Ihmissuvun tien perusvaiheet

Sisällys

Johdanto
Ihmisen evoluutiopsykologiset juuret
Homo-suvun laumat
Metsästys-keräilykulttuurin heimot
Valtiottomat sivilisaatiot
Valtioyhteiskunnat
Globaaliyhteiskunta

Tässä tiivistelmässä historian perusvaiheita on jaoteltu järjestäytymistavan (yhteiskunnan määritelmän) perusteella. Teksti on ote toimituksen tausta-artikkelista kirjassa ”Vain ihmisellä onhistoria”.

Johdanto

Filosofiselle historiankirjoitukselle kysymys vaihejaosta on olennainen. Tällöin vaihejaon tulee heijastaa ilmiön sisäistä kehityslogiikkaa.

Puolakkalainen historianfilosofia perustuu toisaalta teoriaan yhteiskuntakehityksen evoluutiosta – eli moraalievoluution, poliittisen evoluution ja eettisen evoluution käsitteisiin – ja toisaalta ihmisyhteiskunnan määritelmään, joka on omaperäinen ja uusi.

Viime vuosina ja vuosikymmeninä on ilmestynyt lukuisia teoksia, joissa uusimmat tiedot esihistoriasta yhdistetään historiallisen ajan, yleensä koko ihmissuvun historian käsittelyyn. Tunnetuimpia niistä lienevät Yuval Noah Hararin teos Sapiens – ihmisen lyhyt historia ja Jared Diamondin kolmiosainen historianäkemystä luotaava teossarja, joista tärkein mielestämme on Tykit, taudit ja teräs. Varsin paljon kiinnostusta herätti aikoinaan myös William ja J.R. McNeillin teos Verkottunut yhteiskunta. Yhteistä näille teoksille on historianfilosofian puuttuminen – puuttuu kokonaisnäkemys filosofian historiasta, erityisesti päättyneen aikakauden aatteellisista väittelyistä. Marxilainen materialistinen historiankäsitys on omaksuttu sitä huomaamatta ja sitä kertomatta – jolloin samalla on hyväksytty myös joitakin sen kohtalokkaita puutteita.

Tästä johtuu, että alan kirjallisuudessa vallitsee valtava käsitesekaannus. Yhtenäistä kuvaa ei yksikään tutkija ole kyennyt luomaan, vaikka yksittäiskysymyksissä heidän työnsä tietenkin ansaitsee suuren arvostuksen.

Puolakkalainen historianfilosofia perustuu marxismin systemaattiseen kritiikkiin ja sen pohjalta luotuun uuteen synteesiin erityisesti valistuksen ja marxismin aatteista. Näkemys filosofian historiaan on aristoteelis-hegeliläis-marxilainen – kaikista näistä suuntauksista ammentava, kaikkia niitä kumoava.

Ihmisen evoluutiopsykologiset juuret

Anatomisesti ihminen polveutuu apinoista. Biologinen evoluutio ei kuitenkaan sellaisenaan johtanut ihmissuvun syntyyn. Olennaista oli muutos järjestäytymistavoissa. Sen juuret ovat kaikissa niissä eläinlajeissa, joiden jäsenet vaikuttavat vastavuoroisen altruismin avulla asemaansa laumassaan tai parvessaan.

Sikäli kuin järjestäytymistä kehittävät tavat periytyvät sosiaalisesti, on kyseessä eläimellinen moraalievoluutio.

Moraalievoluutiota on ainakin joillakin merinisäkkäillä (miekka- ja ryhävalailla ja pullokuonodelfiineillä), linnuilla (korpeilla, harakoilla, uudenkaledonianvariksilla ja harmaapapukaijoilla), koiraeläimillä (vuorisusilla ja hyeenakoirilla), kädellisillä (simpansseilla, bonoboilla, gorilloilla, orangeilla, kapusiini- ja makakiapinoilla) sekä vampyyrilepakoilla.

Homo-suvun laumat

Noin 2,5 miljoonaa vuotta sitten

Ilmaston kylmeneminen loi Itä-Afrikkaan laajoja puuttomia savanneja. Uusissa oloissa jotkin ihmisapinoiden populaatiot alkoivat hyödyntää haaskoja, mistä merkkinä ovat ensimmäiset ruhojen nylkemiseen ja paloitteluun sopivat kivityökalut.

Syntyi metsästys- ja keräilytalous. Lauman jokaisen jäsenen jokapäiväinen toimeentulo riippui lauman sisäisestä, yksilöiden ja yksi¬lö¬ryhmien välisestä työnjaosta.

Työnjako ja sen avulla hankitun ravinnon jako laumassa edellyttää yhteisiä sääntöjä ja valvontamekanismeja. Jako tapahtui valvotusti yhteisellä leiripaikalla. Välistävetäjiä rangaistiin. Se oli uusi järjestäytymistapa, jossa piili yhteiskunnan itu.

”Lakien henki” muodostui laumaa koossa pitäväksi voimaksi. Siitä seurasi, että yksilön lisäksi laumasta tuli luonnonvalinnan yksikkö, ensin pääasiallinen ja lopulta käytännöllisesti katsoen ainoa.

Yhteiskuntakehityksen näkökulmasta kaikki ajanjaksolla 2,5 miljoonaa – noin 60 000 vuotta sitten eläneet Homo-suvun edustajat kuuluivat samaan lajiin, myös anatominen vastineemme Homo sapiens, joka syntyi viimeistään noin 200 000 vuotta sitten. Toisin kuin kirjallisuudessa yleensä on tapana, me kutsumme kaikkia näitä lajeja yhteisnimikkeellä ”apinaihmiset”.

Järjestäytymistapojen kehittyminen ja sen myötä parantunut ravitsemus edesauttoi myös biologista evoluutiota mm. kasvattamalla aivojen kokoa. Se puolestaan edesauttoi harppausta työkalujen kehityksessä.

Tällä 2,5 miljoonan vuoden ajanjaksolla muodostui ihmisen yksilö- ja ryhmäkäyttäytymistä säätelevä geenipooli. Siihen sisältyy sekä sokea sosiaalipsykologinen vallanhimo että kyky sopeutua sitä rajoittaviin sääntöihin, kyky voittaa itsensä.

Metsästys-keräilykulttuurin heimot

Noin 60 000 vuotta sitten

Luonnonolojen vaikeutuessa jotkin Homo sapiens -populaatiot ryhtyivät pysyvään yhteistyöhön keskenään. Näin syntyi metsästäjä-keräilijöiden heimo. Kutsumme sitä protoyhteiskunnaksi.

Heimossa työt ja hyödykkeet jaettiin perusyksiköiden sisällä, ei niiden välillä. Eri perusyksiköihin kuuluvat heimon jäsenet eivät olleet riippuvaisia toisistaan jokapäiväisen toimeentulon hankkimisessa. He olivat silti samojen sääntöjen alaisia.

Syntyi oikeusäly ja inhimillinen tietoisuus, mitä osoittavat symbolit, taide, innovatiivinen teknologia ja kyky sopeutua hyvin erilaisiin oloi¬hin. Merkkejä siitä on jo varhaisemmaltakin ajalta (esimerkiksi Etelä-Afrikasta noin 120 000 vuotta sitten). Mutta verrattuna aikaisempaan, noin 2,5 miljoonan vuoden kehitykseen, muutos oli niin dramaattinen ja nopea, ettei sitä voida selittää millään satunnaisella geenimutaatiolla.

Oikeusäly erottaa ihmisen eläimistä. Se on olemukseltaan ”tuomarin etiikkaa”, valmiutta pohtia objektiivisesti – omaa etua ajattelematta – tilanteita, joihin liittyy voimakkaita eturistiriitoja.

Heimossa säännöt olivat olennaisesti ihmisoikeuksia, jotka suojelivat heimon jäseniä toinen toisiltaan. Ihminen tarvitsi yhteiskunnan suojaksi omaa luontoaan vastaan. Heimon jäsenet saattoivat vaihtaa perusyksikköä (mikä ei ollut mahdollista apinaihmisten laumoissa). He saattoivat liittoutua puolustaakseen tärkeinä pitämiään arvoja ja solmia niihin perustuvia ystävyys- ja rakkaussuhteita. Syntyivät oikeusälyn edellyttämät oikeudenmukaisuutta koskevat yleiskäsitteet.

Heimon sisäisessä elämässä välineellinen ja itsetarkoituksellinen oikeudentaju kietoutuvat yhteen.

Heimot olivat ulospäin suljettuja organisaatioita. Muita heimoja pidettiin vihollisina. Niitä vastaan suuntautuessaan heimon sisäinen ”me-henki” oli eläimellistä. Näin oli siitä huolimatta, ettei varsinaisia sotia ollut – sotiminen ei kannattanut. Yhteiskuntaevoluutio oli biologisen evoluution suoraa jatkoa.

Heimo oli poliittinen – eturistiriitoja yhteiskunnan oloissa ratkova – organisaatio. Poliittisesta evoluutiosta tuli kehityksen liikkeellepaneva voima.

Valtiottomat sivilisaatiot

Noin 10 000 vuotta sitten

Sivilisaatiossa saman hallinnollisen kokonaisuuden – kaikkia koskevien sääntöjen – piirissä on erilaisia talousmuotoja. Tuotanto on yhteiskunnallistunut.

Sivilisaatioita alkoi muodostua esihistorian loppupuolella. Luonnonvaroiltaan rikkaille alueille syntyi pysyvää asutusta. Tämä liittyi pääasiassa mutta ei ainoastaan maanviljelyksen syntyyn. Pysyvää työnjakoa ja kauppaa kehittyi esimerkiksi maanviljelijöiden, karjankasvattajien, kalastajien ja metsästäjä-keräilijöiden kesken. Prosessi oli pitkäaikainen ja monimuotoinen ja vaihteli luonnonolojen mukaan.

Samojen sääntöjen piirissä olevien ihmisten lukumäärä kasvoi, samoin perusryhmien koko. Työnjako laajeni ja monipuolistui. Kysymys hyödykkeiden jaosta muuttui yhä mutkikkaammaksi.

Metsästys-keräilykulttuurin heimossa perusryhmät olivat omavaraisia. Sivilisaatioissa jokapäiväisen elannon hankinta oli olennaisesti perusryhmien tai jopa talousalueiden työnjaon varassa.

Sivilisaatioiden syntyessä ihmiskunnan tie jakautui kahtia. Rajatapauksia perusmuotojen välillä tietysti oli, mutta tyypillisimmillään ero oli selvä:

1. Suku- ja klaanisiteisiin perustuvat useamman heimon sotaisat yhteenliittymät, joissa yksi sukuhaara ja sen päällikkö nousivat hallitsevaan asemaan. Käytämme näistä nimitystä päällikkökunta . Ne olivat epävakaisia, vailla hallintorakenteita, joiden avulla ne olisivat voineet alistaa muita alueita pysyvään riistosuhteeseen. Sodankäynnin muotoja olivat taistelut kauppareittien tai viljelymaan hallinnasta, joskus myös maantie- ja merirosvous.

2. Egalitaariset, rauhanomaiset sivilisaatiot, joissa oli jonkin verran statuseroja ja yksittäisiä merkkejä väkivallasta, mutta ei todisteita varsinaisesta riistosta tai järjestäytyneestä sodankäynnistä. Tunnetuimpia esimerkkejä ovat Catal Höyük Turkissa, Intian ja Pakistanin rajalla sijainnut Indus-kulttuuri ja Perun Norte Chico (Caral).

Jälkimmäisissäkään ei ollut varsinaisesti kirjoitettuja lakeja. Mutta esimerkiksi Indus-kulttuurissa sinetit, jotka olivat keskeinen seikka yksi¬tyis¬omistuksen merkitsemisessä, takasivat yhteiskuntarauhan. Perhekunnat olivat suhteellisen riippumattomia jokapäiväisen toimeentulon hankinnassa.

Rauhanomaiset sivilisaatiot näyttävät osoittavan, että Hegel oli oikeassa sanoessaan, että yksityisomistus on vapauden edellytys.

Marxismissa puolestaan oletettiin, että ”alkukommunistisuus” – yksityisomistuksen puuttuminen – olisi ollut oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja rauhanomaisuuden edellytys. Niin ei ollut.

Rauhanomaiset sivilisaatiot kuitenkin katosivat historian kuluessa. Niissä yhteiskuntaa ei rakennettu itsetarkoituksena vaan päätarkoituksena oli luonnon hyödyntäminen. Kehityksen pääuomaksi muodostuivat luokkayhteiskunnat, ensin sotaisat päällikkökunnat, sitten imperiumia rakentavat kaupunkivaltiot. Niissä ihmisen hallitsemisesta tuli itsetarkoitus.
Toisin kuin metsästys-keräilykulttuurin heimot, kaikki sivilisaatiot olivat ulospäin avoimia ja pyrkivät laajentumaan. Silloin kun sisäiset suhteet olivat suhteellisen egalitaariset, laajeneminen tapahtui rauhanomaisesti. Luokkayhteiskunnat tukeutuivat väkivaltaan. Sodat tulivat osaksi ihmiskunnan historiaa.

Valtioyhteiskunnat

Noin 5000 vuotta sitten

Luokkayhteiskunnissa ihminen järjestäytyi ihmistä vastaan siten, että ihmisten hallitsemisesta tuli itsetarkoitus. Tätä ilmensi ensimmäinen kirjoitettuihin lakeihin perustunut hallinto Sumerissa, jossa syntyivät myös ensimmäiset sotaisat kaupunkivaltiot. Vallankäytöstä tuli tärkeintä työtä, siihen liittyvästä työnjaosta tärkein työnjaon muoto ja vallasta tärkein hyödyke. Luonnon hyödyntämisestä tuli alisteista yhteiskunnan rakentamiselle.

Valtiot ovat luokkayhteiskuntia, joissa kaikkia koskevat säännöt eivät perustu ensisijaisesti perimätietoon ja tapaoikeuteen, vaan kirjoitettuihin lakeihin. Niitä toimeenpanemaan ja valvomaan syntyi erillinen virkamiesluokka ja ammattiarmeija.

Kaupunkivaltioita syntyi itsenäisesti vain muutamalla alueella maailmassa. Ne olivat sotaisia riisto- ja sorto-organisaatioita.

Uuden, lakeihin ja kirjoitustaitoon perustuvan hallintotavan vuoksi ne pystyivät alistamaan suhteellisen pysyvästi muita alueita, kansoja ja maita. Vaikka imperiumeja syntyi ja hajosi, valtiolaitos levisi historiallisen ajan kuluessa lähes kaikkialle maailmaan.

Kaupunkivaltioiden syntyessä ihmisestä tuli ihmisen pahin vihollinen. Vastareaktiona sille syntyi eettinen tendenssi, pyrkimys yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen.
Valtioyhteiskunnista alkoi myös tieteen, teknologian ja kulttuurin ennennäkemätön kehitys. Sytykkeenä siihen toimi itsetuhon ja eettisen tendenssin välinen taistelu, jota käytiin paitsi eri yhteiskuntaluokkien ja -kerrosten välillä niin myös niiden sisällä.

Tärkeitä virstanpylväitä historiallisena aikana ovat olleet mm. seuraavat:

Filosofian synty

antiikin Ateenassa. Filosofia – eli totuudenetsintä itsetarkoituksena – oli tärkeä käännekohta ihmiskunnan itsetuntemuksen tiellä. Se loi pohjaa myöhemmälle tieteelliselle vallankumoukselle. Antiikin Ateenassa käydyt väittelyt oikeamielisyydestä ovat nykyäänkin tieteellisen ihmiskuvan tärkeimpiä rakennuspuita.

Modernin maailman synty ja valistuksen aika.

Länsi-Eurooppa oli keskiajalla huomattavasti kehityksestä jäljessä esimerkiksi Kiinan korkeakulttuurista. Mutta vahvan keskusvallan puuttuminen mahdollisti riippumattomien paikallisyhteisöjen kehittymisen. 1100-luvulta lähtien erityisesti Italian kaupunkivaltioissa syntyi imperialismia harjoittava demokraattinen markkinatalous (ns. kapitalismi). Siitä alkoi ennennäkemätön mutta samalla hyvin ristiriitainen kehitys.

Tuotanto markkinoita varten vaati demokratiaa ja laillisuusperiaatetta hallitsevan luokan piirissä. Se erotti modernin maailman aikaisemmista luokkayhteiskunnista. Kaupankäynnin laajentuminen johti myös kansainvälisen lain syntymiseen valtioiden itsemääräämisoikeuden pohjalta. Syntyivät valistuksen aatteet kirkon auktoriteettiuskoa vastaan, vallan kolmijako-oppi ja ajatus yhtäläisistä ihmisoikeuksista.

Teolliset vallankumoukset johtivat alussa jopa 16-tuntisiin työpäiviin nälkäpalkalla, lapsityövoiman käyttöön jne. Imperialistiset valtiot harjoittivat siirtomaissaan hyvin raakaa sortoa aina näiden itsenäistymiseen saakka.

Modernin maailman oloissa väestön valtaenemmistöllä on ollut kasvavassa määrin mahdollisuus kamppailla demokraattisista oikeuksista ja yhdenvertaisuudesta lain edessä taloudellista riistoa ja ideologispoliittista sortoa vastaan. Kaikissa luokkayhteiskunnissa oikeudenmukaisuutta puolustavalla poliittisella toiminnalla on aina myös eettinen puolensa.

Päättynyt aikakausi ja marxismi

Sosialistisen maailmanjärjestelmän ja kommunistisen maailmanliikkeen nousu ja tuho oli aikakauden merkittävin tapahtuma. Sitä arvioitaessa on huomioitava, mitä vastaan se syntyi – eli ns. kapitalismin kehitysvaiheet kolonialismista uuskolonialismiin ja maailmansotiin.

Demokraattinen markkinatalous ja oikeusvaltio ovat osoittautuneet ainoaksi kestäväksi perustaksi, jonka pohjalle rakentaa. Toisaalta ilman yhteenvetoa päättyneen aikakauden kokemuksista ja ilman marxismin säilyttävää kumoamista ei ole mahdollista luoda uutta historianfilosofista näkemystä ihmiskunnan tiestä ja tulevaisuudesta.

Aikakauden vaihtuminen. Spekulatiivisesta finanssipääomasta on tullut maailmanmahti. Sen sisällä on voimia, jotka toimillaan uhkaavat valtioiden demokraattisia rakenteita. Toisaalta informaatioteknologinen vallankumous tarjoaa aivan uusia mahdollisuuksia jokaiselle osallistua niin oman elämänsä kuin koko ihmiskunnan asioista päättämiseen. Aineelliset edellytykset ihmisen perimmäiselle, psykologiselle vapautumiselle ovat syntyneet.

Koko historiallisen ajan ovat samojen hallinnollisten kokonaisuuksien sisällä vaikuttaneet vastakkaiset tendenssit itsetuhoon ja itsetuntemukseen, laillisuuteen ja laittomuuteen, sotaan ja rauhaan. Molemmat tendenssit ovat vahvistuneet, mutta itsetuhon tendenssi on yhä pääasiallinen puoli.

Valtioyhteiskunnista alkoi kehitys kohti ihmislajin yhtenäistymistä. Mutta valtioiden olemassaolon syy ja tarkoitus on puolustaa oman valtion etua muita valtioita vastaan – viime kädessä sota. Ihmiskunta voi yhtenäistyä vasta, kun valtioiden luonteessa tapahtuu syvällinen muutos.

Globaaliyhteiskunta

Nykyaika

Globaaliyhteiskunta ei ole valtio perinteisessä mielessä, koska sillä ei ole ulkoisia vihollisia. Kaikki yhteiskunnat jakautuvat kolmeen perusosaan. Globaaliyhteiskunnassa ne ovat: 1) Keskusvalta eli valtioiden globaali yhteenliittymä (esim. YK), 2) valtiot, niiden sisällä puolueet ja muut eturyhmät sekä 3) eettinen kansalaisyhteiskunta paikalliselta globaalille tasolle.

Ihmisestä on tullut lajina luonnonvalinnan yksikkö. Selviytyäkseen ihmiskunnan on yhdistyttävä itsetuntemuksensa perustalle, muuten se tuhoaa itsensä.

Globaaliyhteiskunta on jo vähitellen alkanut muodostua. Yleisellä tasolla sen piirteitä on mahdollista hahmottaa yhteiskuntien historian ja havaittavissa olevien kehitystendenssien käsitteellistämisen pohjalta. Toki kyseessä on useita sukupolvia kestävä prosessi, jonka yksityiskohtia ei ole mahdollista etukäteen nähdä.

Globaaliyhteiskunnan juuret ovat demokraattisissa oikeusvaltioissa ja toisaalta kansainvälisen oikeuden kehittymisessä. Mutta valtiot, poliittiset puolueet ja poliittis-taloudelliset eturyhmät eivät luonteensa vuoksi etsi yhteiskunnallisissa kiistakysymyksissä ”koko totuutta”.

Millainen yhteiskunnallinen liike voi etsiä ”koko totuutta” ajankohtaisissa, luonteeltaan aatteellispoliittisissa kiistakysymyksissä? Vain sellainen, mitä nimitämme Totuusfoorumiksi tai eettiseksi kansalaisyhteiskunnaksi.

Eettinen kansalaisyhteiskunta, oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tietoisten yksilöiden verkostot ovat kehitystä eteenpäin vievä voima globaaliyhteiskunnassa.

Toisin kuin aikaisemmat muutosliikkeet, eettinen kansalaisyhteiskunta ei aja minkään luokan tai intressiryhmän etua, vaan ihmiskunnan kokonaisetua.

Toisin kuin aikaisemmat kapinaliikkeet, jotka pyrkivät kumoamaan olemassa olevat lait, eettinen kansalaisyhteiskunta pyrkii ”lailliseen vallankumoukseen” – siihen että demokraattiset markkinataloudet noudattaisivat lakejaan ja hyväksymiään kansainvälisiä sopimuksia. Toisaalta lainsäädäntö vaatii myös kehittämistä. Olennaisinta on vaatimus totuuskomission kaltaisesta pysyvästä valtioelimestä.

Sitä mukaa kun tässä onnistutaan, valtiot alkavat menettää imperialistista luonnettaan.

Kamppailu yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta on viime kädessä kamppailua rehellisen väittelykulttuurin puolesta. Sivistynyt maailmankatsomuksellinen väittely on perustavin keino edesauttaa ideologisen, poliittisen ja taloudellisen vallan hajauttamista kansallisella tasolla.

Eettisestä kansalaismediasta ja kansalaisyliopistosta tulee uudentyyppinen, aikakauden vaatimuksia vastaava ”neljäs valtiomahti”.

Globaaliyhteiskunnassa ihmiskunta astuu eettisen evoluution tielle. Sen keskeiset periaatteet ovat perusopetuksia ihmissuvun historiasta:

1. Ideologisen, poliittisen ja taloudellisen vallan hajauttaminen.
2. Yhteiskuntaa johtavana eettisenä periaatteena tunnus ”palkkaa on maksettava myös totuudenrakkauden, oikeudentajun ja solidaarisuuskyvyn perusteella”.