Intersektionaalinen valkoisuustutkimus – tervetullutta kritiikkiä historiantutkijalta
Historioitsija Ari Helo esittää kirjassaan jyrkkää ja perusteellista kritiikkiä intersektionaalista tutkimustapaa vastaan, pääkohteena intersektionaalinen valkoisuustutkimus. Hänen kirjansa on otsikoitu ”Intersektionaalista vai ‘valkoista’ ylivaltaa? Syrjäytymiskeskustelun vääristymät Suomessa ja Yhdysvalloissa” (Finnish Methodology Society 2022) ja siitä on julkaistu myös englanninkielinen laitos [1].
Teosta saa suuremmista kirjakaupoista ja se on luettavissa myös academia.edu -sivustolla. Kaikki sivunumerot seuraavassa viittaavat Helon kirjan suomenkieliseen laitokseen.
Intersektionaalisuus on muotivirtaukseksi levinnyt tutkimustapa, jolla on mielestäni suorastaan vaarallisia seurauksia yliopistomaailmassa. Lisäksi se näkyy woken ylilyönteinä monella alueella yhteiskunnassa, ainakin journalismissa, keskustelukulttuurissa, politiikassa, sosiaalipalveluissa, kansalaisaktivismissa, kulttuurissa ja taiteessa.
Helon teos on ymmärtääkseni ainoa suomenkielinen kriittinen teos aiheesta, ja sellaisena mitä tärkein. Käyminen vallitsevaa muotia vastaan vaatii aina rohkeutta. On hämmästyttävää – ja sikäli paljastavaa – että akateemiset piirit ovat olleet aiheesta niin hiljaa. Kirja ansaitsisi paljon nykyistä suuremman huomion.
Intersektionaalisuus ja woke ovat laaja aihe ja Helo käsittelee sitä monesta kiinnostavasta näkökulmasta, jotka olisivat oman alustuksensa ja kirjoituksensa aiheita, kuten tietoteoria, vallan käsite, historianfilosofia ja narratiivit, ihmisoikeusajattelu ja sen kehitys. Keskityn kirjoituksessani kuitenkin ydinasiaan, eli intersektionaalisen valkoisuustutkimuksen vaarallisiin vaikutuksiin akateemisessa maailmassa. Kohdat, joissa ei ole viitattu Heloon, ovat omia tulkintojani hänen kirjansa pohjalta tai johtopäätöksiä, jotka perustuvat tällä sivustolla esiteltyyn puolakkalaiseen yleisnäkemykseen. Mahdolliset ylilyönnit, väärinkäsitykset ja virheet siitä, mitä intersektionaalisuus on, menevät omaan piikkiini ja otan kommentit kiitollisena vastaan. Suosittelen lukemaan Helon teoksia.
Keksitäänkö nyt pyörää uusiksi - vain hienommilla termeillä?
Intersektionaalisuudella tarkoitetaan tutkimuksellista metodia, jolla selitetään ihmisen identiteettiä ja ryhmäidentiteettiä intersektioiden eli risteymien kautta. Erityisesti sillä selitetään epätasa-arvoa ja syrjintää niin, että huomio on ihmisen eri vähemmistöasemien risteymissä. Tällaisia asemia ovat esim. sukupuoli, ikä, vammaisuus, etninen tausta ja sosioekonominen asema.
Ensimmäiseksi herää kysymys, että onko tässä keksitty pyörää uusiksi, nyt vain hienommilla termeillä. Onhan jo aika päiviä tiedetty, että useat päällekkäiset riskitekijät heikentävät ihmisen asemaa yhteiskunnassa. Kuten Helo kirjoittaa: “Mitä uutta on siinä havainnossa, että sama henkilö voi olla sekä rasismista kärsinyt musta amerikkalainen että naisena vuosituhantisen länsimaisen patriarkaatin uhri?” (42)
Intersektionaaliseen tutkimustapaan sisältyy Helon mukaan kuitenkin lisälauseke, valkoisuusparadigma. (44) Sen mukaan ylivaltaa harjoittavat valkoiset keskiluokkaiset heteromiehet. He eivät ole tietoisia etuoikeutetusta asemastaan. Tuota ylivaltaa vastaan voi taistella vain niin, että heidän etuoikeutettu asemansa tehdään näkyväksi ja että he itse tulevat tietoisiksi etuoikeutetusta asemastaan. Valkoisen ylivallan edustajien aito sisäinen eheytyminen voi alkaa vasta sitten, kun he myöntävät tiedostamattoman rasisminsa.
Valkoisessa ylivallassa ei kuitenkaan ole kysymys valkoisesta ihonväristä. Vasemmistodemokraatti Barack Obama ja oikeistorepublikaani Condoleezza Rice “molemmat selvästikin kuuluvat vallanpitäjien ‘klubiin’, joka edustaa kaikkia vähemmistöjä sortavaa valkoihoista, länsimaista valtakulttuuria ja kapitalistista talousjärjestystä”. (95)
Myös valkoiset antirasistit “uusintavat valkoisuusnormia”. Helo lainaa tutkija Minna Seikkulan artikkelia ”Unmaking ’Extreme’ and ’Ordinary’ Whiteness” (2019), joka hänen mukaansa “tarjoaa oivallisen esimerkin valkoisuuden patologisesta luonteesta valkoisille itselleen siten kuin intersektionaalinen tutkimusote asian hahmottaa”. (98)
Pertti Koskela:
“Ihminen on luonnostaan paha” – Immanuel Kantin etiikka ja nykytieto ihmissuvun synnystä – puolakkalainen näkemys.
Sisältää myös Heli Santavuoren arvion Rutger Bregmanin teoksesta “Hyvän historia” sekä muuta aiheeseen liittyvää.
Esittelyä täällä.
Saatavilla mm. Adlibris, Booky, Suomalainen.
Sekä kirjakauppa Rosebud Sivullinen, Helsinki.
Ovh 20 e.
Ari Helo:
“Haastatellun Marian kertomus siitä, kuinka häntä haukuttiin ‘suvakkihuoraksi’ ja hänen toivottiin joutuvan maahanmuuttajan raiskaamaksi, kuvastaa tutkijalle ennen kaikkea ‘valkoista haavoittuvuutta (white vulnerability)’. Samoin se kuulemma todistaa Marian ja hänen vainoojiensa yhteisesti jakamasta harhaisesta ‘valkoisuuden tavallisuudesta (ordinariness)’.” (99)
Ja:
“[v]aikkapa afrikkalaisamerikkalaisten aasialaisamerikkalaiseen kohdistama viharikos onkin tosiasiallisesti ‘valkoisen ylivallan motivoima”, koska sellainen ylivalta ‘ei vaadi valkoista ihmistä sitä toteuttamaan’.” (19–20)
On selvää, että rasistista syrjintää ei ole vain valkoihoisilla ja että etninen tausta, ihonväri, yhteiskunnallinen asema ja poliittiset mielipiteet myös sekoittuvat ja menevät ristiin. Intersektionaalinen tutkimus käyttää rodun, ihonvärin ja valkoisuuden käsitteitä kuitenkin niin täysin totutun kielen ja terveen järjen vastaisesti, että sillä se kykenee halutessaan selittämään lähes minkä tahansa länsimaisen ilmiön valkoisen ylivallan ilmentymäksi.
Historiattomuutta ja filosofiattomuutta
Epätasa-arvon, sorron ja syrjinnän syyt ovat paitsi sosiologian niin filosofian kysymys: Mikä ihmisyhteiskunta on? Mikä ihminen on? Ja toiseksi se on myös historiantutkimuksen aihe: Miten ihmiskunnan eteneminen kohti tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia on kehittynyt? Mitä vaiheita ja solmukohtia siinä on ollut?
Keskittyessään epätasa-arvon ja sorron selittämisessä valkoisen maskuliinisen ylivallan käsitteeseen intersektionaalisuus sivuuttaa ja hukkaa nuo näkökulmat. Aiheen kannalta olennaisen tärkeää tutkimusperinnettä ei silloin tarvitse huomioida. Kuten Ari Helo toteaa: “Varsinkin valistusajan käsityksiä tai 1900-luvun vaihteen filosofiaa ja sosiologiaa kritisoidaan intersektionaalisessa tutkimuksessa jatkuvasti ikään kuin nykyisenä länsimaisena ajatteluna”. (104)
Vaarallista keskustelukulttuuria ja keskusteluilmapiiriä
Intersektionaalisuus on johtanut vaarallisiin ylilyönteihin tutkimus- ja kulttuuriyhteisöjen keskustelukulttuurissa ja -ilmapiirissä. Referoin tähän järkyttävän esimerkin Helon kirjasta:
Mustaihoinen professori piti vuonna 2022 amerikkalaisessa yliopistossa kurssin kulttuurintutkimuksesta. Kurssin opiskelijat, joista osa oli antirasistisia aktivisteja, aloittivat kritiikkikampanjan professoria vastaan, koska “kurssilla olisi saanut pitäytyä vain valkoisen sortopolitiikan vaikutuksiin afrikkalaisamerikkalaiseen kulttuurihistoriaan”.
Ryhmä riitaantui täydellisesti ja kurssijohtajana olleen aktivistin vaatimuksesta aasialaisamerikkalaisia opiskelijoita erotettiin kurssilta, koska heidän esittämänsä tilastotiedot eriväristen vankien osuudesta USA:n vankiloissa olivat loukkaavia. Lopulta jäljelle jäänyt opiskelijajoukko vaati professorilta “anteeksipyyntöjä mikroaggressioista, joihin hän oli kuulemma syyllistynyt kurssin aikana muun muassa kehonkielellään”. (260–261)
Intersektionaalisessa tutkimuksessa ja sen piirissä käytävässä keskustelussa ja opetuksessa aiheet ovat aina enemmän tai vähemmän ideologisia ja nostattavat siksi voimakkaita tunteita. Ratkaisevan tärkeää olisi silloin, että:
- Tunnustetaan se, että aiheet ovat ideologisia. Niitä koskevissa keskusteluissa kukaan ei ole puolueeton asiantuntija, joka voisi määrätä oikeat näkemykset – eivät sen enempää professorit kuin opiskelijatkaan.
- Keskustelijat ilmaisevat avoimesti omat ideologiset taustavaikuttimensa, eli maailmankatsomuksensa ja elämänarvonsa.
- Erityisesti niiden, jotka keskustelussa puolustavat tai edustavat jotain sorrettua ryhmää, tulisi lähteä siitä, että myös heillä itsellään – ei vain vastapuolella – voi olla ennakkoluuloja ja tiedostamattomia etupyyteitä, joiden vuoksi he voivat sokaistua.
Mikä on nyky-Venäjässä on olennaista? Totalitaristinen, kleptokraattinen imperialismi vai toksinen maskuliinisuus? Kuvakaappaus Voima-lehden katukyselystä.
Ihmiset menevät helposti aivan sekaisin päästään, jos keskustelua luonteeltaan ideologisista kysymyksistä käydään epätäsmällisin käsittein ja jos osapuolet hämärtävät omat ideologiset pyrkimyksensä.
Kun “oikeaoppiset” tuolta pohjalta vaativat ihmiseltä anteeksipyyntöä havaitsemastaan “tiedostamattomasta rasismista”, mieleen tulee väkisinkin punainen fasismi, johon marxismin virheellinen ihmiskäsitys johti 1930-luvun Neuvostoliitossa ja kulttuurivallankumouksen Kiinassa. Silloin vainottiin toisinajattelijoita ja niitä, jotka jo “äidinmaidossa olivat imeneet porvarillisen luokkakannan”. Samaan tapaan intersektionaalinen tutkimus selittää, että valkoisuus on ihmisen alkuperästä johtuvaa väärää tietoisuutta, josta ei pääse irti vaikka mitä tekisi.
- Lisää aiheesta: Sosialismin nousu ja tuho ihmisolemuksen kannalta.
Länsimaiden valkoisen väestön asuttamat imperialistiset valtiot ovat sortaneet muita etnisiä ryhmiä ja kansoja ympäri maailmaa, mutta se ei oikeuta syyllistämään siitä yksittäisiä ihmisiä nykypäivänä.
Ajan suuri kysymys on, tuhoaako ihmiskunta itsensä. Ekokatastrofi on siinä hirvittävin, kaikkialla näkyvä uhka, ja eri ryhmien sorto on siihen monin tavoin sidoksissa. Mutta vihanlietsonta, “me vastaan muut” -ajattelu ei auta, päinvastoin ihmiskunnan pitäisi opetella käsittelemään virheitä ja erimielisyyksiä. Juuri yliopistojen tulisi näyttää tuossa tietä – nyt ne päin vastoin suhtautuvat kritiikittömästi intersektionaaliseen tutkimukseen.
- Lisää aiheesta: Uusi historia -yhdistyksen ehdotus yliopistojen uudistamiselle.
Tarkoitushakuista tutkimusta
Helo selostaa Marja Peltolan ja Ann Phoenixin artikkelia ”Doing Whiteness and Masculinities at School: Finnish 12- to 15-Year-Olds’ Narratives on Multiethnicity”, joka hänen mukaansa “tarjoaa mainion kurkistusikkunan intersektionaaliseen tutkimusotteen”. (190) Artikkelia varten on tehty haastattelututkimus suomalaisille 12–15 -vuotiaille koululaisille.
Haastattelulla mitä ilmeisimmin haettiin näyttöä sille, että valkoinen ylivalta ja hegemoninen maskuliinisuus näkyvät suomalaisten koululaisten ajatuksissa ja kokemuksissa. Tutkijat toteavat seuraavan päätelmän: ”Valkoisuus tuli harvoin esiin haastateltavien puheissa, mikä korostaa sen normatiivista asemaa.” (196–198) Ei ihme, sillä Helon mukaan suomalaisista edelleen vain n. 9 % on ulkomaalaista alkuperää. (196)
Yhden haastatellun tytön huomautus, että koulussa on muutama huivia käyttävä oppilas, johtaa mm. päätelmään, että se ”alleviivaa valkoisen suomalaisuuden normia korostaessaan erityisesti juuri muslimityttöjen ruumiillistavan monikulttuurista eroa”. (197)
Kysymykseen onko etnisellä taustalla koululaisille merkitystä, haastateltu Aleksi vastaa, että sillä ei ole väliä, että pääasia on, että koulukaveri on hyvä tyyppi, jolla on hauskat jutut ja jonka kanssa tulee toimeen. Haastattelijat tulkitsevat vastauksen “populaariksi tai hegemoniseksi maskuliinisuudeksi”. (197–198)
Sanovat haastateltavat mitä hyvänsä, intersektionaalinen tutkimusote antaa mahdollisuuden tulkita sen oman ennakkonäkemyksensä mukaisesti. Se on kaiken tieteellisyyden vastaista, eräänlaista aatteellista totalitarismia. Hälytyskellojen pitäisi kyllä soida yliopistopiireissä.
Sensuuria, itsesensuuria ja oikeaoppisuusvaatimuksia
Helo kirjoittaa vetoomuksesta, jonka joukko tunnettuja intellektuelleja, tutkijoita, kirjailijoita ja journalisteja julkaisi v. 2020 sen johdosta, että “kiihkeimmät antirasistit olivat alkaneet kiihtyvään tahtiin etsiä aatteen pettureita kulttuurivaikuttajien omista riveistä”. Vetoomuksen allekirjoittajina on mm. Margaret Atwood, Noam Chomsky, Jeffrey Eugenides, Francis Fukuyama, Orlando Patterson, Salman Rushdie ja Gloria Steinem. Vetoomuksen mukaan päätoimittajia on erotettu kiistanalaisten kirjoitusten vuoksi, kirjoja on vedetty pois väitetyn epäautenttisuuden vuoksi, journalisteja on estetty kirjoittamasta tietyistä aiheista, professoreja on asetettu tutkittaviksi vääränlaisten kirjallisuuslainausten vuoksi. (116)
Juutalaisperäinen etiikan opettaja Yhdysvalloissa leimattiin rasistiksi, hyllytettiin ja sai tappouhkauksia, koska hän oli kieltäytynyt opiskelijan ehdotuksesta suosia tentin arvioinnissa afrikkalaisamerikkalaisia opiskelijoita “näille rotusorron vuosisatoina aiheutettujen kollektiivisten traumojen vuoksi”. Hyllytys peruttiin. (117)
Thomas Jeffersonin, Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen (1776) allekirjoittajan ja maan kolmannen presidentin patsas poistettiin New Yorkin kaupungintalosta v. 2021. “(…) [I]kään kuin tälle amerikkalaisen valistusajattelun ruumiillistumalle olisi koskaan veistetty patsasta siksi, että hän oli orjanomistaja (vaikka vastusti orjainstituutiota)”, Ari Helo kirjoittaa. (24)
Kirjojen editointi sensitiivisempään muotoon ja vaatimukset historiallisten patsaiden poistamisesta ovat tuttua myös Suomessa.
“Mennyt ei muutu muuksi, vaikka sitä kuinka pahoittelisi”, Helo toteaa. (259)
Mitä on ”valkoisuus”? Kukaan ei tiedä, joten se voi olla mitä tahansa.
Helsingin yliopiston tiedekustantamo julkaisi v. 2022 kokoelmateoksen, joka käsittelee suomalaisuutta, valkoisuutta ja koloniaalisuutta. (“Finnishness, Whiteness and Coloniality”, toimittanut Josephine Hoegaerts, Tuire Liimatainen, Laura Hekanaho ja Elizabeth Peterson. Helsinki University Press). (179) Keskeistä käsitettä “valkoisuus” ei edes pyritä määrittelemään täsmällisesti. Kirjoittajien mukaan valkoisuus on ”äärimmäisen monimutkainen näkemys reaalimaailmasta, jotain sellaista joka on kyseenalaistettu läpi historian”. Kirjoittajat eivät anna “pysyvää valkoisuuden määritelmää”, koska kyse on sen “tutkimisesta sen monissa [piiloon jääneissä] muodoissa ja siten kuin se on erilaisissa oppiaineissa määritelty”.
Ari Helo toteaa: “Epämääräisyys on näppärä tapa varmistaa, että tutkimustyön keskeisintä käsitettä voi hyödyntää miten itse haluaa, olipa käsitteen kulloinenkin käyttöyhteys (eli konteksti) millainen tahansa.” (179)
Kun yhteiskunnallisessa tai missä hyvänsä tutkimuksessa mennään siihen, että keskeisten käsitteiden ei tarvitse olla täsmällisiä, se antaa mahdollisuuden mielivaltaisuuteen ja epätieteellisyyteen.
Helo kirjoittaa, että joissain kirjoissa “vilisee ymmärryksen kannalta mahdotonta käsitejargonia” ja ottaa esimerkiksi seuraavan lainauksen filosofi Nelson Maldonado-Torresilta: ”kolonialismi ja dekolonisaatio ymmärretään yleensä ontologisina (ontic) käsitteinä, jotka viittaavat sosiaalihistoriallisiin ja geopoliittisiin empiiristen episodien erityisolosuhteisiin, joihin viittaamme kolonisaatiolla ja dekolonisaatiolla”. (187)
Helo lisää: “Tärkeilevällä kielenkäytöllä tämä kaikki saadaan kuulostamaan yllättävän syvälliseltä.” (188)
Miksi intersektionaalisuudesta on tullut muotivirtaus ja mitä se kertoo ajastamme?
Oletan, että intersektionaalisuuden synnyn taustalla on ollut tarve uudenlaiselle syrjinnän tutkimukselle. Siihen on ehdottomasti perusteet.
Kaikkinainen syrjintä on länsimaisissa demokratioissa kielletty lainsäädännöllä jo aikapäiviä sitten. Etnisiin ryhmiin kohdistuu silti jatkuvasti monenlaista vainoa ja vihapuhetta eikä sosiaalipolitiikka ole ratkaissut köyhyyttä ja syrjäytyneisyyttä valkoihoisen enemmistön asuttamissa länsimaissa. Globalisaatio, nykyinen maailmanpolitiikka ja ilmastonmuutos pahentavat tilannetta. Rasistiset äärioikeistolaiset liikkeet vahvistuvat, populistisella demagogialla ja avoimella valehtelulla vaikutetaan tavallisten kansalaisten negatiivisiin asenteisiin etnisiä ryhmiä kohtaan.
Asioita on ollut pakko ajatella uusiksi. Keihäänkärkenä sosiologisessa ja yhteiskuntapoliittisessa intersektionaalisessa tutkimuksessa on toiminut vasemmistolaisesti ajattelevia, ihmisoikeuksia puolustavia ja yhteiskunnalliset ongelmat tiedostavia ihmisiä. Oikeista pyrkimyksistä huolimatta virtaus on johtanut vaarallisella tavalla harhaan, viholliskuvien lietsontaan. Samaa tekevät tietysti myös woken vastustajat.
Elämme nykyään syvällä aatteellisessa aallonpohjassa. Kaikki historiallista aikaa käsittelevät teoriat ja filosofiat ovat joutuneet umpikujaan:
- Sosialistinen järjestelmä ja kommunistinen maailmanliike päätyivät 1900-luvun loppupuolella täydelliseen romahdukseen.
- “historian loppu” -näkemys osoittautui virheelliseksi. Läntinen demokratia on pahenevassa kriisissä sekä aatteellisesti että poliittisesti.
- “Kapitalismin” kumoamista ajavilla ei ole vakavasti otettavaa aatteellista perustaa. He eivät näe kapitalistisen talousjärjestelmän kiistatta elinkelpoisia piirteitä.
Jokaisen aatesuuntauksen piirissä tulisi tarkastella kriittisesti omien näkemysten perusteita ja peruskäsitteitä.
- Lisää aiheesta: Päättynyt aikakausi ja aatteellisen keskustelun tila.
Päättyneellä aikakaudella viholliskuvia etsittiin joko kansallisuuden / etnisyyden tai luokka-aseman perusteella. Identiteettipolitiikka ja Woke-ilmiö ylilyönteineen jatkavat viholliskuvien luomista uudella tavalla.
Tärkein kysymys nykypäivänä on kuitenkin se, miten päästä eroon me-vastaan-muut -ajattelusta. Millään muulla tavalla ihmiskunta ei voi selvitä olemassaoloaan uhkaavista kohtalokkaista kriiseistä. Se edellyttää uudenlaista tieteellistä ihmiskuvaa. Lähtökohdaksi pitäisi ottaa kysymys “mikä ihminen on”, eli mikä on se olennainen piirre, josta ihmisen kaikki käyttäytyminen kumpuaa, niin hyvä kuin paha, niin solidaarisuus kuin syrjintä ja vallan väärinkäyttöä.
Muussa tapauksessa olemme jälleen tuomittuja toistamaan menneiden sukupolvien virheitä uusissa oloissa, uusilla tavoilla.
- Lisää aiheesta: Teos ihmissuvun synnystä kysyy: keitä me olemme?
VIITTEET
[1] The Lost Wages of Whiteness Studies. A Critical Appraisal of Intersectionality in Finland and the United States (Finnish Methodology Society 2024).