridilla ollut varaa. Kolmen vuoden aikana Astrid pystyi matkustamaan Tanskaan tapaamaan lastaan noin kolmen kuukauden välein. Kerran hän lintsasi töistään muutaman tunnin ehtiäkseen Kööpenhaminan päiväjunaan ja jäi siitä kiinni ja siitä seurasivat potkut töistä. Kaiken kurjuuden keskellä hän oppi kirjanpitoa, liike-elämän matematiikkaa, kymmensormijärjestelmän ja ennen kaikkea pikakirjoituksen, jolla hän myöhemmin kirjoitti kaikki kirjansa.
Astrid koki noina vuosina sellaista surua, joka myöhemmin muuttui tarinoiksi hänen kirjoissaan. Hän oli viettänyt onnellisen lapsuuden Smoolannin maaseudulla pikkukaupungin kupeessa ja sitä hän kuvasi myöhemmin esimerkiksi Eemeli-, Peppi- ja Marikki-kirjoissa sekä Melukylän lapsissa.
Hän näki nyt toisenlaisen lapsuuden. Hän näki hylätyn lapsen, ja hylkääjä oli hän itse. Onneton lapsi oli hänen poikansa. Hän ymmärsi vaurioittaneensa Lassea, eikä myöhemmin koskaan kiistänyt sitä. Se asia kauhistutti häntä läpi elämän, mutta se sai hänet myös näkemään lapsen haurauden. Siitä kasvoivat hänen kirjojensa hylätyt tai isättömät tai äidittömät lapset. Ja heitä oli paljon.
Peppi Pitkätossun äiti on kuollut ja isä poissa. Mio, poikani Mio-kirjan päähenkilö elää yksinäisenä piittaamattomien kasvattivanhempiensa kanssa ja Saariston lasten äiti on kuollut.
Astridiin vaikutti suuresti hätää kärsivä oma pieni poika. Lassen turvaton varhaislapsuus oli Astridille niin raskas asia, että hän kertoi siitä julkisesti vasta elämänkerrassaan, joka julkaistiin hänen 70-vuotispäiväksensä vuonna 1977.
Astrid sanoi:
”Minusta olisi tullut kirjailija ilman Lasseakin, mutta minusta ei olisi koskaan tullut kansainvälistä menestyskirjailijaa”.
Se ei ollut mitään kehuskelua, vaan se oli murheellinen lausunto.
Kolme vuotta lapsen syntymän jälkeen Astrid sai vihdoin poikansa takaisin, kun kasvattiäiti oli sairastunut, eikä voinut enää huolehtia kahdesta kasvattilapsestaan. Astridilla ei ollut valinnanvaraa, vaikka hänen tilanteensa ei ollut juuri parempi kuin ennenkään.
Astrid oli saanut työpaikan Kuninkaallisesta automobiiliklubista. Hän oli Sture Lindgrenin sihteeri. He menivät naimisiin pääsiäisenä vuonna 1931 ja Astridin sukunimi vaihtui Lindgreniksi.
Sture Lindgren oli sosiaalisesti lahjakas ja pidetty. Kirjat kiinnostivat häntä ja se yhdisti pariskuntaa. Astrid sai kehykset itselleen ja lapselleen. Sture oli johtaja ja hänellä oli hyvä palkka. Karin-tytär syntyi vuonna 1934. Astrid omistautui lapsilleen ja teki töitä vain satunnaisesti.
Jos Astrid jonkin kerran alkoi moralisoimaan lapsilleen, hän huomasi pian, ettei se auttanut. Lapset näkivät hänen lävitseen. Astrid tulkitsi asian niin, ettei lasten satuihin ja tarinoihin – tai lastenkirjallisuuteen ylipäätään – kannattanut lisätä opettavaisia aineksia, koska silloin helposti aliarvioi lasten kyvyn ajatella itse. Siitä havainnosta tuli sittemmin hänen kirjallisen tuotantonsa kulmakivi.
Astrid taisi olla hyvin epätyypillinen äiti. Hän kirjoitti yhdessä poikansa kanssa esitelmän luettavaksi pojan luokan edessä. Hän osallistui myös aktiivisesti lasten leikkeihin ja harrastuksiin, eikä juuri pelännyt tuoda esiin lasta itsessään, mistä niin Lasse kuin Karinkin ovat vanhempana kertoneet.
Toisen maailmansodan alkaessa vuonna 1939 Astrid alkoi kirjoittaa sotapäiväkirjaa. Hän kirjoitti kuuden vuoden ajan päiväkirjaan sodan käänteitä. Marraskuussa vuonna -39 hän kirjoitti:
“Eli. Eli, lama sabaktani! (Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?) Enää ei tekisi mieli elää! Venäläiset ovat tänään pommittaneet Helsinkiä ja useita muita paikkoja Suomessa – Miten tässä käy, millainen kohtalo meitä odottaa? Ja onnetonta Suomea?”
Seuraavana syksynä Astrid määrättiin salaiseen työhön Keskuspostikonttoriin. Siellä höyrytettiin kirjeitä ja luettiin niitä. Astridista tuli yksi sensoreista. Kirjeistä hän näki, mitä sotaa käyvässä Euroopassa todella tapahtui. Hän päätteli, että Hitlerin tarkoituksena on ilmeisesti tehdä Puolasta yksi ainoa suuri getto, jossa juutalaiset nääntyvät nälkään lian keskellä.
Syksyllä 1941 Lindgrenin muuttivat isompaan asuntoon. Heinäkuun lopulla 1944 Astridin päiväkirjan sävy muuttui. Astrid kirjoitti:
”Veri virtaa, ihmiset vammautuvat, kurjuutta ja epätoivoa on kaikkialla. Mutta minä en jaksa murehtia sitä tippaakaan. Minua kiinnostavat vain omat ongelmani. – Nyt voin vain kirjoittaa: Maanvyöry on haudannut elämäni, ja istun yksin ja viluissani.” (…)
”Turkki katkaisee suhteensa Saksaan, lukee tämän illan lööpeissä. Joten kaikki voi romahtaa milloin hyvänsä. Samoin minun elämäni”.
Heinäkuussa Sture oli pyytänyt Astridin parvekkeelle. Hän oli kertonut, että oli rakastunut toiseen naiseen ja hän halusi erota. Syksystä tuli Astridille sysipimeä. Ja hänen päässään pyöri kysymys siitä, että miten hän elättäisi lapset. Sodan päätyttyä loppuisi myös hänen työnsä kirjesensorina.
Syyskuussa sitten tuli uusi takaisku. Keväällä, kun Astrid oli nyrjäyttänyt nilkkansa, hän oli joutunut neljäksi viikoksi lepäämään. Sen aikana hän kirjoitti puhtaaksi kertomukset, joita oli sodan aikana keksinyt tyttärelleen ja sukulaislapsilleen. Hän lähetti koko tarinan Bonniersin kustantamoon.
Sieltä tuli kielteinen vastaus. Bonniersin johtaja Gerard Bonnier ei varmasti ole katunut mitään kustannuspäätöstään niin paljon kuin tätä. Hylätty tarina kertoi tytöstä nimeltään Peppi Pitkätossu.
Peppi syntyi toisen maailmansodan kauhujen keskellä. Tarinan kehitystä voi seurata Astrid Lindgrenin omaelämäkerrallisesta teoksesta, jossa kirjailija tuo myös julki inhonsa väkivaltaa, kansankiihottajia ja totalitaarisia ideologioita kohtaan. Peppi-hahmo ei pohjaudu vain, eikä ainoastaan A.S. Neillin vapaaseen kasvatustieteeseen ja Bertrand Russellin teoriaan lapsen vallanhalusta. Sen innoittajina ovat toimineet myös sadut, kirjallisuushistoriasta tutut myytit ja legendat sekä sotien välisen ajan populaarikulttuuri ja maailmankirjallisuuden klassikkosadut. Niiden lisäksi Astrid Lindgren imi vaikutteita 1930-luvun elokuvista ja sarjakuvista, joissa ihannoitiin Tarzanin ja Teräsmiehen kaltaisia yliluonnollisen vahvoja ihmisiä.
Maailmansodan päättyessä Euroopassa 8. toukokuuta 1945, Astrid oli saamassa suuren voiton. Hän oli jättänyt Peppi Pitkätossun käsikirjoituksen kustantajalleen Rabén & Sjögrenille ja Pepistä tuli sensaatio. Kirja ilmestyi marraskuussa 1945. Kahdessa viikossa kirjaa myytiin yli 20 000 kappaletta. Kustannustoimittaja Elsa Olenius oli tajunnut heti sen, mikä menestys kirjasta tulisi. Olenius toimi Ruotsin radion lastenkirjakriitikkona ja ylisti Peppiä estottomasti. Hän oli tilannut Astridilta myös näytelmäversion ja keväällä Peppiä esitettiin Tukholmassa täysille saleille. Peppiä luettiin myös samaan aikaan Ruotsin radiossa lapsille.
Astrid oli 38-vuotias kotirouva, josta tuli menestyskirjailija yhdessä yössä. Seuraavaksi ilmestyi Pepin jatko-osa ja Mestarietsivä Kalle Blomqvistin aloitusosa, sitä seuraavana vuonna ilmestyi Melukylän lasten aloitusosa ja sitä seuraavana Pepin jatko-osa ja niin edelleen.
Viiden vuoden aikana Astridin kirjoja myytiin Ruotsissa yli 300 000 kappaletta ja samaan aikaan niitä käännettiin muille kielille. Suomenkielinen Peppi ilmestyi jo vuonna 1946. Peppi asuu yksinään Huvikumpu-nimisessä omakotitalossa. Hän on maailman voimakkain tyttö. Hänen koko nimensä on Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu. Hänellä on hullunkuriset vaatteet sekä oranssit hiukset kahdella sivulla sojottavalla letillä ja pisamat. Huvikummussa asuu Pepin lisäksi apina Herra Tossavainen sekä hevonen, josta Peppi käyttää nimeä Pikku-Ukko. Pepin isä on merikapteeni ja hottentottien kuningas Etelämeren saarella. Pepin äiti on enkelinä taivaassa. Pepillä on matkalaukullinen kultarahoja. Hänen parhaat ystävänsä ovat naapurissa asuvat Tommi ja Annika.
Astridista tuli kuuluisuus ja hän hallitsi markkinoinnin. Kahdenkymmenen vuoden ajan Astrid julkaisi joka vuosi jouluksi kirjan. Hän vanheni ja uusia lukijasukupolvia syntyi. Hän oli rakastettu ja lempeä isoäiti paitsi kaikille lapsille myös näiden vanhemmille, jotka hekin olivat kasvaneet Astridin hahmojen parissa.
Vuonna 1976 Astrid julkaisi Expressen-lehdessä sadun Pomperipossa Monismaniassa. Sadussa Pomperipossa joutuu maksamaan 102 prosentin marginaaliveroa, eikä hänen kannattanut enää kirjoittaa kirjoja. Se oli sensaatio. Valtiovarainministeri Gunnar Sträng, joka oli sosiaalidemokraattinen konkaripoliitikko vastasi valtiopäivillä, että Astridin kirjoitus oli kyllä taitavasti laadittu, mutta kirjailija ei tuntenut verotusta tai osannut laskea.
Astrid vastasi samana päivänä radiossa ja sanoi, että Stäng on kyllä hyvä kertomaan satuja, muttei osannut laskea, joten heidän pitäisi ehkä vaihtaa ammatteja.
Pomperipossa-debatti jatkui kuukausia ja sen katsotaan lopulta ratkaisseen vuoden 1976 vaalit, joissa sosiaalidemokraattien 40 vuotta kestänyt valtakausi päättyi.
1980-luvulla Astridin näkö heikkeni, eikä hän pystynyt enää kirjoittamaan. Hän ryhtyi puolustamaan eläinten oikeuksia. Hän sai 80-vuotislahjaksi maan hallitukselta uuden eläinsuojelulain, Lex Lindgrenin. Sen verran suureksi Astrid Lindgrenin hahmo oli kasvanut.
Se joskus väsytti häntä itseään. Hän huokaili silloin, että olevansa ”niin kyllästynyt Astrid Lindgreniin”.
1990-luvun alussa maahanmuuttovastaisuus lisääntyi Ruotsissa nopeasti ja skinheadit pahoinpitelivät maahanmuuttajia. Astrid antoi Expressenille rasismin vastaisen haastattelun. Sen vuoksi hänet vietiin kuvattavaksi skinien kokoontumispaikalle. Eräs 18-vuotias skini Niklas lähestyi Astridia kesken kuvauksen ja kertoi rakastavansa Astridin kirjoja. Astrid tarttui häntä äidillisesti henkseleistä kiinni. ”Oletko sinä sellainen nahkapää?” 87- vuotias Astrid kysyi. ”Sinä et saa olla mikään natsi”, Astrid nuhteli. ”Muuten en voi rakastaa sinua niin paljon kuin muuten voisin”.
Astrid sai aivoverenvuodon ja menetti liikuntakykynsä vuonna 1998. Hänen hyvä ystävänsä Alli Viridén kävi häntä säännöllisesti katsomassa.
Astrid Lindgrenin hautajaiset vuonna 2002 olivat valtava surujuhla. Kaduilla oli arvioiden mukaan 100 000 ihmistä hevosvaunujen vetäessä kansakunnan isoäidin arkkua. Maan hallitus oli läsnä pääministerin johdolla. Samoin kuningas Kaare XIV. Mikä päivä, mikä elämä.
Tähän loppuun ajattelin kertoa omia muistojani liittyen Peppi Pitkätossu-kirjoihin.
Minusta tuli Astrid Lindgrenin ja Pepin suuri ihailija 1960-luvun loppupuolella. Olisin halunnut osallistua kilpailuun, missä etsittiin Pepin näköistä tyttöä Suomessa. Ruotsalaisissa Peppi-elokuvissa esiintyi Inger Nilsson. Minulla oli silloin valmiiksi ulkonevat yläetuhampaat, mutta minulta puuttui Peppi-peruukki, joten osallistuminen jäi minun kohdaltani.
Peppi-kirjat ja elokuvat tekivät minuun voimakkaan vaikutuksen. Peppi kuvastuu maailman vahvimpana tyttönä, joka käyttää voimaansa harkitusti. Hänessä nousee esiin älyllinen oikeudentunto useissa eri tilanteissa. Hän on lempeän kapinallinen ja useille auktoritaarisen kasvatuksen kokeneille tytöille rohkea esikuva. Aikuiset kuvataan Pepin tarinassa usein huvittavina. Siinä on täti Rissanen, joka yrittää saada Pepin lastenkotiin, rosvot Kukkanen ja Jymy-Juntunen, jotka yrittävät varastaa Pepin kultarahat. Lisäksi esimerkiksi maailman vahvin mies, jonka maailman vahvin tyttö voittaa voimailussa.
Mielestäni Peppi Pitkätossun tarina on ajatonta, suurta lastenkirjallisuutta, joka kestää sukupolvelta toiselle. Ilmestyessään se on varmasti herättänyt paljon rakentavaa paheksuntaa perheissä, koska edustihan se jotain uutta ja edistyksellistä, hyvinkin lapsilähtöistä ajattelutapaa.
Sillantaus, Teppo: Astrid Lindgrenin salaisuus, 14.6. -25, HS – Teema.
Andersen, Jens: Astrid Lindgren: Tämä päivä, yksi elämä, 2015, WSOY.
Peppi Pitkätossu, suomenkielinen Wikipedia.
2 Responses
Totta!
Hauskaa, että Astrid Lindgrenistä vihdoin kerrotaan maailmanluokan suurena kirjailijana. Lastenkulttuurin aliarvostus on ollut silmiinpistävää. Ruotsalaiset ovat jakaneet Nobel-kirjallisuuspalkintoja hyvinkin eksoottisille ulkomaisille pikku-
kirjailijoille, muttei omalle Astrid Lindgrenilleen tai Suomen Tove Janssonille!