Ajatus uudentyyppisestä kaunokirjallisuudesta on kuulunut Matti Puolakan suuriin visioihin jo 1970-luvulta lähtien. Se kuitenkin tarkentui ja jossain määrin toteutuikin vasta aivan hänen viimeisinä elinvuosinaan. Sillä on muitakin nimiä kuten elämänkertatutkimukset ja uudenlainen psykoanalyysi.
Kaunokirjallisuuden (samoin kuin elokuvan ja näytelmätaiteen) erikoispiirre on se, että se yhdistää tieteen ja taiteen, älyn ja tunteen. UKK-ideassa tuo yhteys on pelkistynyt äärimmilleen. Siinä tieteellinen näkemys ihmisolemuksesta on avain, lähtökohta kun kuvataan yksityisen ihmisen eettistä elämänkamppailua – nousuja ja romahduksia, pienempiä tai suurempia. Kuvaus on toisaalta konkreettista, yksityiskohtaista ja toisaalta kokonaiskuvaan pyrkivää. Se on vastakohta kaikelle moralisoinnille. Tavoitteena on puhdistuminen, katharsis, ei minkäänlainen paheksunta tai syyttely. Taiteellista esitystapaa ei tarvita, arkinen, lakoninen kielenkäyttö riittää. Näin ollen UKK on tarkoitettu jokaiselle ihmiselle, eikä siis ammattikirjailijoille joiden työsarka on kokonaan eri asia.
Puolakka itse teki tiliä omista elämäntunnoistaan, yrityksistä ja erehdyksistä jatkuvasti, lähes päivittäin. Hän puhui myös sosiaalipsykologisia analyysejä ystävistä ja tuttavista, samoin kuin meille tavalla tai toisella tärkeistä julkisuuden henkilöistä. Me muut myös kirjoitimme UKK-ideaan pohjautuvia itsetilityksiä. Jotain tästä aineistosta sisältyy tulevaan puolakkalaisuuden historia-kirjaan joka ilmestyy ensi vuoden aikana.
Eräänlainen ohjenuora meille kuitenkin on ollut Riitta Fogelin runo vuodelta 1977:
”Paljasta meidät kaikki / paljastamalla itsesi / ja saat nähdä / ei kenellekään ole aurinko paistanut / niin suoraan sydämeen.”[1]
Kaikkea ei asian henkilökohtaisuuden vuoksi toistaiseksi tuoda julkisuuteen. Mitä rehellisempi itsetilitys, sitä varmemmin niitä tullaan käyttämään aseina luonnemurhissa ja demagogisissa hyökkäyksissä. Tarinalinjan onnistuminen edellyttäisi uudenlaisia ruohonjuuritason ihmisyhteisöjä, sellaisia joissa ymmärretään ihmistä ja tunnetaan toinen toisensa pidemmältä ajalta. Mahdollisesti sellaisten rakentaminen tuleekin olemaan muutosvoimien tärkein tehtävä tässä ajassa.
→ Vallan hajauttaminen ja inhimilliset perusyhteisöt
Tarinoita tässä merkityksessä ovat myös Puolakan lukuisat analyysit maailmankirjallisuuden henkilöhahmoista. Niitä on kerätty tähän artikkeliin:
→ Suurin kaunokirjallisuus…
Seuraavat otteet kuvastavat eri puolia UKK-ideasta ja tarinalinjasta. Suluissa olevat sivunumerot viittaavat Puolakan postuumisti julkaistuun teokseen ”Vain ihmisellä on historia – ajatuksia ihmiseltä joka määritteli ihmisen” (2020), josta valtaosa lainauksista on peräisin.
Ihminen on luotu tarinoiden avulla. Lakien henki loi ihmisen. Molemmat lauseet pätevät.
Mihin kirjoittamattomat lait perustuvat? Tarinoihin. Isoäiti kertoo: ’Se ja se henkilö teki silloin ikävän teon. Se ja se puolusti silloin oikeudenmukaisuutta, oli rohkea silloin kun koko heimon olemassaolo oli vaarassa.
Eli kun puhumme oikeusälystä, tarkoitamme sitä, että ihmisyhteiskunnissa oikeudenmukaisuuteen liittyvät käsitteet, säädökset, normit, ohjenuorat ja siten myös tarinat välittävät menneiltä sukupolvilta tietoa uusille, ja tuossa välittämistapahtumassa ne myös muuttuvat ja kehittyvät.” (175)
* * *
Ihmisen tulisi käsittää se, minkälaisissa yhteiskunnallis-historiallis-poliittisissa oloissa hän elää ja toimii. Siltä kannalta hänen tulee sitten katsoa omaa henkilökohtaista elämänpiiriään, pohtia elämänkokemuksiaan ja ihmissuhteitaan.
Mutta tuossa mennään kaunokirjallisuuden puolelle! Niinpä aiheeseen liittyvät monenlaiset luonnehdinnat ihmisestä, niin filosofian kuin kaunokirjallisuuden alalta, eri uskonnoista tai kansanomaisista sananlaskuista jne. Samaten esimerkilliset ihmiskohtalot.
Niiden pohtiminen ja opiskeleminen, niistä keskusteleminen, niiden soveltaminen omaan elämään, oman elämän tarkastelu niiden kannalta – tämä kaikki on erittäin hyödyllistä silloin, kun lähtökohtana on universaalihistoria ja yleisinhimillinen etiikka.
Onko tuollaista koskaan ennen ihmiskunnan historiassa tehty – tietoisesti, joukkoluontoisesti, organisoidusti?
Kun teemme kollektiivista saagamme, se on “suuri kertomus ihmiselämästä”. Siihen tulee meidän elämäkertatutkielmat, elämänkamppailumme suhteessa aikaan ja suhteessa toisiimme. Miten verratonta opintomateriaalia siitä tuleekaan!
Kun Jean-Jacques Rousseau alkoi kirjoittaa muistelmiaan eli Tunnustuksia, niin ensimmäinen virke kuului näin:
“Ryhdyn tehtävään, jommoiseen kukaan ei ole koskaan ryhtynyt eikä vastedes ryhdy. Aion näyttää lähimmäisilleni ihmisen täysin oikeassa luonnossaan, ja se ihminen olen minä.”[2]
Me voimme varmasti sanoa samalla lailla silloin kun alamme kirjoittaa kollektiivista saagaamme – ainakin siltä osin, että ryhdymme ”tehtävään, jommoiseen kukaan ei ole koskaan ryhtynyt”.
Tällä vuosisadalla yleensäkin nousee esille kysymys elämäkertatutkimuksista. Tällä vuosisadalla tehdään jotain aivan uutta! (383–384)
* * *
Me emme voi sivuuttaa tunnusta uudentyyppisestä kaunokirjallisuudesta (myös: uudentyyppisestä psykoanalyysistä tai elämäkertatutkimuksesta). Se olisi luopumista siitä, mikä meissä on kauneinta ja parasta. Se on meille kaikki kaikessa. Se on meidän velkamme ihmiskunnalle. (382)
Dostojevski kirjoitti nuorena seuraavaa:
”Ihminen on salaisuus: jos käytät koko elämäsi tuon salaisuuden selvittämiseen, älä sano että olet elänyt turhaan. Omistan elämäni tuon salaisuuden selvittämiselle, koska haluan olla ihminen.” [3]
Miksi ja missä mielessä ihminen on salaisuus? Yksittäistä ihmistä ei voida määritellä. Se vaatii tarinaa! (381)
* * *
Mikä on moraalisesti oikein tapa suhtautua ihmiseen, joka on tehnyt hyvin väärin? Tuossa mennään äkkiä tarinan puolelle. Konkreettisesti oikeaa suhtautumistapaa ei voi älyllisesti löytää, ellei muistele tarkasti tapahtumia, vaikutelmia, sanomisia ja tekoja. On myös otettava huomioon ihmisen muuttuminen, etenkin jos kyseessä on jokin dramaattinen, traaginen prosessi. Ihmisyksilö ei ole abstraktio eikä mikään epämääräinen asia.
Täytyy vaalia oikeata kokonaiskuvaa kyseisestä ihmisestä eli muistella, mikä kaiken kaikkiaan on ollut hänen tiensä. (382–383)
* * *
UKK-tunnus on meidän koodikieltä. Esitin sen jo 1970-luvun lopulla. Olen vuosi vuodelta vakuuttuneempi seuraavasta: jokaisen ihmisyksilön varsinainen hengenkamppailu on vastustaa omia sokeita itsekeskeisiä, mielivaltaisia ja itserakkaita asenteita. UKK:n tulisi olla sitä, miten yksilöt kertovat omista kateusreaktioistaan ja valtapeleistään. Mutta jos ihmiset noin vain lähtevät esittämään kuvauksia ja arviointeja itsestään ja muista, niin panettelijat voittavat. Ainakin jos se mekaanisesti organisoidaan.
UKK on väline rehellisten yhteisöjen rakentamisessa. Sellaisten yhteisöjen, joissa kaikki suunnilleen tietävät, ketkä ovat rehellisiä tai rehellisempiä kuin toiset. Kenellä on taipumus tehdä sokeita riitoja ja kenellä ei. Kuka missäkin tilanteessa on luotettava ja kuka ei.
Ollessaan pidemmän aikaa tekemisissä toistensa kanssa ihmiset välttämättä päätyvät perustavanlaatuiseen ymmärrykseen, kokonaisarvioon toisistaan. Siksi UKK on nimenomaan yhteisöissä niiden kehittämiseksi tarkoitettu tiedostamisen väline – yhteisön arvovallalla ja valvonnassa toteutettava kirjallisuuden muoto. (381–2)
* * *
Ihmiselämä on tarinan tekemistä. Jokainen ottaa oman elämänsä draamassa tavalla tai toisella, uudelleen ja uudelleen, kantaa siihen, mikä on oikein, mikä väärin. (383)
* * *
Kysyin, mistä me löydämme voimaa, ajatuksen voimaa. Tiedätkö, mitä on ajatuksen voima? Vie ajatus loppuun, älä mielistele edes ystäviäsi. Kysytään itseltämme, missä teemme nyt väärin.
Immanuel Kant kiteytti valistuksen hengen näin: Uskalla ajatella! Sen aikaisessa maailmassa se oli tunnus yksinvaltaisuutta ja kirkon auktoriteettia vastaan, tieteen puolesta.
Yleensäkin se on ihmiselle korkein tunnus. Jokainen ihminen joutuu kysymään: uskallanko ajatella? Mutta me sovellamme tuota tunnusta uudella tavalla. Kirjani Ihminen -luvun loppuosa käsitteli tuota asiaa. [4] Uskalla ajatella sitä, mitä ”ei saisi” ajatella. Se on ainainen kamppailukysymys. Ajatuksen rohkeus on erilainen asia kuin muu rohkeus.
Millä lailla tulkitsemme, kehitämme tuota Kantin ajatusta? Miten tuomme sen arkipäivän psykologiaan?
Teemme tarinoita. Siitä löydämme voimaa, ajattelun, rohkeuden, taistelun ja totuuden puhumisen riemua. Näettekö tuon sielunne silmin?
Uudentyyppinen kaunokirjallisuus eli UKK. Se antaa lämpimän kuvan meidän tulevaisuudestamme. Omituinen porukka, hurja joukko.
Mielestäni tuo on kaunis asia. Se tuo elämään sellaista syvää tyyneyttä, että mikään ei pelota. Hyvässä mielessä kiireetöntä oloa, voittajan varmuutta: ihminen on voittanut itsensä. Se on omantunnon asia. Tehdään tarinat meistä. Ne ovat ihmeellisiä tarinoita, eivätkö olekin? (384–385)
* * *
Elämäntarinoihin, ainakin filosofisiin itsetuntemustarinoihin, pätee Hegelin kumma lause: Nykyisyys on korkein. (385)
Ajatus filosofis-poliittisesta totuusfoorumista ja siihen liittyvistä elämäkertatutkimuksista on kaikista ajatuksistani kaunein. (385)
Tästä puhuttiin jo 1990-luvun alussa: useimmille ihmisille, aina kun he saavat tilaisuuden, tulee ikään kuin sydämen pohjasta, alitajunnan näkymättömyyksistä, selkeä intohimo päästä tekemään pahaa, olemaan oikein hölmö.
Uudentyyppisten ruohonjuuritason yhteisöjen jokapäiväisessä elämässä eräs keskeinen asia tulisi olla se, että ihmiset kertovat tuolla tavalla itsestään ja kanssaihmisistään, että tuollaisia tarinoita julkaistaan ainakin yhteisöllisissä puitteissa.
Yhteiskunnallisissa puitteissa tällaisten tarinoiden julkaiseminen on kyseenalainen asia. Silloin kuka tahansa voi alkaa parjata ketä tahansa. Jos jotkut oikein rehellisesti ja kauniisti paljastavat itsestään tuon kaltaista hölmöyttä ja pahuutta, niin heitä vastaan tullaan sitten hyökkäämään todella raa’asti.
Se miten ihmiset menevät subjektiiviseen järjettömyyteen, sokeaan egoismiin, on aina periaatteessa kauhea asia. Ihminen todella menettää silloin kontrollin omaan tajuntaansa.
Täydellinen narri ja todellinen tragedia irtaantuvat välittömästi toisistaan – narrimaisuudessa ei ole enää traagisuutta eikä traagisuudessa koomisuutta. (386)
* * *
Voimmeko kirjoittaa tarinoita ihmiskunnalle – tarinoita toisistamme? Onko tuo liikkeen tie? Kaunista ajatella noin, mutta: jos tuohon ryhdytään, niin eivätkö panettelijat voita? Siitähän meillä on kokemusta jo MLR:n [5] ja erityisesti Idun [6] ajoilta.
Esitetäänpä kehotus: ”Keskustelkaa ihmiselämästä!” Hyvin äkkiä käy niin, että subjektiivisimmat ja mielivaltaisimmat pääsevät eniten ääneen ja pilaavat muidenkin yritykset. Ajatelkaa joitakin tuttavianne maailman turuilta – eikö ole niin, että fiksuimmat heistä sanovat: ei kannata, siitähän tulee ihan lööperiä.
Panettelijoita on monenlaisia. Esim. sellaisia, joilla on tiukka vakaumus, että mitä tahansa valheita saa esittää. Sitten on sellaisia, jotka toimivat enemmänkin sokeassa tunnekiihkossa ja jotka siinä tunnekiihkossaan uskovat itse valheisiinsa. Jotkut ovat sellaisia, että aina kun he saavat tilaisuuden, he tekevät riidan, johon sisältyy myös panettelu.
Jotkut kykenevät kuuntelemaan vastaväitteitä ja kritiikkiä, enemmän tai vähemmän. Toiset eivät ollenkaan.
Myös silloin kun on totuudellinen kirjoitus, joka ei ole panetteleva, täytyy katsoa, ettei siinä lyödä ihmisiä liian kovasti. Ketkä ovat sen arvoisia, että heitä voidaan kritisoida? Tärkeä arvostamisen aihe on juuri se, että ihminen kykenee suhtautumaan pohtivasti häntä kohtaan esitettyyn arvosteluun.
Siis johtopäätös: Liikettä ei voida rakentaa tarinan varaan. Tai sitten syntyy erillinen ’liike’, sellainen ystäväpiiri, johon ei ketä tahansa hyväksytä.
Nämä yksinkertaiset kysymykset ovat tärkeitä. Olemme painiskelleet niiden kanssa siitä lähtien kun teoriaa alettiin tietoisesti tekemään.
Yhteenveto – ”UKK-kirjoituksen” kriteerit: (1) kirjoitus on asiallinen, ei panetteleva, (2) siinä on jotain arvokasta, hyödyllistä ihmiselämän ymmärtämisen kannalta yleensä, (3) arvioinnin, arvostelun kohdetta ei lyödä liian kovaa.” (386–387)
Matti Puolakka:
Vain ihmisellä on historia – Ajatuksia ihmisestä ihmiseltä joka määritteli ihmisen
Painettu kirja saatavilla nettikirjakaupoista
sekä kirjakauppa Rosebud Sivullisesta Helsingissä.
Voit myös lukea sen nyt ilmaiseksi pdf-tiedostona täältä (klikkaa kuvaa).
LUE MYÖS
LUE MYÖS
Meidän tarina, meidän tragedia: Pyrimme rakentamaan rehellisten, suorasukaisten ihmisten yhteisöä egalitaristiselta pohjalta samalla, kun pyrimme suhtautumaan myös yhteiskuntaan rehellisesti. Paljastimme Suomessa ajankohtaista kollektiivista itsepetosta, yhteiskunnallistunutta valetta.
Noin tehdessämme luotimme siihen, että meidän ystäväpiirissämme ihmiset olisivat luonnostaan hyviä, tai ainakin oppisivat oikeudentajua helposti.
Tosiasiassa mitä parempia, läheisempiä ystäviä ollaan, sitä helpommin kateusreaktio pääsee vallalle. Jos henkilökohtaisessa valtamittelössä voidaan tukeutua ympäröivään maailmaan, yhteiskunnan valheeseen, mielipidevainoon, kilpaileviin yhteiskuntaryhmiin ja virtauksiin, niin juuri silloin ihmisyksilöt menevät siihen, mihin niin monet entiset ystävämme menivät: ajattelusta luopumiseen, katkeruuteen, panetteluun ja juoruiluun – eivät toki kaikki.” (366)
* * *
Mikä on tärkein elämänkokemuksemme? Se on se, mistä kerrotaan Henrik Ibsenin näytelmässä Hedda Gabler. Se on se, mistä kirjoitetaan Mihail Lermontovin romaanissa Aikamme sankari. Viime kädessä on kyse kateudesta.
Nuoruudessamme pohdimme, miten oli mahdollista, että kulttuurivallankumouksessa ihmiset kävivät toistensa kurkkuun. Aivan kauheita riitoja, ilmiantoja, perättömiä syytöksiä – myös sellaiset ihmiset, jotka olivat uhrautuvasti ja henkensä kaupalla taistelleet maanalaisissa oloissa, olleet vankiloissa kidutettavina jne.
Tuo on suurin mysteeri ihmiselämän suhteen.
1990-luvun alussa, Vihreän langan raa’an parjauskirjoituksen [7] jälkeen, keräsimme sananlaskuja ja mietelmiä kateudesta. Totesimme, että tieteellisessä kirjallisuudessa ei ole systemaattista selitystä kateudesta tai yleensä inhimillisestä pahuudesta.
Tietenkin humanististen tieteiden edustajilla ja kaunokirjailijoilla on aiheesta paljon viisaita huomioita, jotka ovat samansuuntaisia. Systemaattista selitystä ei ole. (368–9)
* * *
Inhimilliseen pahuuteen liittyy tarkoituksellinen itsetuho ja pahan tekeminen muille.
Juuri siksi ihminen tarvitsee yhteiskuntaa. Yhteiskunta (kaikkia koskevat säännöt, riitit, tavat yhteisöissä, lainsäädäntö yhteiskunnassa) ehkäisee ja hillitsee ihmiseen geneettisesti, tuossa mielessä ”luonnostaan”, sisältyvää erityistä, vain ihmiselle ominaista pahuutta. Siinä on yhteiskunnan olemus.
Tuota emme nuorina tienneet, ja siksi Vaihtoehtoliike Itu meni pieleen ja Saarenmaa-projekti meni pieleen. Tuota ihmiskunta ei tiennyt, ja siksi sosialismi meni pieleen. (367)
* * *
Luokkayhteiskuntien purkaminen alkaa vallan hajauttamisesta. Mutta paluuta entiseen ei tietenkään ole. Inhimillisiä perusyhteisöjä ei enää voi muodostua suurperheen tai paikallisen tuotannon perusteella. Nykyään niitä on muodostettava viime kädessä ”aatteen”, elämänarvojen perusteella. Toisaalta niiden tulisi olla yhteisöjä eli sellaisia ihmisryhmiä, joissa ihmiset tuntevat toisensa persoonina, tuntevat toistensa henkilöhistorian, saavutukset ja tappiot, ansiot ja erehdykset, ja ovat kiintyneet toisiinsa niin rakkaudessa kuin vihassa.
Uudentyyppisissä inhimillisissä perusyhteisöissä ”tuotanto” on pääasiallisesti toisaalta osallistumista taisteluun yhteiskunnallis-poliittisesta (vaikutus)vallasta ja toisaalta vaikuttamista hyödykkeiden jakoprosessiin. Nämä kaksi kietoutuvat yhteen.
Kulttuuriteollisuudesta tulee tärkeämpi teollisuuden muoto, ja kulttuurityön tärkeimmäksi asiaksi tulee ideologiseen rationaalisuuteen perustuva aatteellis-poliittinen sisällöntuotanto internetiin. Tulipa sanottua! Samaten siihen liittyvät elämäkertatarinat, joissa kuvataan ihmisyksilöiden kamppailua persoonallisesta vapautumisesta eli kamppailua sosiaalipsykologisen oikeudenmukaisuuden puolesta. (49)
Ideoidessaan Ihmiskunnan tie -väittelysanakirjaa Matti hahmotteli siihen yhteyteen myös osastoa, jossa opiskellaan ja keskustellaan ihmisolemuksesta kulttuurihistoriallisen aineiston perusteella. Aineistoa voisi kerätä suunnilleen seuraavasti:
a) Suurten, kansainvälisesti tunnettujen ja yleisesti arvostettujen taiteilijoiden, tutkijoiden, yhteiskunnallisten vaikuttajien jne. yleistävät määritelmänomaiset, aforistiset ja taiteelliskuvainnolliset luonnehdinnat ihmisestä, jotka valaisevat jotain puolta ihmiselle ominaisesta käyttäytymisestä.
b) Kansallisesti merkittäviltä henkilöiltä vastaavia luonnehdintoja, joiden vuoksi heidät pitäisi nostaa koko ihmiskunnan tietoon.
c) Eri kansojen sananlaskuja, jotka luonnehtivat ihmistä osuvasti.
d) Mitä suurilla kansantarinoilla tai myyteillä, esimerkiksi Kalevalalla, Gilgames-eepoksella tai Iliaalla ja Odysseialla, tai uskonnollisilla myyteillä, kuten Raamatulla ja Koraanilla on sanottavaa ihmisolemuksesta ja ihmisen ja eläimen tai ihmisen ja muun luonnon erosta tai ihmisyhteiskuntien synnystä ja kehityksestä?
e) Ihmisolemusta ja ihmiselämää kuvaavia esimerkkejä eri taidelajien piiristä. [8]
Kaikki uutiskirjeet: klikkaa kuvaa.
[1] Riitta Fogel, Eilen minua ei vielä ollut, WSOY 1977.
[2] Rousseau, Tunnustuksia, Gummerus 2012, 7.
[3] Mochulski Konstantin, 1971, Dostoevsky: His Life and Work, Princeton University Press, 17.
[4] Matti Puolakka, Mikä ihminen on? – Marxismin kriisi, maailmanhistorian suurin käänne ja uuden maailmankatsomuksen välttämättömyys, Vaihtoehtoliike Itu 1982, s. 58–76.
[5] MLR (marxilais-leniniläiset ryhmät, 1973–77).
[6] Vaihtoehtoliike Itu (1978–89).
MLR:n ja Idun esittelyä: MLR ja Itu – toisinajattelijoina suomettuneessa Suomessa.
[7] Ks. ”Matti Puolakka – ihminen joka määritteli ihmisen” > Mediamurha.
[8] Vsk-Maarittele-ihminen_170827, Matti Puolakan arkisto.
