Monet Neuvostoliitossa syntyneet kuuluisuudet mielletään venäläisiksi, vaikka he eivät sitä ole koskaan olleet. Nyky-Venäjä myös omii hanakasti itselleen tällaisia merkkihenkilöitä. Kasvatustieteen uranuurtaja Anton Makarenko (1888-1939) on hyvä esimerkki. Hän syntyi Ukrainassa ja suoritti pääosan elämäntyöstään siellä.
Makarenko kehitti kasvatusopillisen järjestelmän auttaessaan sodan ja nälänhädän oloissa orvoiksi jääneitä, rikoksen teille joutuneita katulapsia. Hänen johtamissaan orpojen siirtoloissa näistä nuorista kasvoi itsetuntoisia, vastuuntuntoisia ja onnellisia kansalaisia.
Makarenko kannatti sosialismia ja uskoi sosialistiseen ihanteeseen uuden ihmisen kasvattamisesta, mutta hänen kasvatusopilliset katsomuksensa joutuivat säännöllisesti ristiriitaan viranomaisten kanssa.
Ukrainassa Makarenkon elämäntyötä arvostetaan. Se nähdään humanisminsa vuoksi sisällöllisesti vastakkaiseksi kaikille totalitaristisille tendensseille.
Makarenkon elämäntyötä on tutkittu työryhmässä jossa mukana Päivi Kaunela, Reima Ukura, Sinikka Littu, Otto Toivainen ja Heli Santavuori. Tämän artikkelin lisäksi on asiaa käsitelty Uusi historia -yhdistyksen tapaamisissa.
Katulapsista kunnon kansalaisia
Gorkin kasvatussiirtola (1920–28)
Kritiikkiä vallitsevia katsomuksia kohtaan
Dzeržinskin kommuuni (1928–35)
Makarenkon kasvatusopin piirteitä
Neuvostoliitto 20- ja 30-luvulla: sodan vaara ja punainen fasismi
Makarenkon kasvatusoppi ja marxismi-leninismi
Ukraina oli yksi pahiten sodista ja puutteesta kärsineitä alueita 1900-luvun alussa. Muutenkin takapajuinen Venäjän imperiumi osallistui maailmansotaan, josta seurasi Lokakuun vallankumous ja neljä vuotta jatkunut sisällissota. Nälkää nähtiin jo ennenkin, mutta vuonna 1932-33 Ukrainassa raivosi Holodomoriksi kutsuttu, tietoisesti aiheutettu nälänhätä.
Norjalaisen tutkijan Terje Halvorsenin [1] mukaan on arvioitu että yli seitsemän miljoonaa lasta menetti vanhempansa tai joutui heistä eroon alueilla, jotka liitettiin Neuvostoliittoon sen perustamisen yhteydessä v. 1922. [2] Monet lapsista vaelsivat kaupungeissa ja maaseudulla ja ansaitsivat elantona kerjäämällä, varkauksilla, ryöstöillä tai prostituutiolla.
Makarenkon teoksia on kommenteoitu seuraavissa otteissa:
Makarenko oli valmistunut Pultavan kasvatustieteellisestä instituutista v. 1917. Vuonna 1920 Ukrainan viranomaiset pyysivät häntä johtamaan kodittomien ja rikollisten nuorten uutta laitosta, Pultavan työsiirtolaa. Makarenkon ehdotuksesta laitos nimettiin Gorkin siirtolaksi.
Siirtolan käyttöön annettiin vanha maataloustila, jonne ensimmäiset nuoret saapuivat. Heillä oli rikostaustaa ja heistä oli mieluisampaa ryhtyä varastelemaan, kuin tarttua maatilan töihin.
Makarenko vastasi alkuaikojen vaikeuksiin kehittämällä tehokkaan pedagogisen lähestymistavan ja pitkän ponnistelun jälkeen tuloksia alkoi tulla. Yhdessä kollegoidensa kanssa Makarenko onnistui kääntämään suurimman osan siirtolan nuorista pois tuhoisalta kehityspolulta. Nuoret osallistuivat vähitellen tuottavaan työhön, koulutukseen ja organisoituun vapaa-ajan toimintaan. Peltoja pystyttiin hyödyntämään koulutetun agronomin ohjauksessa. Työpajoja rakennettiin ja käsityöläisiä palkattiin kouluttamaan nuoria.
Huoneet siivottiin, seinät maalattiin ja puutarha maisemoitiin. Perustettiin musiikkiyhtye ja kirjasto. Konserteista, näytelmistä ja juhlista muodostui perinteitä. Makarenko luki usein iltaisin kirjoja ääneen. Gorkin teos ”Lapsuuteni” teki vaikutuksen kuulijoihin. Heidän mielestään oli ihmeellistä, että niin kuuluisa henkilö oli hänkin peräisin hyvin köyhistä oloista.
Siirtola järjestettiin n. 10–12 hengen osastoihin. Osastoja johti nuorten valitsema johtaja, jota kutsuttiin komentajaksi. Komentajat muodostivat neuvoston, joka päätti tärkeistä asioista. Osa päätöksistä tehtiin yleiskokouksessa, johon kaikki saivat osallistua. Makarenko oli siirtokunnan johtaja, mutta hänen oli toimittava yleiskokouksessa tehtävien päätösten mukaisesti. Nuoret alkoivat näin aidosti kiinnostua yhteisön asioista, koska heillä oli valtaa niihin vaikuttaa.
Sotilastermien käyttö (komentaja, osasto) oli tarkoituksellista. Ne viittasivat vallankumoustaisteluun vasta päättyneessä sisällissodassa, jota kohtaan siirtolan nuoret tunsivat sympatiaa.
Makarenkon saavutukset herättivät huomiota ja sen vuoksi useat delegaatiot, joissa oli tutkijoita, viranomaisia ja poliitikkoja, vierailivat Gorkin siirtokunnassa tutkimassa siellä käytettyjä menetelmiä. Vierailijoita tuli ulkomaita myöten. Myös kirjailija Maksim Gorki tuli katsomaan siirtolaa, ja hän kertoi käynnistään seuraavasti:
”Tämän siirtokunnan organisoija ja vastuumies on Anton Makarenko, epäilemättä suuri opettaja. Siirtokunnan pojat ja tytöt selvästi rakastavat häntä ja puhuvat hänestä ylpeinä, aivan kuin olisivat itse luoneet hänet.”[3]
Makarenko teki yhteenvetoa siirtolan kokemuksista myös seminaareissa ja artikkeleissa. Hän esitti ankaraa kritiikkiä Neuvostoliiton kasvatustieteessä tuolloin vallinnutta suuntausta kohtaan, joka keskittyi lapsen biologiseen kehitykseen. 1930-luvun Neuvostoliitossa tämä pedologiaksi kutsuttu suuntaus johti laajaan testauskäytäntöön, jossa lapsia luokiteltiin lahjakkaiksi, normaaleiksi tai kyvyttömiksi. Monia lähetettiin erityiskouluihin tai laitoksiin. Halvorsenin mukaan samalla nimellä kulkeva suuntaus lännessä ei keskittynyt niin yksipuolisesti biologisiin seikkoihin.[4]
Romaaneissaan (jotka on kirjoitettu myöhemmin 1930-luvun puolivälissä) [5] Makarenko arvostelee ns. vapaan kasvatuksen ylilyöntejä. Ks. lukua “Makarenkon kasvatusopin piirteitä”.
Makarenkon esimiesten mielipiteet hänen työstään vaihtelivat. Jotkut olivat vakuuttuneita siitä, kuinka nuoret yksilöt kehittyivät tultuaan siirtolaan. Toiset taas arvostelivat Makarenkon menetelmää etenkin siitä, että hän antoi nuorten vaikuttaa tärkeisiin päätöksiin.
Galina Salko, Makarenkon tuleva vaimo, tuli Gorkin siirtolaan tarkastuskäynnille v. 1927. Hän oli aluksi skeptinen, mutta muutti mielensä nähtyään hyvin hoidetut rakennukset ja siististi pukeutuneet nuoret, jotka olivat sekä kurinalaisia että onnellisia. Ruokalassa oli hänen mukaansa ”iloista naurua, vilkkaita keskusteluja ja vitsailua mutta ei varsinaista meteliä”. Makarenkon pariskunnasta tuli myöhemmin myös kollegat.
Makarenkon pedologiaan kohdistama kritiikki suututti kuitenkin joitakin viranomaisia siinä määrin, että vuoden 1928 syksyllä hänet erotettiin virastaan.
Lähdettyään Gorkin siirtokunnasta Makarenko ryhtyi johtamaan toista orpokotia, Dzeržinskin kommuunia Harkovan lähellä.
Tämä siirtola koostui työharjoitteluun määrätyistä nuorista. Maanviljelystä siellä ei harjoitettu, ja käsityötäkin oli aluksi vain kolmessa työpajassa (suutarin, räätälin ja puusepän). Muutaman vuoden kuluttua laitos muutettiin metallitehtaaksi. Haastavan käynnistyksen jälkeen siitä tuli myös taloudellinen menestys.
Kaikki suorittivat kymmenvuotisen pakollisen koulutuksen. Lisäksi vanhemmille nuorille oli tarjolla useita korkeakouluopintoihin valmistavia kursseja. Vuonna 1930 Dzeržinskin kommuunista tuli omarahoitteinen yritys, jolloin se pystyi jakamaan opiskelijoilleen stipendejä yliopistoissa tai teknillisissä korkeakouluissa suoritettavia jatko-opintoja varten.
Uusi laitos oli organisoitu pitkälti samalla tavalla kuin Gorkin siirtola, sillä erotuksella että Makarenkon täytyi raportoida työstään viranomaisten nimittämälle lautakunnalle.
Kulttuuritoiminta, urheilu ja retkeily olivat tärkeitä. Perustettiin useita yhtyeitä joita johtivat ammattimuusikot. Kirjastossa oli pätevä kirjastonhoitaja. Rakennettiin urheilukenttiä jääpalloa, lentopalloa ja muita joukkuepelejä varten. Kesäisin Makarenko järjesti nuorille matkoja.
Makarenkon asennetta kuvaa hänen loppumaton uskonsa nuoren ihmisen mahdollisuuksiin kasvaa ihmisenä. ”Ei ole epäonnistuneita lapsia, on vain vanhempia, joiden suhde lapseen on epäonnistunut”, hän sanoi. Seuraava ote kuvastaa tätä asennetta kärjekkäästi:
”Vanhemmat olivat kimpussani; sanoivat minun tekevän ihmeitä.
Isä ja äiti tuovat poikansa autossa ja sanoivat: ’Emme jaksa enempää elää hänen kanssaan: puhuu raakuuksia, vaatii rahaa, elokuvalippuja ym., on epäsiisti jne. Ottakaa Herran nimessä hänet hoitoonne.’
Silmäilen poikaa: täysin normaalit kasvot, ei näy mitään älyllistä takapajuisuutta, terve poika, kahdeksasluokkalainen, miten sitä olisi kasvatettava?
’Hyvä on, poika jääköön, mutta sillä ehdolla, ettei teitä näy täällä kahteen vuoteen.’”[6]
Makarenko ei uskonut sellaiseen vapaaseen kasvatukseen, jossa lapsen oletetan kehittyvän itsestään. Vanhempien tehtävänä näin olisi vain toimia eräänlaisina “puutarhureina” – eli tarjota ravintoa ja suojaa, mutta muuten antaa lasten kasvaa “luonnostaan”. Makarenko katsoi että vanhempien ja kasvatuksen ammattilaisten tulee päin vastoin nähdä itsensä oppaina. Heidän tulee osoittaa nuorille tie tärkeään tietoon luonnosta, yhteiskunnasta ja ihmiselämästä. Se, että nuorilta vaaditaan käytöstapoja ja omalle ikätasolle sopivien tehtävien suorittamista on nuoren kunnioittamista.
Ihminen on sekä biologinen että kulttuuriolento. Mutta voimme ylittää biologisen luontomme tekemällä tietoisia moraalisia valintoja. Asenteellamme on itseään toteuttava vaikutus. Ne, jotka uskovat vaikutusmahdollisuuksiinsa myös kykenevät muuttamaan olosuhteitaan.
”Olen syvästi vakuuttunut siitä, että pojista ja tytöistä tulee rikollisia tai ’epänormaaleja’, koska heitä kohdellaan rikollisina tai ’epänormaaleina’”, sanoi Makarenko.
Kollektiivin korostaminen ei tarkoita yksilöllisyyden vähättelyä. Makarenko ei näe tässä mitään vastakkainasettelua. Kollektiivi muodostaa linkin yksilön ja yhteiskunnan välillä. Hyvin toimivassa kollektiivissa jokainen ihminen nähdään yksilönä, jonka erityistarpeet myös huomioidaan.
Makarenko argumentoi kokonaisvaltaisen lähestymistavan puolesta, ja siinä hän oli edelläkävijä. Norjalaisen tutkijan Terje Halvorsenin mukaan sosiaalipedagogiikan alalla on usein tukeuduttu yksipuolisesti vain yhteen teoriaan. Ajoittain sitten tapahtuu paradigman muutos, jolloin vallitseva teoreettinen suuntaus korvataan toisella. Todellisuudessa kaikki erilaiset suuntaukset tulisi huomioida. Jokaisesta tulisi omaksua parhaat, elinkelpoiset puolet. Viime vuosina tällainen lähestymistapa onkin voimistunut, Halvorsen toteaa.[7]
Ukraina kenties oli kaikkein ristiriitaisin maa siltä kannalta, miten sosialismi alkoi kääntyä vastakohdakseen. Vaikka aatteellista innostusta vielä oli paljon etenkin Itä-Ukrainan teollisuus- ja kaivosalueilla, niin myös byrokratisoituminen ja totalitaristiset piirteet lisääntyivät nopeasti.
Natsismin nousu Saksassa ja tulevan maailmansodan uhka aiheutti kovia paineita Neuvostoliitossa. Teollistamisella oli tavaton kiire – takapajuinen tsaarin Venäjä oli ollut kymmeniä, ellei satoja vuosia lännen kehtyksestä jäljessä. Maatalouden kollektivisointi toteutettiin byrokraattisin ja usein väkivaltaisin menetelmin. Kaikkein pahin kokemus tästä oli sekin Ukrainassa – nimittäin Holodomorina tunnettu kansanmurha, eli tietoisesti aiheutettu nälänhätä (1932-33). Epäluotettavia aineksia piti paljastaa, mikä sai vainoharhaisia piirteitä, kun kokonaisia kansoja, kuten Krimin tataarit, pakkosiirrettiin Siperiaan. Tällaiset kokemukset ovat jättäneet syvät jäljet kansakunnan muistiin.
Makarenkon kasvatusideologia oli syvästi ihmisuskoinen, eikä sillä lopulta ollut mahdollisuuksia tällaisessa maailmassa. Hän joutui jatkuvasti hankaluuksiin viranomaisten kanssa – samalla kun hän sai niin merkittäviä tuloksia, että häntä oli hankala suoralta kädeltä tuhota.
Vuoden 1928 syksyllä Makarenko erotettiin Gorkin siirtolan johtajan paikalta, syynä ilmeisesti hänen kritiikkinsä vallitsevaa biologisesti suuntautunutta kasvatustiedettä kohtaan.
Dzeržinskin kommuunissa syntyneen konfliktin taustalla oli sodan uhka. Teollistamisella oli kiire, ja kommuunista oli kasvanut merkittävä teollisuusyritys. Nuorten valmistamia sähköporia tarvittiin kipeästi panssarivaunujen ja taistelulentokoneiden valmistuksessa. Sen vuoksi viranomaiset vaativat, että vanhimpien nuorten tulisi kokonaan luopua opiskelusta ja keskittyä kokopäiväisesti tehdastyöhön. Makarenko protestoi kiivaasti – seurauksena jälleen potkut v. 1935. Tämän jälkeen Makarenko muutti Kiovaan.
Lopulta Makarenko – niin kuin niin monet muut – törmäsi karuun todellisuuteen, kun sosialismista ei muodostunutkaan portti vapauteen kaikenlaisesta riistosta.
Vuoden 1937 helmikuussa useita Makarenkon kollegoita ja ystäviä pidätettiin ja asetettiin syytteeseen vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Makarenko ymmärsi, että hän perheineen oli vaarassa ja muutti kiireesti Moskovaan.
Nykylukijasta vaikuttaa oudolta, että Moskovassa oli ollut turvallisempaa kuin Kiovassa. Mutta on paljon mahdollista, että Ukrainan valtaapitävät ovat olleet vieläkin hanakampia pidättämään, karkottamaan ja teloittamaan epäluotettavia aineksia kuin alemmat byrokraatit Moskovassa. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että Nikita Hrustshev, joka piti kuuluisan paljastuspuheensa Stalinista v. 1956, oli tätä ennen toiminut Ukrainan puoluejohtajana. Siellä hän oli yksi kaikkein innokkaimmista teloittajista, puhdistajista ja henkilöpalvojista, kunnes sitten suoritti ilmiömäisen takinkäännön Stalinin kuoltua. Lyhyt suojasää, joka seurasi Hrustshevin valtaannousua oli toki positiivinen asia, mutta sitä ei kestänyt kauaa.
Moskovassa Makarenko sai hetken aikaa toimia rauhassa. Siellä hän kirjoitti kuuluisat romaaninsa, joissa kerrotaan kahden siirtolan tarina kaunokirjallisessa muodossa.[8] Hän kirjoitti myös näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia samoista aiheista. Hän piti lisäksi kasvatusaiheisia esitelmiä, joista koottiin kirjoja.[9]
Vuoden 1939 huhtikuun ensimmäisenä päivänä Makarenko kuoli junavaunussa esikaupunkiasemalla Moskovan ulkopuolella. Ukrainalainen historian professori Myhailo Zhurba kertoo, että Makarenko oli tuolloin jo pidätyslistalla ja Moskovan asemalla oli poliisi odottamassa. Zhurban mukaan tästä on olemassa uskottavat todisteet, samoin siitä, että kuolema sinänsä oli luonnollinen.
Hän arvelee kuitenkin, että Makarenko on saattanut olla tilanteesta tietoinen ja se on voinut vaikuttaa hänen ennenaikaiseen poismenoonsa.[10] Hänellä tiedettiin olevan heikko sydän.
Matti Puolakan mielestä Makarenkon kasvatustieteelliset teokset sisältävät syvällisiä ajatuksia, joilla on ikuinen paikka filosofian historiassa. Hän totesi kuitenkin, että noita teoksia lukiessa on syytä riisua ne ”aikakauden kuonasta ja jargonista”, joka on nykylukijalle vierasta.[11]
Terje Halvorsen puolestaan toteaa, että Makarenkon vanhimpien ja uusimpien tekstien vertailussa käy ilmi selvä muutos: jälkimmäisiin on ilmestynyt propagandistisia piirteitä. Makarenkon oppilaiden ja kollegoiden myöhemmät muistelmat hänestä eivät aivan vastaa tällaista kuvaa. Ne kertovat ihmisestä, jolla on luja luottamus pahimmankin pikkuvintiön mahdollisuuksiin ja jonka suhtautuminen on hyvin käytännönläheistä, kaukana kaikenlaisesta julistuksesta.[12]
Kun Makarenko kuolemansa jälkeen kanonisoitiin sosialistisen kasvatustieteen esikuvaksi, on tekstejä voitu tässä yhteydessä editoida. Näin arvelevat myös ukrainalaiset historiantutkijat. Tämä on tietysti mahdollista. Nykyisin onkin menossa tutkimusprojekteja, joissa tekstien alkuperäisasu pyritään palauttamaan.
Makarenko kannatti sosialismia. Hän oli selvästikin tutustunut marxilais-leniniläisen filosofian perusteoksiin ja pohtinut niitä itsenäisesti. Hänelle läheinen ajatus oli pyrkimys ”uuden ihmisen luomiseen”, jonka hän toivoi voivan tapahtua kasvatuksen avulla. Pedologia, eli biologiseen ihmiskuvaan nojaava kasvatustieteellinen oppi, jota Makarenko kärkevästi arvosteli, oli Neuvostoliiton alkuaikoihin liittynyt ohimenevä muoti. Hänen kritiikkinsä ei kohdistunut suoraan virallista valtioideologiaa kohtaan ja sen vuoksi hänen sallittiin toimia.
Itse asiassa mitään ihmisolemukseen, psykologiaan ja moraalifilosofiaan liittyvää kovin selkeätä valtioideologiaa ei vielä ollutkaan.
Marxismi, joka erinomaisesti selitti oman aikansa ristiriitoja, sotien syitä, talouspulia jne., ei kyennyt antamaan mitään ohjenuoraa ihmiselämän ongelmien selvittämisessä. Ja se oli Makarenkon aihe. Hän joutui kehittämään kasvatusmenetelmänsä tavallaan tyhjästä ja luottamaan vain itseensä. Juuri se teki hänen kirjoistaan niin tuoreita ja autenttisia ja hänen menetelmistään niin käänteentekeviä.
Toiseksi Makarenkon pelastus luultavasti oli, että hän työskenteli lasten, ei aikuisten kanssa. Sillä se mihin sosialismi lopulta sortui, oli juuri marxilainen ihmiskäsitys. Ihmisolemusta selitettiin luokkatermein. Katsottiin, että yleistä ihmisyyttä voi olla vasta sitten kun kaikenlainen luokkasorto on poistettu maailmasta. Toistaiseksi on olemassa vain ”proletaarinen” ja ”porvarillinen” ihmisolemus. Noin ajattelivat pitkään 1970-luvulle asti kaikki marxismin eri suuntausten kannattajat. Se johti ”me vastaan muut” -ajatteluun paitsi käytännössä, myös virallisessa ideologiassa. Se antoi mahdollisuuden toisinajattelijoiden demonisointiin, epäinhimillistämiseen. Punainen fasismi ilmeni laajasti myös perustasolla, jossa usein puhtaasti henkilökohtaisia riitoja ratkottiin ilmiantamalla hyviä ystäviä ja naapureita. [13]
Tällainen kehitys paheni pitkin 1930-lukua, mutta Makarenkon elämäntyö tapahtui jossain määrin siitä syrjässä. Hänelle on täytynyt olla käsittämätön asia, kun vainot ja pidätykset alkoivat.
Monet nykyään pitävät marxilais-leniniläistä filosofiaa pelkästään pahana asiana. Sen (samoin kuin kaikkien sosialististen maiden) romahdus oli niin totaalinen, niin murskaava, että on vaikea muistaa miten vaikuttava ajatussuuntaus se oli voimansa päivinä. Kansainvälisesti arvostettu suomalainen filosofi Georg Henrik von Wright kirjoitti vielä vuonna 1975:
”Maailmankatsomusta muovaavana tekijänä leniniläisen marxismin käytännöllinen merkitys on suurempi kuin minkään muun nykyajan aatevirtauksen. Puolella maapallon pintaa ja puolelle ihmiskuntaa se on tänä päivänä ainoa elävä filosofia. Jokaisen, joka haluaa ymmärtää maailmaa, jossa elämme, täytyy yrittää tunkeutua tähän filosofiaan. Länsimaiselle ihmiselle se on vaikeata.” [14]
Aikakauden vaihtuessa marxilaisen filosofian puutteet ja virheet muodostuivat kohtalokkaiksi, siinä määrin että siitä tuli – mikäli sitä riittävänä pidettäisiin – pahin taantumuksen lähde. Väärin silti on ajatella, etteikö tästä aatteesta olisi nykyihmisellä mitään opittavaa.
Marxismin voima oli siinä, että se selitti maailmaa kokonaisuutena. Juuri tämä sai myös miljoonat ja miljoonat tavalliset työläiset omaksumaan sen ja innostumaan sen tarjoamista näköaloista. Siitä kiinnostuivat aikanaan myös lännessä monet aikansa avarakatseisimmat ihmiset.
Kun pohditaan Makarenkon suhdetta marxismi-leninismiin, asia olisi nähtävä tätä taustaa vasten.
Englanninkielisen Wikipedian mukaan Unesco nimesi vuonna 1988 Makarenkon yhdeksi neljästä merkittävimmistä kasvatustieteen kehittäjistä 1900-luvulla. Muut olivat John Dewey, Georg Kerschensteiner ja Maria Montessori.
Terje Halvorsen kertookin Makarenkon intellektuaalisesta sukulaisuudesta merkittävän yhdysvaltalaisen teoreetikon John Deweyn kanssa.
Makarenkoa kiinnosti dialektiikka ja siinä etenkin synteesin käsite – eli se, miten ristiriidat ratkeavat niin, että syntyy uusi ilmiö tai uusi ymmärrys korkeammalla tasolla. [15] Myös Dewey pyrki kaikissa kirjoituksissaan tunnistamaan vastakkaisuuksia ja ylittämään niitä. Mutta Makarenkoa ja Deweytä yhdisti paljon muukin. Molemmat käsittelevät kasvatustieteellisissä teksteissään laajasti estetiikan, tietoteorian, yhteiskuntafilosofian ja mielen filosofian kysymyksiä.
Maksim Gorki, Makarenkon ystävä ja kirjallinen mentori tunsi Deweyn, joka vieraili Neuvostoliitossa vuonna 1928 ja kirjoitti kokemuksistaan myös kirjan.[16] Tästä huolimatta Makarenko ja Dewey eivät koskaan tavanneet.
Makarenkon kirjoituksia on hyödynnetty myös Hassela-pedagogiikaksi kutsutun vaihtoehtoisen laitoshoidon piirissä tilanteessa, jossa huumeita käyttävien nuorten määrä 1960- ja 1970-luvulla kasvoi dramaattisesti, eivätkä tavalliset psykiatriset ja sosiaalihuoltolaitokset pystyneet tarjoamaan riittävää apua.
Anton Makarenko | Making history – historiaa luomassa. Ukrainalainen, englanninkielisen TV-kanavan dokumentti Makarenkosta.
ovat peräisin internetistä sekä Makarenkon teoksista, jotka on painettu Neuvostoliitossa aikana, jolloin siellä ei kunnioitettu tekijänoikeuksia.
[1] Key Pedagogic Thinkers: Anton Makarenko. Terje Halvorsen, Nordlandin yliopisto, Norja. Tiivistelmä Makarenkon elämäntyötä käsittelevästä tutkimuksesta vuodelta 2014. Journal of Pedagogic Development, Volume 4 Issue 2 July 2014, www.beds.ac.uk/jpd/volume-4-issue-2/key-pedagogic-thinkers-anton-makarenko/
Suurin osa Makarenkon elämänkertatiedoista ja kasvatustieteelliset vertailut ovat peräisin tästä artikkelista.
[2] Halvorsen ilmoittaa lähteeksi I. Holowinskyin teoksen Psychology in Ukraine. New York: University Press of America. 2008. Tarkempaa aikajanaa tälle luvulle hän ei esitä.
[3] Gorki, M. (1976). Across the Soviet Union. In: V. Kumarin (ed.), Anton Makarenko. His life and his work in education. Moscow: Progress Publishers, s. 112.
[4] Halvorsen, emt.
[5] Makarenko kertoo kahdessa romaanissa johtamiensa siirtoloiden tarinan. Hän esiintyy itse kertojana ja päähenkilönä.
Paljasjalkaiset isännät 1-3. Kansankulttuuri, 1957. Gorkin siirtolan tarina. Ilmestyi englanniksi ”The Road to Life – An Epic of Education”. Tämä lienee Makarenkon kirjoista kaikkein suosituin ja rakastetuin, niin Neuvostoliiton alueilla kuin lännessä ja muualla maailmassa.
Liput torneissa 1-3. Kansankulttuuri 1958. Dzeržinskin kommuunin ensimmäiset vuodet. Kirjan nimi viittaa lippuihin, jotka nostettiin siirtolan päärakennuksen torneihin. Näin juhlistettiin sitä, että oli onnistuttu rakentamaan tehdas paljon ennen suunniteltua aikaa.
[6] A.S. Makarenko: Kasvatusopilliset katsomukseni, Kansankulttuuri 1951, s.68, esitelmästä Kokemuksestani (pidetty 20.4.1938).
[7] Halvorsen, emt.
[8] Ks. viite [5]
[9] Suomen kielellä on saatavilla mm. seuraavat teokset:
[10] Anton Makarenko | Making history (Historiaa luomassa). UATV English, 31.12.2019
[11] Matti Puolakan ex tempore puhe, 9.12.2005. Matti Puolakan arkisto. Tästä ja eräästä toisesta puheesta on otteita julkaistu myös täällä:
[12] Makarenko, His Life and Work. Articles, Taks and Reminescences.
Foreign Languages Publishing House, Moscow 1976
https://www.marxists.org/reference/archive/makarenko/works/life-and-work.pdf
Teos sisältää sekä Makarenkon kirjoituksia että varsin eloisia ja kuvaavia muistelmia hänen entisiltä oppilailtaan ja kollegoiltaan.
[13] Tarkemmin mm. tässä artikkelissa: Pertti Koskela, Sosialismin nousu ja tuho ihmisolemuksen kannalta.
[14] Georg Henrik von Wright, Logiikka, filosofia ja kieli, Otava 1975, 12.
[15] Terje Halvorsen puhuu tässä yhteydessä vain Hegelistä ja jättää kokonaan sanomatta, että nimenomaan Marx ja Engels omaksuivat Hegelin dialektiikan ja yhdistivät sen materialistiseen (historian)filosofiaan. Dialektiikka tuossa muodossa oli ydinasia siinä ideologiassa, jota Neuvostoliitossa opetettiin 1930-luvulla, ja siinä muodossa myös Makarenko on siihen tutustunut.
On merkillepantavaa, että Makarenkoa kiinnosti nimenomaan synteesin käsite. Se onkin olennaisin asia silloin, kun aiheena on ihmisolemus. Miten vastakohdat – vaikkapa inhimillinen hyvä ja paha, rehellisyys ja epärehellisyys, jalous ja kataluus, tietoinen ja tiedostamaton jne. – ”voivat olla tai tulla samoiksi” (Lenin), vaihtaa paikkaa tai muuttua toisikseen. Tällöin tullaan kysymykseen siitä, mitä kehitys perimmältään on.
Juuri synteesin käsitteen kohdalla kommunistinen liike kuitenkin yksipuolisti ja vääristi dialektiikkaa. Vastakohtien taistelua korostettiin ykseyden kustannuksella ja ykseyden sisältö käsitettiin väärin. Kun luokkataisteluoppi väärällä tavalla samaistettiin yksilöpsykologiaan ja etiikkaan, niin se johti inhimillisen pahuuden mystifiointiin ja paheksumiseen, viholliskuviin ja ylipäätään ajatteluun, joka oli Makarenkolle täysin vierasta.
Näistä virheistä ja vääryyksistä huolimatta marxismi myös huomattavasti kehitti dialektiikkaa eikä sitä voida sivuuttaa, jos halutaan luoda nykyajan haasteita vastaava kehitysoppi. Samaten ei tosiasioita pimittämällä voida päästä rehelliseen Makarenkon perinnön tarkasteluun. Näin Halvorsen – ja koko nykyinen länsimainen akateeminen tutkimus – kuitenkin tekee sivuuttaessaan marxilaisen filosofian kokonaan.
Matti Puolakka suoritti perusteellisen kritiikin marxilaista synteesi- ja antagonismikäsitteitä kohtaan 1980-luvun alkuvuosina. Yhteenvetoja näistä teksteistä tullaan julkaisemaan syksyn 2025 aikana. Tämä oli ensimmäinen vaihe hänen uuden dialektiikkansa (ontologian, kehitysopin) synnyssä. Toinen vaihe muotoutui vasta 1990- ja 2000-luvuilla, jolloin hän palasi eräisiin puoliin Hegelin dialektiikassa, sellaisiin, jotka marxismi oli hylännyt tai joita se oli väheksynyt.
Yleiskuvaa tästä uudesta dialektiikasta on mm. seuraavissa:
[16] John Dewey, Impressions of Soviet Russia and the Revolutionary World. Mexico – China – Turkey.
New Republic Inc., New York 1929
https://archive.org/details/in.ernet.dli.2015.169066/page/n73/mode/2up
One Response
Luin mielenkiinnolla Makarenkkoa käsittelevän jutun. En ole lääkäri.