Ajatuksia ihmiseltä joka määritteli ihmisen
”Vain ihmisellä on historia” sisältää katkelmia Matti Puolakan puheista, saneluista, viesteistä ja muistikirjamerkinnöistä.
Pääpaino on ihmiskäsityksessä ja moraalifilosofiassa. Niitä valotetaan sekä teoreettisesti että käytännöllisesti omien elämänkokemustemme pohjalta.
Onko olemassa yleistä ihmisluontoa – jos on, mikä se on? Onko olemassa yleisinhimillistä moraalia? Mikä on ihmisen pahin pahe, mikä on paras hyve? Miten oppia oikeudentajua? Miten käsitellä riitatilanteita? Miten vastustaa panettelua – ja panettelevuutta itsessään? Mitä on kateus? Mistä ihmisten valtapelit johtuvat?
Näitä kysymyksiä Puolakka joutui miettimään koko elämänsä ajan, samalla kun hän pyrki vaikeissa suomettuneissa ja jälkisuomettuneissa oloissa rakentamaan yhteiskunnallista liikettä, jonka piirissä piirissä voitaisiin suhtautua rehellisesti sekä politiikkaan ja maailmaan että henkilökohtaisiin ihmissuhteisiin. Nuo yritykset päätyivät kerta toisensa jälkeen umpikujiin, minkä Puolakka itse oli aina ensimmäisenä valmis tunnustamaan. Mutta ajatukset kehittyivät. Noista yrityksistä ja erehdyksistä syntyi sekä ajan haasteisiin vastaava historianfilosofia että käytännön ehdotus Ihmiskunnan tie -väittelysanakirjasta.
Puolakan arkielämän havaintojen arvoa korostaa se, että ne ovat syntyneet mitä totisimmasta elämänkamppailusta ja ne on vankasti ankkuroitu aatehistoriaan, niin etiikan suurimpiin nimiin kuin historianfilosofiaan, samoin kuin historian opetuksiin erityisesti päättyneellä aikakaudella.
Yhteiskunta, historia ja tarinat
Voidaanko ihminen määritellä? Siinä on Puolakan mielestä kolme ongelmaa: ensin on määriteltävä ihmisyhteiskunta ja ihmisyhteisö – ts. on selitettävä mitä tarkoitetaan kun sanotaan, että ”ihminen on yhteiskunnallinen olento”. Toiseksi: ihminen on selitettävä historiallisesti. Ihmisen määrittely edellyttää ihmiskunnan 2,5 miljoonaa vuotta jatkuneen tien punaisen langan selvittämistä. Kolmanneksi: yksittäistä ihmistä ei voi kuvata puhtaan tieteellisesti, se vaatii tarinan.
Näin on, koska ihmisluonto – eli jokaisen meidän yksilö- ja ryhmäkäyttäytymistä säätelevä geenipooli – taipuu moneksi. ”Kun katsoo kahden erilaisen ihmisen käyttäytymistä, ei joskus voisi uskoa, että kyseessä on sama laji”, kirjoittaa Puolakka. Ihmisessä on ääripäänsä, niin hyvässä kuin pahassa.
Esimerkkejä hyvistä ihmisistä hän löysi kirjallisuudesta. Sellainen on mm. Tolstoin Sodan ja rauhan Pierre Bezuhov, joka näkee miten kurjasti ihmiset kohtelevat toisiaan, ja pohtii kuumeisesti kysymystä ”miksi?” Tuossa mielessä hän on viisain kaikista. Silti hän käyttäytyy monesti älyttömämmin kuin kukaan muu.
Pahuuden ääripäässä löytyvät Shakespearen Othellon Jago ja Ibsenin Hedda Gabler – kaikkinielevän, (itse)tuhoisen kateuden ikonit kaunokirjallisuudessa. Kolmas henkilöhahmo, jota Puolakka usein käytti esimerkkinä, on Sodan ja rauhan ruhtinas Vasili, joka jäätyään törkeästä varkausyrityksestä kiinni koki katharsiksen. Ruhtinas Vasili on siis eräänlainen ”ihmiskunnan toivo”: niinkin paha, läpeensä paha ihminen kykeni, ainakin kerran elämässään olemaan täysin rehellinen. Jokaisella ihmisellä on kyky katharsikseen. Se johtuu ihmisen kyvystä “toimia tuomarina”, ts. kuten Immanuel Kant sanoi, ihmisen kyvystä luoda (oikeudenmukaisuuteen liittyviä) yleiskäsitteitä. Eläimillä ei sitä kykyä ole.
Katharsis on ihmiselle tie inhimilliseen kasvuun. Näkemys on tulos pitkästä matkasta, jolle Puolakka lähti 1970-luvun alussa, kun hän, ollessaan vielä vakaumuksellinen kommunisti, alkoi arvostella kommunistista kritiikki- ja itsekritiikkikäytäntöä, toisinajattelijoiden kohtelua ja marxilaista moraalifilosofiaa. Niiden kaikkien kohtalokas virheellisyys paljastui erityisen räikeästi Kiinan kulttuurivallankumouksessa, mutta sama ajattelutapa tietysti vaikutti punaisen fasismin syntyyn jo 30-luvun Neuvostoliitossa.
Ihmissuvun tien palapeli
Kirjan otteet ovat lähes kaikki 2000-luvulta, ajalta jolloin Puolakka pysyi poissa julkisuudesta. Hänelle tärkeintä oli viimeistellä filosofinen universaalihistoriansa ajatuksellisesti, niin että ”palapelin palaset” asettuisivat kohdalleen hänen filosofista omaatuntoaan tyydyttävällä tavalla. Se oli hänelle tärkeämpää kuin mikään ulkonainen menestys, mutta myös työ joka vaati kaiken huomion ja energian.
Mielipidevaino, joka alkoi suomettuneessa Suomessa, muutti muotoaan 1990-luvulla. Silloin julkaistiin murhaavia parjauskirjoituksia, jotka kohdistuivat pääsääntöisesti juuri Matti Puolakan henkilöön, ilman että hänen elämäntyötään lainkaan tuotiin esille. Usein panettelijat olivat entisiä ystäviämme, jotka hyvin tiesivät, että Puolakalla on vähintäänkin jotain tärkeää sanottavaa koko ihmiskunnalle.
Miksi näin on käynyt – eräs vastaus on juuri puolakkalaisessa ihmiskäsityksessä.
Myös uuden ajan uudet uhkakuvat varjostivat Puolakan elämää näinä vuosina. Hänen pitkäaikaisena haaveenaan oli perustaa ajattelu- ja tutkimuskeskus, jossa olisi myös liiketoimintaa (esim. filosofinen kulttuurimatkailu). Taloudellista omavaraisuutta tarvittiin sananvapauden ja työrauhan takaamiseksi. Tällaiseen keskukseen voisivat myös niin eri aloja ja erilaisia tieteellisiä koulukuntia edustavat tutkijat kuin tavalliset kansalaiset mielipiteistä riippumatta tulla työskentelemään, opiskelemaan ja verkostoitumaan.
Tätä ideaa varten ostimme 1990-luvun alussa Saarenmaalta kylpylähotelliksi soveltuvan kiinteistön. Saarenmaaprojekti tuhottiin ensin murhaavilla lehtikirjoituksilla, sitten farssimaisessa näytösoikeudenkäynnissä virolaisessa tuomioistuimessa. Sen jälkeen aktivoitui myös Venäjän hybridisota Suomessa. ”Neuvostovastaisuus” -leima vaihtui ”russofobiaan” ja trollit aktivoituivat. Kaikki tällaiset uhkat oli otettava huomioon. Päätimme, että julkisuudessa emme politikoi, vaikka keskenämme seuraamme tiiviisti pohjavirtoja siinä, miten maailmanhistoria näkyy maailmanpolitiikassa. On rajansa sillä, mitä ihminen jaksaa, ehtii ja kestää. Sitä paitsi suuntautuminen filosofiaan ja kulttuuriin, pois päivänpolitiikasta, oli ja on myös jokaisen meidän sydämen halu.
Sekä kirjakauppa Rosebud Sivullinen, Helsinki.
Ovh 20 e.
Saarenmaaprojektin kaltainen idea syntyy väistämättä tänä aikana. Ei sellaista ideaa voida tuhota. 1990-luvun lopulla Puolakka alkoikin soveltaa ajattelu- ja tutkimuskeskuksen ideaa internetin tarjoamiin mahdollisuuksiin. Noista pohdiskeluista on tuloksena Ihmiskunnan tie -väittelysanakirjan ja Totuusfoorumin idea.
”Vain ihmisellä on historia” -kirjassa on jonkin verran myös esihistoriaan, historiaan ja filosofian historiaan liittyviä otteita, samaten katkelmia Ihmiskunnan tie -väittelysanakirjan idean kehittelystä eri vuosilta. Näitä aiheita ei ole käsitelty mitenkään kaikenkattavasti – se tullaan tekemään muissa julkaisuissa. Näin kuitenkin luotiin raameja ja taustaa ihmistä koskeville pohdinnoille.
Kirjan loppuluvut antavat kuvaa Puolakasta henkilönä. Millainen oli ”ihminen joka määritteli ihmisen”?
L. Onerva kirjoitti Eino Leinosta (jota Puolakkakin siteeraa tämän kirjan sivuilla):
”…sitten äkkiä tulee joku, joka on vallan erilainen kuin muut ja aivan samanlainen kuin jokainen, joku, joka on ’kokonaan ihminen’, pitkien sukupolvien yhteishahmotus ja jonka kokonainen kansa, jopa ihmiskuntakin tuntee omakseen ja kiitollisin mielin tunnustaa ikuisemman itsensä edustajaksi.” [1]
Tämä kirja antaa uskoaksemme ennakkoluulottomalle lukijalle tilaisuuden arvioida, missä määrin tuo luonnehdinta sopii Matti Puolakkaan – tietysti sovellettuna siihen, että he elivät ja toimivat eri aikakaudella ja eri elämänalueilla.
Kirjasta lisää täällä: