Teesejä suomettumisesta

Artikkeli vuodelta 2007

Kekkonen ja Hrustshev.
Urho Kekkosen täyttäessä 60 vuotta Nikita Hruštšev (kesk.) halusi tulla onnittelemaan ystäväänsä Suomeen. Jatkot Tamminiemessä kestivät aamuviiteen. Public domain image from Helsingin Sanomat.

Oheinen teksti on aikaisemmin julkaisematon, sisäisiä keskustelujamme varten v. 2007 kirjoitettu analyysi. Se on edelleenkin ajankohtainen puheenvuoro keskusteluun ns. “jälkisuomettumisesta” . 

Olennaista tuolloin oli, että Venäjän uhkaa ei Suomessa käsitetty. Krimin miehitys ja hyökkäys Itä-Ukrainaan v. 2014 ei sekään saanut Suomen päättäjiä ottamaan asiaa vakavasti. Vasta Venäjän täysimittainen hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 herätti paitsi päättäjät niin koko kansakunnan kertaheitolla. Yleinen mielipide teki 180 asteen käännöksen. Tähän erinomaisen positiiviseen täyskäännökseen kuului kuitenkin myös negatiivisia piirteitä: monet yksinkertaistukset, syntipukkien etsintä ja rasistisluontoinen suhtautuminen venäläisiin. 

Suomessa ei edelleenkään ole tehty rehellistä ja monipuolista pesäeroa kansakunnan lähihistorian vääryyksiin. Suomi olisi tarvinnut ja tarvitsee edelleen totuuskomission. 

Sisällys

Neuvostoliiton ylivaltapyrkimykset 70- ja 80-luvulla kohdistuivat koko Länsi-Eurooppaan

Brezhnevin Neuvostoliitto oli laajenemishaluinen, imperialistinen suurvalta. Se pyrki maailmanherruuteen. Se oli valmis toteuttamaan tuon pyrkimyksensä viime kädessä ydinsodan avulla. Ensimmäisiä tekoja tällöin olisi ollut Suomen miehittäminen.

Brezhnevin kaudella, 1960-luvun lopulta 1980-luvun alkupuolelle, Neuvostoliitto varustautui suhteessa massiivisemmin kuin Hitlerin Saksa ennen toista maailmansotaa.

Neuvostojohdon ensisijaisena tavoitteena oli alistaa valtaansa – ”suomettaa” – Länsi-Eurooppa.

Neuvostoliiton rauhanpropagandan – ”liennytyksen” – tavoitteena oli edesauttaa laajenemispyrkimyksiä salaamalla sotilaallisen hyökkäyksen valmistelu.

Suomettuminen: alistumista Neuvostoliiton painostukseen

Neuvostoliiton ideologinen, poliittinen ja sotilaallinen painostus kohdistui 1950-luvun lopusta lähtien Suomea vastaan kovempana kuin muita Länsi-Euroopan maita vastaan. Suomen poliittinen johto joutui muita länsimaita vaikeampaan asemaan.

Painostuksen edessä silloinen tasavallan presidentti Urho Kekkonen valitsi periaatteettomien myönnytysten tien:

  • Neuvostoliitolle myönnettiin veto-oikeus päätettäessä hallitusten kokoonpanosta.
  • Poliittinen johto pidättäytyi Neuvostoliiton arvostelusta. Kekkonen vaati ja sai myös kaikki keskeiset tiedotusvälineet alistumaan itsesensuuriin.
  • Neuvostoliittoon kriittisesti suhtautuvat aatteelliset suuntaukse joutuivat ulkopoliittiseen paitsioon.
  • Valtaosa huippupoliitikoista ja -virkamiehistä ryhtyi yhteistyöhön Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin KGB:n kanssa. Syntyi ns. kotiryssä-järjestelmä. Kukaan poliittisen ja virkamieseliitin jäsen ei julkisesti vastustanut tuota maanpetoksellista käytäntöä.
  • Suomi tuki kansainvälisillä foorumeilla Neuvostoliiton ”rauhanaloitteita” ja edesauttoi siten Neuvostoliiton sodanvalmisteluja.
  • Suomi pyrki kansainvälisillä foorumeilla estämään tai ainakin vesittämään arvostelun niitä kansallisen itsemääräämisoikeuden, kansalaisvapauksien ja ihmisoikeuksien loukkauksia kohtaan, joihin neuvostojohto syyllistyi maansa rajojen sisä- ja ulkopuolella.
  • Neuvostojohto esitti YYA-sopimuksesta tulkintoja jotka olisivat kumonneet Suomen puolueettomuuden. Suomen poliittinen johto sai vaivoin tämän pyrkimyksen estettyä. Samaten Kekkonen torjui ehdotuksen Suomen ja Neuvostoliiton yhteisistä sotaharjoituksista. Samalla Suomen poliittinen johto kuitenkin edesauttoi Neuvostoliiton pyrkimyksiä valehtelemalla järjestelmällisesti maiden välisten suhteiden luonteesta.

Neuvostokauppa kuitenkin oli edullista Suomen valtiolle, suomalaisille suuryrityksille ja työllisyysvaikutusten vuoksi myös tavallisille palkansaajille.

Kekkonen ajoi myöntyväisyyspolitiikallaan myös omaa etuaan pyrkien tekemään itsestään korvaamattoman: hän antoi Neuvostoliitolle oikeuden puuttua Suomen sisäisiin asioihin ja uskotteli, että vain hän itse henkilökohtaisella panoksellaan voisi pitää tuon sekaantumisen aisoissa. Kekkosen subjektiiviset motiivit olivat mitä ilmeisimmin isänmaalliset ja hän tosiaan pyrki vastustamaan räikeimpiä itsemääräämisoikeuden loukkauksia. Hän loi kuitenkin poliittisen kulttuurin, jossa laajenemishaluista suurvaltaa käytettiin häikäilemättä omien etujen ajamiseen itsemääräämisoikeuden ja laillisuusperiaatteen loukkauksista piittaamatta.

Suomettumisen totalitaarinen ydin: laillisuusperiaate kumottiin ulkopolitiikkaa koskevissa kysymyksissä

Suomettumisen vuosina osa Suomen poliittista ja virkamiesjohtoa nosti itsensä Neuvostoliiton painostuksen varjolla lain yläpuolelle:

  • Presidentti Kekkonen monopolisoi ulkopolitiikan, erityisesti idänsuhteiden hoidon itselleen perustuslain vastaisella tavalla.
  • Poliittisen ja virkamieseliitin edustajien maanpetoksellinen yhteistyö KGB:n kanssa tuli sallituksi. Suostuminen tuollaiseen yhteistyöhön oli huippupoliitikoiden ja huippuvirkamiesten urakehityksen edellytys esim. ulkoministeriössä. Poliittisen ja virkamieseliitin keskuudessa sekä talous-, kulttuuri- ja akateemisissa piireissä tuli maan tavaksi edistää omaa uraa ja lyödä kilpailijoita KGB:n tuella.
  • Ulkopolitiikan johto oli demokraattisen kontrollin ulkopuolella. Kansalaisille valehdeltiin systemaattisesti Neuvostoliiton muodostamasta uhasta Suomen kansalliselle turvallisuudelle ja maailmanrauhalle ja Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden luonteesta.

Oikeusviranomaiset ja suojelupoliisi eivät puuttuneet mihinkään noista laittomuuksista. KGB:n tukeen nojautuvat suomalaiset julkisuuden henkilöt saivat syytesuojan valtiollisten ja maanpetoksellisten rikosten osalta.

Pertti Koskela: Ihmissuvun, yhteiskunnan ja ihmisen synty – Ehdotus ihmiskunnan uudeksi historiaksi osa 1 Esittelyä täällä.
Saatavilla mm. Adlibris, Booky, Suomalainen.
Sekä kirjakauppa Rosebud Sivullinen, Helsinki.
Ovh 20 e.
YYA-sopimus vuodelta 1948.
YYA-sopimus, eli "ystävyys- yhteistyö ja avunantosopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä". Alkuperäiskappale vuodelta 1948. KUVA: Government of Finland - Työväenmuseo Werstas via Arkistolaitos, Public Domain.

Vaikka samaan aikaan muissa suhteissa laillisuusperiaate lujittui, niin kansakunnan kohtalon kannalta olennaisimmissa asioissa laillisuusperiaate oli kumottu. Tämän vuoksi on perusteita väittää, että Suomi lakkasi olemasta oikeusvaltio. Jos kehitys olisi jatkunut samaan suuntaan, olisi näin välttämättä käynyt.

Laillisuusperiaatteen kumoaminen edellytti itsesensuuria. Tiedotusvälineet luopuivat perustuslain takaamasta sananvapaudesta ja tehtävästään valvoa ja arvostella vallanpitäjiä ulkopolitiikkaan ja Neuvostoliittoon liittyvissä kysymyksissä.

Laittomuuksien siihenastinen huippu saavutettiin 1970-luvun lopussa. Kekkosen sairaus, joka oli poliittisen eliitin, oikeusviranomaisten ja tiedotusvälineiden yhteistyöllä systemaattisesti salattu kansalaisilta, paheni ratkaisevasti. Syntyi tilanne, jossa presidentin valtaa ”käyttivät muut”, kuten Max Jacobson asian hienotunteisesti ilmaisi. Kekkosen lähipiiri johti maata, ei presidentti. Tätä voidaan perustellusti kutsua vallankaappaukseksi. Huomioitava tässä yhteydessä toisaalta se, että Kekkosen sairaskertomus katosi myöhemmin Meilahden sairaalan arkistosta jäljettömiin, ja varkaus on yhä selvittämättä. Sekä toisaalta se, että tämä tapahtui tilanteessa, jossa Neuvostoliiton sotilaallinen painostus Suomea vastaan ja sodan vaara Euroopassa kasvoi.

Tuolloin Suomen poliittinen eliitti oli jakautunut kahtia. Toinen, mm. Max Jakobsonin ja Mauno Koiviston edustama linja osallistui Kekkosen sairauden salaamiseen ja kannatti hänen valtakautensa jatkamista ainakin osin isänmaallisista syistä, estääkseen vielä myöntyväisemmän, Ahti Karjalaiseen henkilöityneen linjan valtaanpääsyn. Toinen suuntaus kannatti Karjalaista ja sen mukana yhä syvempää sukeltamista suomettuneisuuteen.

Molemmat suuntaukset hyväksyivät laillisuusperiaatteen loukkaukset ja turvasivat siten myös oman asemansa ja urakehityksensä.

Toisinajattelijat, joista halutaan vaieta - MLR ja Vaihtoehtoliike Itu

Neuvostoliitto verhosi imperialistisen laajenemispolitiikkansa ”marxilaisiin” fraaseihin. Se asetti erityisesti kaikki vasemmistolaiset vaativan älyllisen ja moraalisen haasteen eteen. Missään länsimaassa ei tuolloin ollut niin vaikeaa olla vasemmistolaisena rehellinen kuin Suomessa. Suhtautumisessa suomettumiseen, kansakunnan kohtalonkysymykseen Suomen vasemmistolaisista tuli väistämättä joko länsimaiden viisaimpia – tai tyhmimpiä.

MLR 1970-luvulla (Marxilais-leniniläiset ryhmät) ja Vaihtoehtoliike Itu (1980-luvulla) vastasivat tuohon haasteeseen:

  • Ne puolustivat johdonmukaisesti keskustelunvapautta itsesensuurin oloissa.
  • Keskustelukulttuurimme oli ainutlaatuista: emme koskaan vääristelleet vastustajiamme, annoimme heille oma-aloitteisesti tunnustuksen silloin, kun he sen ansaitsivat, ja julkaisimme heidän meidän vastaiset hyökkäyksensä omissa julkaisuissamme.
  • Suomessa vain MLR:n ja Idun piirissä tehtiin tuona aikana tieteellisesti kestävää tutkimusta Neuvostoliiton valtiokapitalistisesta luonteesta, sen imperialistisesta ulkopolitiikasta, sodanvaarasta ja Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. MLR:n ja Idun piirissä suoritettu tutkimus- ja julkaisutyö oli ylivoimaista verrattuna kaikkeen, mitä muut yhteiskunnalliset liikkeet, yksittäiset tutkijat, yliopistot tai tutkimuslaitokset Suomessa noista aiheista julkaisivat.  – Suomettumisen aikana 1970- ja 1980-luvulla Suomessa syntyi omalaatuinen poliittisen johdon ja yliopistolaitoksen liitto, joka päätti, mitä yhteiskunnallisia aiheita tutkitaan ja miten. Suomettumisen ideologiset juuret löytyvät yliopisto-opetuksesta – ainakin yhteiskuntatieteiden osalta.
  • MLR ja Itu osoittivat jo 1970-luvulla, että neuvostotalous on pysyvässä ja pahenevassa kriisissä, ja 1980-luvun alussa ennustimme konkreettisiin argumentteihin tukeutuen, että Neuvostoliitto tulee romahtamaan 5–10 vuoden sisällä.
  • MLR ja Itu puolustivat Suomen kansallista itsemääräämisoikeutta ja demokraattisia oikeuksia, jotka ovat toisistaan riippuvaisia. Ne vastustivat Suomen salaista ulkopolitiikkaa, joka suuntautui sekä kansallista itsemääräämisoikeutta että kansalaisten demokraattisia oikeuksia vastaan.

Keihäänkärkenä suomettumisen ja Neuvostoliiton arvostelun vaientamisessa toimi Suomen kommunistisen puolueen vähemmistö, ns. taistolainen liike, ja sen johtama, 1970-luvulla puolivirallisen aseman saanut ”rauhanliike”, Rauhanpuolustajat -järjestö.

Lokakuu -lehden mainos.
MLR:n julkaisemaa Lokakuu -lehteä mainostava lentolehtinen 1970-luvun alusta.

Taistolaisuudella oli radikaalissa nuorisoliikkeessä ehdoton hegemonia. Sillä oli ansionsa palkansaajien taloudellisten etujen puolustamisessa, akateemisen marxilaisen tutkimuksen piirissä, joidenkin Suomen historiaan liittyvien virallisten valheiden paljastamisessa, joillakin kulttuurityön aloilla ja USA:n imperialismia vastaan taistelevien kansallisten vapautusliikkeiden puolustamisessa.

Mutta se oli täysin sokeasti ja kritiikittömästi sitoutunut Neuvostoliiton politiikkaan ja käytti arvostelun tukahduttamisessa häikäilemättömiä keinoja, vastaväittäjän vaientamista, silmitöntä vääristelyä ja henkilökohtaista panettelua sekä järjestögangsterismia.

MLR ja Itu - ainoat, jotka kykenivät syvälliseen itsekritiikkiin

MLR ja Itu olivat SKP:n ”taistolaisopposition” päävastustajia, ei äärioikeisto. Ne arvostelivat Neuvostoliiton oloja ja sen ulkopolitiikkaa marxilaisin käsittein – siis ikään kuin taistolaisten ”omin asein”. Rauhanpuolustajat –järjestön 1970-luvulla ajama ”rauhanlaki”-ehdotus suuntautui ennen kaikkea MLR:ää vastaan. Lain tarkoituksena oli kriminalisoida Neuvostoliiton ja suomettumisen arvostelu, eivätkä muut tehneet Suomessa kriittistä Neuvostoliitto- ja suomettumistutkimusta.

Virallinen Suomi myötäili taistolaisten MLR:ään ja Ituun kohdistamaa vainoa vaikenemalla siitä.  Noin parhaimmillaan – pahimmillaan se osallistui toisinajattelun tukahduttamiseen.

MLR ja Itu olivat paitsi taistolaisten niin myös KGB:n ja suojelupoliisin urkinnan kohteena. 1980-luvun alussa paljastui, että ulkoministeriö ja suojelupoliisi olivat sekaantuneet laittoman mustan listan laatimiseen Puola solidaarisuus -tukiryhmän jäsenistä. Ryhmä oli perustettu Idun aloitteesta ja iso osa sen keskeisistä
toimijoista oli itulaisia. Toimeksiantaja saattoi olla vain KGB. Kukaan viranomainen ei suostunut tutkimaan asiaa. Rikos on yhä selvittämättä.

MLRn ja Idun ansiot suomettumisen vastustamisessa ovat kiistattomat. Lisäksi ne olivat ainoat vasemmistojärjestöt koko Euroopassa, jotka kykenivät juuriin asti menevään itsekritiikkiin – oman maailmankatsomuksen mullistamiseen. Niiden piirissä Matti Puolakka loi marxilaisen maailmankatsomuksen systemaattisen kritiikin ja  selityksen sosialismin nousulle ja tuholle. Tälle perustalle syntyi uusi filosofia, joka vastaa  aikakauden vaihtumisen haasteisiin. Elämme aikaa, jolloin ihmiskunta yhdistyy. Filosofian peruskysymys tänään on ihminen, ihmisolemus. Ihmissuvun koko tien punaisen langan selvittäminen edellyttää lisäksi uutta kehitysoppia eli dialektiikkaa.

Totuus, jota ei vieläkään suomalaisessa keskustelussa tiedetä, on se, että MLR ja Itu ovat kunniakkain, vaietuin ja vääristellyin osa Suomen lähihistoriaa.

Suomettuminen on malliesimerkki kollektiivisesta itsepetoksesta

Suomettumista ei ole mahdollista ymmärtää ilman kollektiivisen itsepetoksen käsitettä. Ihmiset ja ihmisryhmät sortuvat kollektiiviseen itsepetokseen silloin, kun he antavat (todellisten tai kuviteltujen) etujensa määrätä mielipiteitään. Tuollaisissa tapauksissa mielipiteen virheellisyys ei johdu koskaan tiedonpuutteesta vaan aktiivisesta tiedonkammosta.

Tiedonkammon syynä on pelko menettää todellisia tai kuviteltuja etuja: työpaikka, arvostettu yhteiskunnallinen asema tai mahdollisuus sellaisen luomiseen, pelko joutua leimatuksi julkisuudessa, ja/tai syrjityksi ja panetelluksi omissa sosiaalisissa ympyröissään.

Jos suomettuneessa Suomessa lausui ääneen yksinkertaisia, olennaisia totuuksia Neuvostoliitosta tai Suomen ja Neuvostoliiton suhteista, joutui – jälkikäteen katsoen – uskomattomia piirteitä saaneen mielipidevainon kohteeksi. MLR:stä ja Idusta sai esittää julkisesti mitä tahansa valheita eikä vastineoikeutta annettu.

Suomettuminen jatkuu suomettamisena

Suomettuminen oli kollektiivisen itsepetoksen vääristämä reaktio Neuvostoliiton painostukseen. Gorbatshovin kaudella 1980-luvulla neuvostouhka alkoi nopeasti väistyä. Suomettuminen kuitenkin jatkui – nyt suomalaisen yhteiskunnan omaehtoisena, sisäsyntyisenä ilmiönä, suomettamisena.

Suomettaminen toistaa suomettumisen pahimpia totalitaristisia piirteitä.

(1) Jotkut Suomen poliittisen ja virkamiesjohdon edustajat ovat nostaneet itsensä lain yläpuolelle.

1990-luvun alussa tasavallan silloinen presidentti Koivisto ja suojelupoliisin silloinen päällikkö Tiitinen sulkivat listan epäillyistä Itä-Saksan salaisen poliisin hyväksi vakoilleista suomalaisista suojelupoliisin kassakaappiin. Heillä ei ollut siihen laillisia valtuuksia – ja suomettumisen ajan poliittiseen ja virkamiesjohtoon kuuluvina he olivat joka tapauksessa jäävejä päättämään asiasta.

(2) Oikeusviranomaiset eivät ole ryhtyneet tutkimaan suomettumisen ajan laittomuuksia.

Päinvastoin, he jopa hyväksyivät Koiviston ja Tiitisen laittomat toimet.

Stasi-vakoilu Suomessa oli nappikauppaa verrattuna KGB:n hyväksi harjoitettuun vakoiluun.

(3) Ulkoministeriön ja suojelupoliisin piiriin syntynyttä totalitaarista verkostoa ei ole purettu.

Suomettumisen aikana erityisesti ulkoministeriössä saattoi edetä vain virkamies, joka oli valmis ajamaan Neuvostoliiton ulkopoliittisia etuja yhteistyössä KGB:n kanssa. Suojelupoliisi hyväksyi sen. Lisäksi suojelupoliisin piirissä toimi pimeitä voimia, jotka KGB:n toimeksiannosta urkkivat suomettumisen julkisia arvostelijoita Suomessa.

Suomen ulkoministeriöllä on päävastuu siitä, että Viro hyväksyttiin EU:n jäseneksi, vaikka sen oikeuslaitos ei  täyttänyt EU-kriteerejä. Romania ja Bulgaria, joissa ei myöskään ole EU-kriteerien mukaista oikeuslaitosta, hyväksyttiin EU:hun EU:n suomalaisen laajenemiskomissaarin Olli Rehnin johdolla.

LUE MYÖS

LUE MYÖS

Moskovan valkoinen talo elokuussa 1991.
Neuvostoeliitin vanhoillisten vallankaappausyritys Moskovassa elokuussa 1991. Kuvassa odotetaan hyökkäystä valkoisen talon eli parlamenttitalon edustalla. KUVA: David Broad, Wikipedia, CC BY 3.0.

(4) Vaino suomettumisen johdonmukaisimpia julkisia arvostelijoita vastaan jatkui.

2000-luvun alussa patentti- ja rekisterihallitus esti yrityksen rekisteröidä Venäjän demokraattista kehitystä tukevan yhdistyksen. Yhdistyksen tavoitetta pidettiin ”hyvien tapojen vastaisena”, vaikka se oli Suomen ulkopolitiikan julkilausuttujen yleisten tavoitteiden mukainen. Yhdistysrekisteri ei tehnyt päätöstä itse. Myös 1980-luvun alussa paljastunut musta lista oli laadittu yhdistysrekisterin, suojelupoliisin ja ulkoministeriön yhteistyöllä.

Kollektiivinen itsepetos hallitsee yhä suomettumistutkimusta ja keskustelua

Suomettuminen jatkuu suomettamisena, koska kollektiivinen itsepetos itsesensuurin muodossa hallitsee yhä suomettumiskeskustelua ja -tutkimusta.

Neuvostoliiton vaikutuspiirissä olleista Euroopan maista vain Suomessa ei Neuvostoliiton hegemoniapyrkimysten johdonmukaisimmille vastustajille ole palautettu kunniaa. MLR:n ja Idun kokemukset ja kannanotot on jätetty kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle.

Suomettumista ei kuitenkaan ole mahdollista tutkia perin pohjin ja kaikilta puoliltaan, ellei kuunnella MLR:n ja Idun silloisten jäsenten kokemuksia ja näkemyksiä.

Niinpä suomettumistutkimus on parhaimmillaankin rajoittunut lähinnä poliittisen historian ja journalistiikan piiriin. Suomettumista ei ole lainkaan tutkittu valtio- ja oikeustieteen, oikeus-, historian- ja moraalifilosofian, sosiaalipsykologian, psykologian, tieto-opin jne. kannalta.

MLR:n ja Idun toiminta ja näkemykset osoittavat, ettei periaatteeton myöntyväisyyslinja olisi ollut välttämätöntä. Antautuessaan omien etujensa vuoksi kollektiiviseen itsepetokseen Suomen poliittinen ja virkamiesjohto oli valmis liittoutumaan totalitaristisen suurvallan kanssa piittaamatta Suomen laeista ja valtiollisesta riippumattomuudesta, piittaamatta siitä, että Suomen ulkopolitiikka  osaltaan lisäsi sodanvaaraa, myös Suomeen itseensä kohdistunutta miehitysuhkaa. Jos nuo tosiasiat olisi tuotu esiin suomettumistutkimuksessa, ei sellaista ilmiötä kuin suomettaminen olisi voinut syntyä.

Totuuskomissio suomettumisesta on välttämätön

Suomen koko poliittinen ja virkamieseliitti ja kaikki oikeusviranomaiset olivat mukana suomettumisen ajan laittomuuksissa tai ainakin sallivat niiden tapahtua. Laittomuudet olivat siinä määrin ”maan tapa”, että Suomesta tuskin löytyy viranomaista, joka ei olisi jäävi tutkimaan esim. MLR:n ja Idun sen aikaisia jäseniä vastaan tehtyjä laittomuuksia, jotka joiltakin osin ovat jatkuneet näihin päiviin saakka. Suomettumisajan tapahtumia tutkiva totuuskomissio on välttämätön.

Kannatamme yleistä armahdusta, mutta sen ehtona on, että suomettumisen aikana laittomuuksiin syyllistyneet tunnustavat tekonsa  ja että laittomuuksista kärsineille maksetaan korvaus.

Jossain muodossa pysyvä totuus- eli sovintofoorumi on tarpeen jokaisen maan lähihistoriaan liittyvän kollektiivisen itsepetoksen arvioinnissa.

Suomettumiskeskustelu on vietävä EU:hun

Suomettuminen oli (uudentyyppistä) totalitarismia: vaalit olivat muodollisesti vapaat, sananvapaus oli periaatteessa voimassa, mutta kansalaiset eivät olleet kaikissa tapauksissa yhdenvertaisia lain edessä. Suomi oli siten edelläkävijä uudentyyppisen totalitarismin soveltamisessa länsimaissa.

Uustotalitarismin uhka on alkanut kasvaa kaikissa kehittyneissä länsimaissa, myös EU:ssa. Sen alkusyyt eivät sinänsä liity suomettumiseen, mutta se kohdistuu oikeusvaltiota vastaan samalla tavalla kuin suomettuneessa Suomessa tapahtui.

Siksi suomettumisen kokemusten pohdinta on vietävä osaksi eurooppalaista keskustelua.

Suomen ulkoministeriön (uudentyyppistä) totalitarismia edustavat virkamiehet ovat ratkaisevasti vaikuttaneet uudentyyppisen totalitarismin leviämiseen EU:n sisään. Viro on omalaatuinen muunnos uudentyyppistä totalitarismia: siellä korkein oikeus on ohjelmallisesti luopunut tuomiovallan käytön laillisuusvalvonnasta. Bulgaria ja Romania hyväksyttiin EU:n jäseniksi v:n 2007 alusta, vaikka niissäkin oikeuslaiton on läpeensä korruptoitunut.[1]

EU-eliitti ajaa nyt laajenemiskomissaari Rehnin johdolla Turkin EU-jäsenyyttä EU:n energian saatavuuden turvaamiseksi piittaamatta Turkin mielivaltaisesta oikeuskäytännöstä ja maassa tapahtuvista karkeista ihmisoikeuksien ja kansallisten vähemmistöjen oikeuksien loukkauksista.

EU myötävaikutti osaltaan siihen, että historiallisesti uudentyyppinen totalitaristinen yhteiskuntajärjestelmä on muodostunut suhteellisen pysyvänä useimpiin entisen Neuvostoliiton seuraajavaltioihin, mm. Venäjälle, jossa sitä kutsutaan ”suvereeniksi demokratiaksi”. Kaikki länsimaat tukivat kansallisvarallisuuden yksityistämistä Venäjällä, vaikka kyseessä oli maailmanhistorian suurin ryöstö.

Venäjä pyrkii nyt ”suomettamaan” EU:n. Painostuskeinona ovat uudelleen valtiollistetut kaasu- ja öljyvarat, joista EU on yhä enemmän riippuvainen. – EU ei ole vaatinut Tshetsheniassa tapahtuneiden ihmisoikeusloukkauksien tutkimista tai lopettamista ehtona taloudelliselle yhteistyölle. Käytännössä EU katsoo kaikkia ihmisoikeuksien ja laillisuusperiaatteen karkeitakin loukkauksia Venäjällä läpi sormien.

Viitteet

[1] EU:n itälaajenemisesta ja Viron jäsenyysneuvotteluista on lyhyt yhteenveto Uusi historia -tiedotteesa 14.10.2020, sivu 9.

Samaten teoksessa “Pelastuuko Euroopan unioni” on julkaistu osa EU:n itälaajenemista koskevaa tutkimustamme. Se koski Viron jäsenyysneuvotteluja. Osoitimme että jäsenyyskriteereistä ei neuvotteluissa välitetty ainakaan oikeusvaltioperiaatteen osalta. Myöhemmin Viro on pärjännyt suhteellisen hyvin, mutta sen sijaan jotkut toiset maat, kuten Unkari, ovat lähteneet “Venäjän tielle”, hylänneet demokratiakäsityksen johon elimellisesti kuuluu laillisuusperiaate. On osoittautunut että oli vain sattumaa miten uudet jäsenmaat kehittyivät.

LUE MYÖS

Kommentoi