Amerikkalainen historioitsija, evoluutiobiologi ja kirjailija Jared Diamond julkaisi vuonna 2019 kirjan Mullistus, [1], jossa hän tekee vertailevaa tutkimusta tavoista ratkaista valtiollisia kriisejä seitsemässä eri maassa. Hänen näkökulmanaan on 12 tekijää, jotka on muokattu terapeuttien löytämien, yksilöllisten kriisien ratkaisemiseen vaikuttavien tekijöiden pohjalta.
Noita tekijöitä ovat mm. konsensus kriisin olemassaolosta, vastuun kantaminen, ulkomainen apu, mallin ottaminen muilta, kansallinen identiteetti ja valtiolliset ydinarvot, epäonnistumisten käsittely, rehellinen itsearvio, joustavuus jne.
Diamondin teema on tärkeä: miten oppia historiasta. Mielestämme hän ei kuitenkaan onnistu avaamaan sellaista näkökulmaa historiaan, joka auttaisi ratkaisemaan ihmiskunnan edessä olevia ongelmia. Hänen luettelemansa tekijät jäävät mielivaltaisiksi ja irrallisiksi, koska kokoava historianfilosofinen näkemys puuttuu.
Hänen esimerkkimaitaan ovat Japani, Chile, Indonesia, Australia, Saksa, Yhdysvallat – ja Suomi: talvisota ja sen vaikutus Suomen sodanjälkeiseen politiikkaan, erityisesti suomettumiseen. Diamond kävi nuorena opiskelijana Suomessa vuonna 1959 ja kertoo liikuttavalla tavalla, miten tarinat talvisodasta auttoivat häntä ratkaisemaan omaa henkilökohtaista kriisiään.
Diamondin näkemyksistä oli suurta apua Matti Puolakalle hänen tutkimustyössään. Lisäksi hänen teoksensa Tykit, taudit teräs (alkuteos 1998, suomeksi 2004) ansaitsee erityismaininnan, koska se monitieteellisten tutkimustulostensa avulla murskasi kaikki perusteet rasistisille ennakkoluuloille. On olemassa hyvät syyt arvostaa Diamondia niin tutkijana, kirjoittajana kuin henkilönä. Lisäksi hän on suuri Suomen ystävä, mikä lämmittää mieltämme.
Mutta hänen kirjastaan piirtyvä kuva suomettumisesta ei ole oikea. Asia on meille läheinen, koska olimme suomettuneessa Suomessa vallinneen mielipidevainon kohteena. Siitä olemme aikaisemmin julkaisseet kokonaisesityksen täällä. Seuraavassa lisäkommentteja siihen Diamondin esityksen pohjalta.
Talvisodasta suomettumiseen
Diamond on oikeassa siinä, että Suomen jääminen yksin Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan talvisodassa oli kansallisesti traumaattinen kokemus ja vaikutti osaltaan suomettumisen syntyyn. Oikeassa hän on siinäkin, että ulkopoliittinen linjanmuutos sodan jälkeen, pyrkimys hyviin suhteisiin Neuvostoliiton kanssa, oli välttämätön.
Hiukan kärjistäen voidaan todeta, että Diamond kuvaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteita suhteellisen osuvasti ajalta ennen vuotta 1959, jolloin hän vieraili ensimmäisen kerran Suomessa. Varsinaisesta suomettumisajasta hänen kirjansa antaa kuitenkin virheellisen kuvan. Uskoaksemme syy ei ole hänen. Hän on oletettavasti luottanut suomalaisiin tietolähteisiinsä tietämättä, että on saanut väärää tai ainakin yksipuolista tietoa.
Suomi on ainoa Neuvostoliiton vaikutuspiirissä ollut läntinen demokratia. Mutta täällä ei ole jälkeenpäin tapahtunut minkäänlaista lustraatiota. Ei ole tehty oikeus- tai valtiotieteellistä arviota, ei perustettu totuuskomissiota, eikä rangaistu maanpetoksellisessa toiminnassa ja mielipiteenvapauden tukahduttamisessa mukana olleita – kukaan ei tietääksemme ole edes pyytänyt julkisesti anteeksi silloista toimintaansa. Suomettumisen johdonmukaiset arvostelijat eivät ole saaneet kunnianpalautusta heidän kokemiensa vääryyksien korvaamisesta puhumattakaan.
Yhdistyksemme toimituskunnasta monet osallistuivat suomettumisvuosina filosofi Matti Puolakan johtamiin tutkimusryhmiin Neuvostoliitosta ja suomettumisesta. Jouduimme toimimaan kokonaan akateemisen maailman ulkopuolella, vailla julkista tukea ja jatkuvan mielipidevainon kohteena. Meillä on siis ainutlaatuista kokemusperäistä tietoa suomettumisesta ja sen vaikutuksista suomalaisessa yhteiskuntaelämässä. Tärkein kokemuksemme: sivistynyt keskustelukulttuuri oli suomettumisen ja suomettamisen ensimmäinen uhri. Meidän keskusteluperiaatteemme ovat johtopäätös kokemuksistamme.
Suomettuminen: periaatteettomia myönnytyksiä ulkoisen uhan edessä
Diamondin kirjasta muodostuva kuva suomettumisesta on olennaisesti virheellinen.
• Diamond toteaa Suomen historian opetukseksi sen, että Suomi oli ”turvassa vain, jos Neuvostoliitto tunsi olevansa turvassa ja luottavansa Suomeen”.[1]
Ajatus sisältää virheellisen oletuksen Neuvostoliiton ulkopolitiikan luonteesta. Neuvostoliitto alkoi 1950-luvun lopulla näkyvästi painostaa Suomea ja puuttua Suomen sisäisiin asioihin. Sen ulkopolitiikka ei ollut puolustuksellista eikä se hakenut ”turvaa” tai ”luottamusta”.
Suomen poliittisen johdon periaatteettomat myönnytykset johtivat vain lisävaatimuksiin: ensin Neuvostoliitto kiisti Suomen puolueettomuuden 1970-luvun alussa, sitten se alkoi väittää, että Suomi ja Neuvostoliitto ovat sotilasliitossa ja 1970-luvun lopulla se ehdotti yhteisiä sotaharjoituksia.
• Diamond esittää todisteeksi Suomen valitseman linjan onnistumisesta sen, että Suomi säästyi Neuvostoliiton miehitykseltä.[2]
Diamond erottaa Suomen mahdollisen miehittämisen Neuvostoliiton ulkopolitiikan kokonaisuudesta. Suomi ei säästynyt miehitykseltä onnistuneen ulkopolitiikkansa vuoksi. Suomi säästyi miehitykseltä, koska miehitys ei ollut vielä ajankohtainen Neuvostoliiton ulkopolitiikan strategisten tavoitteiden kannalta. Se olisi tullut ajankohtaiseksi sitten, kun Neuvostoliitto olisi saanut riittävän sotilaallisen ylivoiman voidakseen hyökätä länteen. Lopulta Suomen pelasti miehitykseltä se, että Neuvostoliiton talous alkoi romahtaa ja sen valtapiiri rakoilla 1970-luvun lopussa niin Puolassa kuin Afganistanissakin.
• Diamond väittää, että Suomi ”hallitsi itseään poliittisesti ja oli yhteiskunnallisesti liberaali demokratia”.[3]
Maa, jossa vieras valta päättää presidenttiehdokkaista, pakottaa lehdistön itsesensuuriin ja kustantajat sensuroimaan kirjoja – kaikki Diamondin mainitsemia Suomea kuvaavia piirteitä – ei ole poliittisesti itsenäinen eikä yhteiskunnallisesti liberaali demokratia.
• Tosiasiassa Suomen ulkopoliittinen linja lisäsi sodan – ja siten miehityksen – uhkaa. Ensinnäkin Suomen poliittinen johto kaunisteli Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa mm. väittämällä sitä puolustukselliseksi, toiseksi Suomi pyrki kansainvälisillä foorumeilla vesittämään kritiikkiä Neuvostoliittoa vastaan ja kolmanneksi Suomi kannatti Neuvostoliiton ”rauhanaloitteita”, joiden tarkoitus oli salata maan varustautuminen. Kaikki Suomen toimet edesauttoivat Neuvostoliiton hyökkäyssodan valmisteluja.
Suomettaminen: sisäinen uhka itsenäisyyttä vastaan
Ja kuva muuttuu vielä rumemmaksi, jos otetaan mukaan suomettamisesta kertovia tosiasioita, joista Diamondille ei todennäköisesti kerrottu lainkaan.
• Suomen itsenäisyyttä uhkasi vakavimmin se, että valtaosa Suomen poliitikoista ja yhteiskunnallisista vaikuttajista ryhtyi omaa uraansa edistääkseen yhteistyöhön KGB:n kanssa. Eero Kekomäki, joka valittiin Supon päälliköksi Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin, tarkoitti juuri sitä puhuessaan myöhemmin Suomen järjestelmää uhanneesta ”tuhosta”.[5] Supo ei Kekomäen edeltäjien aikana yrittänytkään estää suomalaisten KGB-yhteistyötä.
Näin tunnettu Brezhnevin ajan Suomen-syöjä, sittemmin Venäjän Suomen-suurlähettiläs Juri Derjabin:
”Erinäiset Suomen poliitikot ja rivi puolueita olivat kiinnostuneita Moskovan tuesta. Meidän sympatioitamme ja antipatioitamme käytettiin aktiivisti hyödyksi – –. Eikä saa sanoa, että tätä mallia tuputettiin Moskovasta. Tämä kaikki tapahtui yhteistyössä Suomen eräiden poliittisten voimien kanssa, jotka puolestaan nostivat tästä ’yhteistoiminnasta’ valtavia poliittisia osinkoja.”[6]
Derjabin kaunistelee: Moskova vaati syrjimään yhteistoiminnasta kieltäytyneitä ja yhteistoiminta lävisti koko Suomen virallisen yhteiskunnan. Yhteistyö KGB:n kanssa oli erityisen vaarallista, koska se viestitti Moskovalle, että jos ja kun Suomen miehittäminen tulisi ajankohtaiseksi, Suomen poliittisessa johdossa oli paljon henkilöitä, jotka eivät ehkä asettuisi sitä vastaan.
• Kekkosen vakava sairastuminen salattiin Suomen kansalta 1970-luvulla. Kekkosen kyky hoitaa virkaansa heikkeni aikana, jolloin suurvaltojen ristiriidat olivat erityisen kärjistyneet. Salaamisesta hyötyivät vain neuvostojohto, joka oli tietysti hyvin perillä Kekkosen kunnosta, ja Kekkosen lähipiiri, joka käytti valtaa hänen nimissään.
Näin asiasta kirjoitti Suomessa tuolloin ollut amerikkalainen diplomaatti James Ford Cooper muistelmissaan:
”Monet meistä ihmettelivät, kuinka paljon päivittäisestä presidentin työstä oli oikeasti presidentin tekemää, ja kuinka paljon sitä tekivät apurit hänen nimissään.” [7]
Kekkosen ja hänen lähipiirinsä toiminta oli demokraattisen ja perustuslaillisen valvonnan ulkopuolella.
• Neuvostoliiton ja suomettumisen arvostelijoihin kohdistui mielipidevaino, joka hakee vertaistaan demokraattisessa länsimaassa. Heillä oli tosiasiallinen virkakielto.
Heidän oli mahdotonta saada näkemyksiään esille. Jos niitä lainkaan käsiteltiin julkisuudessa, niin yleensä vain vääristeltynä.
Kaikki kriittiset näkemykset suomettumisesta ja Neuvostoliitosta vaiennettiin. SKP:n Moskova-mielinen oppositio sai jonkinlaisen ajatuspoliisin aseman, ja valtiovalta mm. sensuroi oppikirjoja sen esittämien vaatimusten mukaisesti. [8]
Riippumatonta Neuvostoliitto-tutkimusta ei suvaittu. Kekkonen painosti Helsingin yliopistossa toimineen Neuvostoliitto-työryhmän lopettamaan toimintansa 1970-luvun alkupuolella.[9] Eduskunnassa ehdotettiin jopa Neuvostoliittoon kriittisesti suhtautuvan tutkimuksen kieltämistä ns. ”rauhanlailla” (LA 28/1973).
Kansalaisilta pyrittiin estämään mahdollisuus muodostaa itsenäisesti mielipide Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. Demokratia muuttui Suomessa ainakin ulkopolitiikan osalta olennaisesti näennäiseksi.
Diamond suometettiin?
Suomettamisesta – erotuksena suomettumisesta – ei tietääksemme ole Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen julkaistu kansainvälisille lukijoille ainoatakaan totuudenmukaista kokonaisesitystä.
Suomettumisesta ei siitäkään ole ilmeisesti julkaistu viime aikoina uusia yhteenvetoja kansainvälisille lukijoille. Ainakin Diamondin kirjassa lisäluettavaksi ehdotettu, suomettumista käsittelevä uusinkin aineisto on 20 vuoden takaa. [10] Sekin viittaa siihen, että Diamond on ollut lähinnä suomalaisten tietolähteidensä varassa.
Suomalaiset, joita hän kirjansa lopussa [11] kiittää kommenteista ja lähdeaineiston toimittamisesta, eivät ole suomettumisen asiantuntijoita. Esimerkiksi Markku Kuisma on lähinnä talous- ja yrityshistorian tuntija, Mikael Fortelius evoluutiopaleoantropologi. Matti Klinge on laajalti sivistynyt kulttuurihistorian tuntija, mutta suhteessa Venäjään, Neuvostoliittoon ja Suomen lähihistoriaan hän edustaa näkemystä, jota mielestämme voidaan kutsua jälkisuomettuneeksi. Suomessa hänen mainittuihin aihepiireihin liittyviä kannanottojaan ei yleensä pidetä vakavasti otettavina.
Diamondin kirjan suomettumisnäkemyksen puutteellisuus tuli esille myös Suomen suurimman päivälehden, Helsingin Sanomien kirja-arvostelussa:
”Suomettuneisuus oli raadollista reaalipolitiikkaa, ja sellaisena Diamond sitä kuvailee. Joko ystävällisyyttään tai tietämättömyyttään hän jättää mainitsematta, kuinka niin moni suomalainen antautui mielistelemään suurta itänaapuria puistattavalla antaumuksella.
Jared Diamondin Suomi-suitsutuksesta tulee ennen pitkää vaivautunut olo. Se johtuu ehkä juuri siitä, että tarina on liian eheä, särötön.” [12]
Suomettamisen pitkä varjo
Me olemme puolestamme varmoja siitä, Diamond oli nimenomaan tietämätön. Jos hänelle olisi esitetty suomettumisesta muutakin kuin ”eheä, särötön” kuva, hän olisi rehellisenä tiedemiehenä tuonut sen esille kirjassaan.
On tosiasia, että virallinen Suomi välttelee yhä systemaattisen kokonaisarvion tekemistä suomettumisesta ja suomettamisesta – vaikka julkisuuteen nousee jatkuvasti suomettamisen syvyydestä todistavia häpeällisiä yksityiskohtia. Samalla suomettumisajan toisinajattelevat pyritään pyyhkimään pois kansakunnan historiasta ja kollektiivisesta muistista.
Miksi se on vaarallista?
Albert Einsteinin mukaan ”maailmaa eivät tuhoa ne, jotka tekevät pahaa, vaan ne, jotka katselevat heitä tekemättä mitään.”
Niitä suomalaisia, jotka katselivat mitään tekemättä sivusta, kun isänmaata ajettiin Brezhnevin henkiseksi siirtomaaksi – jotka tietoisesti mukautuivat kollektiiviseen itsepetokseen ja pysyivät vaiti – on mahdotonta ymmärtää, ellei ymmärretä, mitkä olivat heidän vaihtoehtonsa. Kun katsotaan, miten kävi niille ihmisille, jotka johdonmukaisesti kieltäytyivät mukautumasta ja vaikenemasta, voidaan paremmin ymmärtää, miten jyrkkä joko-tai -valintatilanne Suomessa silloin oli.
Sama ilmiö on nyt nähtävissä esimerkiksi USA:ssa, jossa republikaanipuolueen johdon valtava enemmistö on mukautunut trumpilaiseen demokratiaa uhkaavaan valheeseen presidentinvaalien varastamisesta.
Suomettumisen ja suomettamisen perusopetus: kollektiivinen itsepetos on vaarallista. Kansallisella tasolla se on vaarallista kansakunnan kohtalon kannalta.
Nykymaailmassa, ilmastonmuutoksen, pandemioiden ja salaliittoteorioiden aikakaudella, se on vaarallista koko ihmiskunnan selviytymisen kannalta. – Suomettuminen ja suomettaminen osoittavat myös, miten tärkeää on erottaa aidot toisinajattelijat omanlaiseensa kollektiiviseen itsepetokseen ajautuneista salaliittoteoreetikoista.
Lue myös
“Ihminen on luonnostaan paha” – Immanuel Kantin etiikka ja nykytieto ihmissuvun synnystä
IDEA 1/2024 ilmestynyt IDEA-TEEMALEHTI 1/2024, saatavilla nettikaupoista, esim. Booky.fi (12,10 e) tai AdLibris (15,60 e). Hinnat voivat vaihdella ja saattavat
