Demokratian kriisi Yhdysvalloissa ja Euroopassa
EU
Sisällys
- EU on historiansa pahimmassa kriisissä
- EU-kansalaiset haluavat EU:n säilyvän – mutta millaisena?
- ”…syntyy uusi ja parempi”
Johdanto
EU on historiansa pahimmassa kriisissä
EU on pahemmassa kriisissä kuin koskaan historiansa aikana. Kriisi on rakenteellinen. Se on luonteeltaan laillisuuskriisi.
Kriisi ei ole sattumaa eikä johdu yksittäisten ihmisten, yhteiskunta- tai eturyhmien, puolueiden tms. tietoisista tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Se on nykyisen historiallisen aikakauden yhteiskunnallinen tuote ja sellaisena väistämätön.
Valtioilla on taipumus rikkoa lakejaan ja solmimiaan kansainvälisiä sopimuksia. Se pätee myös EU:hun. Demokraattiset valtiot pystyvät yksittäisissä tapauksissa myöntämään sen – tosin yleensä vasta yleisen mielipiteen painostuksen tuloksena ja vuosikymmeniä tapahtuneiden laittomuuksien jälkeen.
EU:ssa näiden laittomuuksien tekemistä helpottaa se, että perussopimusten mukaan EU-päättäjät ja virkamiehet eivät ole virkatoimissaan rikosoikeudellisessa vastuussa. EU:ssa ei ole lainsäädäntöä eikä viranomaisia heidän virkarikostensa tutkimiseen. EU:n perussopimuksia on voitu säännöllisesti rikkoa, erityisesti itälaajentumisen ja rahaliiton perustamisen yhteydessä, ilman rangaistusten pelkoa.
Jopa Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka suhtautuu EU:hun yleensä hyvin myönteisesti, arvosteli kesällä 2020 elpymisrahaston valmistelujen yhteydessä sitä, että EU:n perussopimusten ”sääntöjä on rapautettu vähitellen yksittäisillä ratkaisuilla”. ”Tulkinnasta onkin tullut sopimus.” “Keskeiset periaatteet ovat vuosi vuodelta liudentuneet.” (HS 25.8.2020.)
EU on menettänyt oikeudellisen perustansa. Perussopimuksia rikkovat päätökset ovat saaneet legitimiteettiä siitä, että ne on hyväksytty jäsenmaissa, jotka ovat oikeusvaltioita. Vuodesta 2004 lähtien perustelu on ei ole enää pätenyt. Tuolloin jäseniksi hyväksyttiin kahdeksan itäisen Euroopan maata, joiden oikeuslaitoksen tilaa ei jäsenyysneuvottelujen kuluessa tutkittu asianmukaisesti. Kolme vuotta myöhemmin jäseniksi hyväksyttiin Bulgaria ja Romania, jotka eivät olleet oikeusvaltioita. Viime vuosien kehitys Puolassa ja Unkarissa osoittaa, että nekään eivät ole oikeusvaltioita.
Jatkuvien sopimusrikkomusten vuoksi EU-kansalaiset ovat alkaneet tuntea kasvavaa epäluuloa EU:ta kohtaan. Brexit on siitä tärkein ja dramaattisin osoitus. Epäluuloon oli aihetta. Se selittää Brexit-puolen esittämien valheiden saamaa kannatusta.
Brexit-kansanäänestyksen jälkeen EU:n komission silloinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker totesi EU:n olevan ”eksistentiaalisessa kriisissä”. (BBC 14.9.2016,) Arvio oli oikea. Mutta sen jälkeen EU on jatkanut entiseen tapaan. Laillisuusvajeeseen ei ole puututtu ja perussopimusten rikkominen jatkuu.
EU:n elpymisrahasto on ehkä välttämätön, mutta samaan aikaan kun se hillitsee EU:n hajoamistendenssejä toisaalla tukemalla erityisesti Italian taloutta, se herättää entistä suurempaa tyytymättömyyttä toisaalla, koska rahasto on EU:n perussopimusten vastainen.
EU-kansalaiset haluavat EU:n säilyvän – mutta millaisena?
Laillisuusvajeen aiheuttamista kielteisistä piirteistä huolimatta EU-kansalaisten valtaenemmistö suhtautuu myönteisesti EU:hun ja – yllättävää kyllä, myös euroon. (European Commission, 29.11.2019). EU:n perustaminen, laajentuminen ja kehittäminen nähdään yleisesti kannatettavana.
Tutkimuksen mukaan tyytymättömyys EU:ta kohtaan on kuitenkin viime aikoina kasvanut. (ecfr.eu 9.6.2021) Saman tutkimuksen mukaan EU-kansalaiset haluavat nähdä EU:n ennen kaikkea demokratian ja ihmisoikeuksien puolustajana. – Kasvava laillisuusvaje on suurin este tuon tehtävän täyttämiselle.
”…syntyy uusi ja parempi”
Me uskomme, että EU kykenee uudistumaan, tunnustamaan tapahtuneet laittomuudet ja korjaamaan ja hyvittämään ne. EU:n uudistaminen vaatii perussopimusten uudistamista. Millä tavalla? Miten saada muutokset läpi? – Uskoaksemme kukaan ei tiedä eikä voi tietää sitä.
Mutta muutettiinpa niitä millä tavalla tahansa, se voi tapahtua vain laajan kansalaiskeskustelun pohjalta. Se on myös EU-kansalaisten valtaenemmistön tahto. Tuoreen kyselyn mukaan 92 prosenttia EU-kansalaisista on sitä mieltä, että heillä pitäisi olla enemmän sananvaltaa EU:n tulevaisuudesta päätettäessä. (Future of Europe, Euroopan parlamentti 11-12/2020)
Lech Walesa, Nobelin rauhanpalkinnon saanut entinen Solidaarisuus-ammattiliiton johtaja ja Puolan presidentti, totesi haastattelussa Brexit-kansanäänestyksen jälkeen, että ”jos EU murskataan, viiden minuutin päästä syntyy uusi ja parempi”. (RFE/RL 1.7.2016). – Walesalla on historiantajua.
Näkemys pitää paikkansa siitä huolimatta, että EU:ta ovat ”murskanneet” ennen kaikkea EU-päättäjät itse, tosin tajuamatta, mitä he ovat tekemässä.
EU aikakauden ilmiönä
EU:n kriisi on yksi muoto demokratian globaalista kriisistä. Laillisuusvaje EU:ssa kuvastaa aikakauden olemusta: pääristiriita tämän päivän maailmassa on laillisuusperiaatteen ja laittomuustendenssien välinen. Edellistä ajaa ennen kaikkea valistunut yleinen mielipide, jälkimmäisiä globaali spekulatiivinen finanssipääoma.
EU:n perusta kapitalismin kultakaudessa
EU on rakennettu länsimaissa toisen maailmansodan jälkeen koetun ”kapitalismin kultakauden” kehityksen varaan: Talouspolitiikka oli keynesiläistä. Pankit olivat kansallisessa omistuksessa ja rahoittivat kansallista taloustoimintaa. Pääoman omistajien piirissä teollisuuspääomalla oli ylivalta. Ammattiliitot olivat voimakkaita, valtiovalta sovitteli työntekijöiden ja työnantajien välisiä ristiriitoja.
Laillisuusperiaate vahvistui, demokratia laajeni, elintaso nousi ja sosiaaliturva parani.
EU:n esiaste oli kuuden Euroopan maan hiili- ja teräsyhteisö 1950-luvun alussa. Sillä oli monia tavoitteita, mutta tärkeimpänä voidaan pitää rauhantilan vakiinnuttamista Euroopassa, erityisesti Saksan ja Ranskan välillä. Tuo tavoite on toteutunut. EU:n jäsenmaiden välillä on nykyisin vaikea kuvitella sotilaallisia yhteenottoja.
Elämän laatu on EU:n vanhoissa, läntisissä jäsenmaissa keskimäärin parempi kuin muualla maailmassa, elinikä korkeampi, elintaso parempi, tuloerot pienemmät, demokratia ja kansalaisoikeudet vahvemmat jne. Entiseen ei ole paluuta, mutta tuon taustan vuoksi EU:ssa on vahva laillisuuden, kansanvallan ja kansalaisoikeuksien perinne.
1980-luvulta lähtien Länsi-Euroopassa alettiin kehittää integraatiota sisämarkkinoiden pohjalta vastauksena informaatioteknologisen vallankumouksen ja globalisaation haasteisiin.
Aikakauden olemuksesta
Informaatioteknologisen vallankumouksen myötä spekulatiivinen finanssipääoma nousi hallitsevaan asemaan maailmantaloudessa. Sijoittajat, ”markkinavoimat”, määräävät suuressa määrin suuryritysten toiminnasta. Markkinavoimat painostavat myös valtioita ”kilpajuoksuun pohjalle”.
Spekulatiivinen finanssipääoma tarvitsee laillisuusperiaatetta turvatakseen voittonsa; toisaalta se pyrkii painostamaan poliittisia päättäjiä toimintansa sääntelyn lieventämiseen. Pahimmillaan keinottelu johtaa suoranaisiin laittomuuksiin, kuten tapahtui finanssikriisin yhteydessä vuonna 2008. Oikeusvaltio ei kehittyneissä demokratioissakaan nykymuodossaan kykene estämään niitä.
Globalisaatio on tähän mennessä tapahtunut pitkälti spekulatiivisen finanssipääoman ehdoilla. Myös nykymuotoinen EU luotiin eurooppalaisten suuryritysten tavoitteiden mukaisesti.
Spekulatiivisen finanssipääoman määräävä asema on perussyy demokratian kriisiin paitsi EU:ssa niin myös esimerkiksi USA:ssa.
Historia ei loppunut
Amerikkalaisen historiantutkijan Francis Fukuyaman ”historian loppu” -näkemys, jonka hän esitti vuonna 1992 ilmestyneessä samannimisessä kirjassaan, tiivisti valistuneen mielipiteen ymmärryksen historiallisesta tilanteesta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.
Fukuyama on itse todennut myöhemmin, että hänen kirjansa sanomaa on tulkittu liian yksioikoisesti. Hänen johtopäätöksensä oli, ettei ihmiskunta tule keksimään demokratiaa ja kapitalismia parempaa järjestelmää. [1]
Fukuyaman näkemys oli oikeansuuntainen. Demokraattinen markkinatalous ja oikeusvaltio on ainoa järjestelmä, jonka varaan voidaan rakentaa, vaikka se vaatiikin syvällistä uudistamista.
Sen sijaan hänen näkemyksensä yksioikoiset ja pinnalliset tulkinnat ovat erehtyneet: niiden mukaan läntinen demokratia oli saavuttanut lopullisen voiton, eikä sillä ollut enää enää ulkoisia tai sisäisiä uhkia. Pinnallisen tulkinnan mukaan läntisen demokratian toteuttamiseksi riittää, kun toteutetaan vapaat vaalit, säädetään länsimaiden mallin mukaiset lait ja luodaan markkinatalous yksityistämisten avulla. Oikeusvaltion rakentamiseen ei tarvitse kiinnittää erityistä huomiota.
Pinnallinen historian loppu -doktriini loi edellytykset spekulatiivisen finanssipääoman vallan kasvulle: rajoja avattiin, sääntelyä purettiin, valtion omaisuutta yksityistettiin, markkinatalouden piiri laajeni.
EU syntyi uudelleen 1990-luvulla tuon historian loppu -doktriinin varaan. Prosessia voidaan pitää ilmauksena kollektiivisesta itsepetoksesta. Mukana olleet eurooppalaiset päättäjät pettivät paitsi maidensa kansalaisia niin myös itseään.
Tosiasiassa oikeusvaltiota vähättelevä doktriini on ajanut maailman tuhon partaalle, mistä osoituksena ovat finanssikriisi 2008, eurokriisi 2010, pakolaiskriisi 2015, Brexit 2016, pandemia ja maailman rikkaiden maiden rokotenationalismi, Trumpin yritys kumota vuoden 2020 presidentinvaalien tulos USA:ssa, demokratioiden riittämättömät toimet ilmastokatastrofin uhkaa vastaan, krooninen finanssikriisin uhka, kansakunnan rakentamisen epäonnistuminen Afganistanissa jne.
Läntisen demokratian kriisi kuvastaa historian uutta alkua. Vallitsevaksi jäänyt järjestelmä on joutunut uusien haasteiden eteen. Haasteista tärkein on oikeusvaltioon kohdistunut uhka, vaikka se saakin hyvin erilaisia muotoja eri maissa.
EU:n oikeustieteellinen umpisolmu
EU:n legitimiteetti murtuu
EU on uudentyyppinen poliittishallinnollinen rakennelma, jossa on piirteitä itsenäisten valtioiden liitosta, kansainvälisestä organisaatiosta ja liittovaltiosta – kuitenkin niin, että olennaisia piirteitä demokraattisesta oikeusvaltiosta puuttuu niin EU:n perussopimuksista kuin sen rakenteistakin.
Ensinnäkin EU:n virkamiehet eivät virkatoimissaan ole rikosoikeudellisessa vastuussa. Toiseksi virkamiehistä muodostuvalla EU-komissiolla on lainsäädäntävaltaa, mikä sotii parlamentarismin periaatteita vastaan.
Oikeustieteilijät ovat puolustelleet asiaa mm. siten, että EU saa legitimiteettinsä jäsenmailta, jotka ovat oikeusvaltioita. Kaikki tärkeimmät päätökset vaativat jäsenmaiden hallitusten ja parlamenttien hyväksynnän.
Tämä perustelu ontuu viimeistään nyt, kun EU:n jäseninä on maita, joita ei voi kutsua oikeusvaltioiksi, ja kun oikeusvaltion murentamiseen tähtääviä toimia jäsenmaissa ei kyetä pysäyttämään.
EU:ssa ongelma on kohtalokas, koska EU:n perussopimukset monilta olennaisilta osin menevät kansallisten perustuslakien yläpuolelle. EU on oikeustieteellinen sekasikiö, joka ilmentää aikakauden syvää murrosta. Se on siirtymäkauden ilmiö, joka nykymuodossaan tuskin voi säilyä.
Toisaalta se ei voi hajotakaan – ainakaan me emme sellaista toivo: se ajaisi luultavasti monet nykyiset jäsenmaat kaaokseen.
EU on historiallisesti uudentyyppinen poliittishallinnollinen rakennelma
Syksyllä 1991 European Round Table (ERT), 45 eurooppalaisen suuryrityksen johtajaa julkaisi raporttinsa Euroopan uudistamiseksi. Heidän tavoitteenaan oli mm. sisämarkkinoiden loppuunsaattaminen, Itä-Euroopan maiden EU-jäsenyys ja rahaliitto. Ja globaalin kilpailun vuoksi oli kiire: ”Aikaa ei ole hukattavaksi”. [2]
EU:n mahdollisimman nopeaa ja laajaa itälaajentumista ja rahaliiton perustamista ajoi siis nimenomaan talouselämä. Kansalaisten etuja kiirehtiminen ei palvellut.
Nykymuotoinen EU luotiin Maastrichtin sopimuksella 1990-luvulla. Se on rakennelma, joka ei olisi voinut syntyä milloinkaan aikaisemmin. Sen perustaminen ei ollut sattuma. EU on uuden historiallisen aikakauden yhteiskunnallinen tuote.
Eurooppalainen finanssipääoma ja suuryritykset halusivat mahdollisimman pitkälle menevää taloudellista integraatiota. EU-kansalaisten enemmistö vastusti liittovaltiota.
Tuosta ristipaineesta johtuen EU:ssa on piirteitä aidosti demokraattisesta, laillisuusperiaatteelle perustuvasta markkinataloudesta, mutta myös spekulatiivisen finanssipääoman etuja palvelevasta ”puolidemokratiasta” – järjestelmästä, jossa on muodollisesti vapaat vaalit, mutta oikeusvaltio ei toimi asianmukaisesti.
Nuo piirteet näkyvät Maastrichtin sopimuksessa ja sen jälkeen ja sen pohjalle hyväksytyssä Lissabonin sopimuksessa, joka astui voimaan 1.2.2009.
Poliittisista suhdanteista riippuvat ”perusarvot”
Lissabonin sopimuksen 2. artiklassa todetaan:
”Unionin perustana olevat arvot ovat ihmisarvon kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo, oikeusvaltio ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vähemmistöihin kuuluvien oikeudet mukaan luettuina. Nämä ovat jäsenvaltioille yhteisiä arvoja yhteiskunnassa, jolle on ominaista moniarvoisuus, syrjimättömyys, suvaitsevaisuus, oikeudenmukaisuus, yhteisvastuu sekä naisten ja miesten tasa-arvo.” [3]
Sopimuksen 7. artiklan mukaan jäsenmaata voidaan rangaista, jos se rikkoo sopimuksen ”2. artiklassa tarkoitettuja arvoja”. [4]
”Arvot” on kuitenkin määritelty täysin mielivaltaisesti. Miten arvioidaan, rikkooko joku jäsenmaa ”suvaitsevuutta” tai ”vapautta”? Todellisuudessa päätös siitä, milloin ja miten näitä ”arvoja” on rikottu, riippuu väistämättä poliittisista suhdanteista. Päätöksen tekevät poliitikot. Se ei ole riippumattoman tuomioistuimen sitova päätös. Siihen ei liity henkilökohtaista rikosoikeudellista vastuuta.
Valtioiden perustuslaeissa voidaan esittää tavoitteita, ihanteita ja arvoja, jotka eivät ole eksakteja juridisia käsitteitä. Esimerkiksi ”vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus”, joka on kirjattu Ranskan perustuslakiin. Mutta oikeusvaltioperiaate ei ole ihanne, eikä ”arvo”, se on oikeusfilosofinen käsite, joka toteutuu perustuslaissa ja siihen sidotussa muussa lainsäädännössä.
Olennaista on se, että kaikki viranomaistoiminta perustuu lakiin, että jokainen valtiojohtaja ja virkamies on laillisuusvalvonnan alainen, häntä voidaan syyttää ja hänet tuomita virassaan tekemistään laittomuuksista ja hänen toimiaan käsittelevät tuomioistuimet ovat riippumattomia.
Oikeusvaltioperiaatteella on pitkät aatehistorialliset juuret ja se on kehittynyt ja tarkentunut historian eri vaiheissa.
Mikä oikeusvaltioperiaatteen ydinsisältö on – tuo on tärkeimpiä keskustelunaiheita nykymaailmassa. Siinä yhteydessä olisi otettava huomioon myös anglosaksisen ja mannermaisen oikeusajattelun perinteiset erot. Mielestämme kumpikin traditio vaatii uudistamista, sillä aikakauden haasteet koskevat yhtä lailla molempia.
Laillisuusvalvonnan puutteet
Lakiin perustuminen tarkoittaa siis, että laissa on määritelty kunkin viranomaisen kohdalla toimivalta, syyttäjäviranomainen ja rangaistukset, mikäli lakia rikotaan.
Kun oikeusvaltiosta puhutaan EU:ssa ”arvona”, se hämärtää kokonaan tuon käsitteen oikeusfilosofisen sisällön. Se hämärtää ennen kaikkea sen, että EU-viranomaisten laillisuusvalvonnasta ei ole selkeitä pykäliä.
Perussopimusten artiklojen soveltamisesta päättävät virkamiehet, jotka eivät ole virkatoimissaan rikosoikeudellisessa vastuussa. Siinä on perusta EU:n kriisille.
Perussopimuksissa on myös artikloja, jotka on muotoiltu yksiselitteisesti, mutta niitäkin rikotaan. (Ks. esim. Lissabonin sopimuksen 125 artikla, josta jäljempänä).
EU:n perussopimukset ovat muuttuneet poliittisen kaupankäynnin kohteiksi. Jäsenmaiden hallitukset joutuvat selittelemään niiden rikkomista kansalaisilleen parhain päin, mikä on omiaan heikentämään paitsi hallituspuolueiden niin yleensä politiikan uskottavuutta.
EU:n oikeusviranomaisista
EU:n tuomioistuimen tehtävänä on varmistaa, että EU-lainsäädäntöä sovelletaan samalla tavalla kaikissa jäsenmaissa, ja ratkaista EU-maiden ja EU:n toimielinten välisiä ristiriitoja. Joissakin tapauksissa yksityishenkilöt, yritykset ja organisaatiot voivat viedä valituksia EU:n tuomioistuimeen. EU:ssa ei ole rikostuomioistuinta eikä siis mitään riippumatonta elintä käsittelemään EU-virkamiesten virkarikoksia. EU:n tuomioistuimen tuomarit ovat virkamiehiä, ja muiden EU:n virkamiesten tapaan he eivät ole laillisuusvalvonnan alla samalla tavalla kuin oikeusviranomaiset oikeusvaltioissa.
Se on syy siihen, että EU:n tuomioistuin on voinut tehdä päätöksiä poliittisin perustein. Siitä esimerkkinä sen kanta Euroopan vakausmekanismin (EVM) perustamiseen.
EU:ssa on paljon laillisuusvalvontaa: petostentorjuntavirasto (OLAF) tutkii EU:n toimielinten ja EU:n virastojen työntekijöiden mahdollisia petoksia ja korruptiota, EU:n tilintarkastustuomioistuin (ECA) EU-varojen mahdollista väärinkäyttöä ja EU:n oikeusasiamies EU:n hallinnon puutteita kantelujen perusteella.
Kesäkuussa 2021 aloitti toimintansa EU:n syyttäjänvirasto, EPPO. Sen tehtävänä on tutkia rikoksia EU-budjettia vastaan, kuten petoksia, korruptiota ja rajat ylittäviä arvonlisäveropetoksia.
Korkein virkamieselin, komissio, voi näköjään kävellä näiden toimielinten yli. Näin tapahtui esimerkiksi itälaajentumisen yhteydessä vuonna 2006, kun ECA ilmaisi komissiolle huolensa korruptiosta Bulgariassa ja Romaniassa. EU:n virkamiehet ovat alttiita poliittiselle painostukselle, koska he eivät ole kattavasti virkavastuussa.
Kehitystä on vaikeaa pysäyttää
EU:n rakenteita ja perussopimuksia luotaessa ei lainkaan otettu huomioon demokratian vakavan kriisin mahdollisuutta jäsenmaissa.
EU:sta erottamisesta ei ole olemassa sääntöjä. Perussopimusten laatijat ja ne hyväksyneet jäsenmaiden poliittiset päättäjät kuvittelivat, ettei EU:n jäsenvaltioiden demokratiaa voi uhata esimerkiksi demagogisen johtajan tai autoritaarisen puolueen valtaannousu tai maan vähittäinen rämettyminen korruptioon. – Kollektiivinen itsepetos, sokea usko läntisen demokratian silloisen muodon lopulliseen voittoon, johti siihen, että EU on nyt käytännössä lähes voimaton Unkarin ja Puolan ”epäliberaalin” kehityksen edessä.
Laillisuusvaje käytännössä – 1:
Itälaajentuminen
Kööpenhaminan kriteerit – joita ei noudatettu
EU:n ehdokasmaille asetetuista jäsenehdoista, ns. Kööpenhaminan kriteereistä, tärkeimmät eli ”poliittiset kriteerit” oli kirjattu Maastrichtin sopimukseen. Ne ovat samat kuin nykyiset Lissabonin sopimuksen 2. artiklan ”perusarvot”. Noiden ehtojen täyttäminen – ennen kaikkea oikeusvaltion olemassaolo – oli edellytys jäsenyysneuvottelujen aloittamiselle, ts. sille, että hakijamaa hyväksyttiin ehdokasmaaksi.
Komission virkamiesten ehdokasmaista laatimista raporteista käy ilmi, etteivät he tutkineet lainkaan sitä, noudattivatko hakija- ja ehdokasmaiden syyttäjät ja tuomarit ja heitä valvovat viranomaiset lakia.
Eikä ihme. Kun Kööpenhaminan kriteereistä päätettiin, komission virkamiehille ei annettu mitään yhteisesti hyväksyttyjä ohjeita siitä, miten tutkia esimerkiksi oikeuslaitoksen toimintaa hakija- ja ehdokasmaissa. Komission noista maista laatimien raporttien pohjalta näyttää siltä, että niiden viranomaiset saivat oikeuslaitoksen toiminnan osalta todistaa omassa asiassaan.
Tuloksena oli se, että hakija- ja ehdokasmaissa korruptio saattoi rehottaa myös oikeusviranomaisten keskuudessa [5] ja yksityistämisten yhteydessä tapahtui törkeitä laittomuuksia ja suoranaisia valtion omaisuuden ryöstöjä.
Hakijamaiden kehitystä arvioineet komission virkamiehet väittivät raporteissaan syksyllä 1998, että sekä Bulgaria että Romania ovat (muutamin varauksin) oikeusvaltioita ja jäsenyysneuvottelut niiden kanssa voidaan aloittaa. [6] Useimmat muut hakijamaat oli todettu oikeusvaltioiksi jo vuotta aikaisemmin.
Meillä on omakohtaisia kokemuksia Virosta, jossa kiinteistömme ryöstettiin lehdistössä järjestetyn parjauskampanjan ja kafkamaisen näytösoikeudenkäynnin avulla. Näin tapahtui aikana, jolloin Viron EU-neuvottelut olivat käynnissä ja EU:n viranomaiset olivat tietoisia tapauksesta, sillä me otimme yhteyttä niin Suomen, Viron kuin EU:n viranomaisiin. – Viron lainsäädäntö täytti sinänsä oikeusvaltion vaatimukset, mutta silti tuomarit saattoivat tehdä täysin laittomia päätöksiä ja oikeusviranomaiset perustella niitä toinen toistaan absurdimmilla selityksillä. [7]
Lue myös
Pelastuuko Euroopan unioni – kirjauutuus
Matti Puolakka, Pertti Koskela, Heli Santavuori, Pia Länsman Pelastuuko Euroopan unioni? EU:n systeemikriisi, aikakauden olemus ja globaaliyhteiskunnan muodostuminen Kirja on saatavilla nettikirjakaupoista, esim. CDon.comista Kirja
Ihmiskunta ensin! Kohti eettistä sivilisaatiota
Uusi historia -yhdistyksen ohjelmapamfletti on ilmestynyt. Se on julkaistu myös näillä sivuilla aloitussivulta lähtien. Takakannen teksti: Mitä aikaa elämme? Mitä on tehtävä? Elämme ihmiskunnan yhtenäistymisen
EU:n varainhoidon valvoja ECA totesi heinäkuussa 2006 raportissaan EU:n komissiolle, että Bulgaria ja Romania tarvitsevat enemmän aikaa valmistautua jäsenyyteen, niin että EU-rahaa ”voidaan absorboida oikealla tavalla”. Suomalainen laajentumiskomissaari Olli Rehn väitti, että silloin oli jo ”liian myöhäistä”: ”poliittinen päätös” maiden liittymisestä 1.1.2007 ”on tehty jäsenmaiden parlamenteissa komission suosituksesta”. (EurActiv.com 13.9.2016)
EU:n korkeimpiin virkamiehiin kuulunut Rehn siis ilmoitti, että EU:n komissio oli suositellut EU:n perussopimuksen rikkomista, ja koska se oli hyväksytty ”poliittisella päätöksellä” joidenkin jäsenmaiden parlamentissa, siihen oli alistuttava.
Sitä paitsi Rehnin väite, että tuolloin oli ”liian myöhäistä”, ei pitänyt paikkaansa. Bulgarian ja Romanian jäsenyyttä ei ollut vielä hyväksytty kaikissa jäsenmaissa. Pitämällä raporttinsa salassa ECA osallistui muiden EU-virkamiesten laittomuuksien salaamiseen ja laiminlöi oman virkavelvollisuutensa sallimalla EU-varojen luovuttamisen Bulgarian ja Romanian korruptoituneiden viranomaisten käyttöön.
EU:n komissio ja sen alaiset virkamiehet sivuuttivat itälaajentumisen yhteydessä tärkeimmät kriteerit: jäsenyysneuvottelut aloitettiin sellaisten maiden kanssa, jotka eivät olleet oikeusvaltioita, ja maat hyväksyttiin myöhemmin jäseniksi, vaikka ne edelleenkään eivät olleet oikeusvaltioita.
Uskoaksemme he toimivat saman kollektiivisen itsepetoksen vallassa kuin myös EU:n jäsenmaiden poliittiset päättäjät: poliittiset kriteerit ovat lähinnä muodollisuus, koska ”historian lopun” tullessa oikeusvaltio toteutuu väistämättä ja itsestään.
Itäeurooppalaisille päättäjille välittyi viesti, että EU:n ”perusarvot”, myös ja ennen kaikkea oikeusvaltio, on fraasi, jolla on merkitystä lähinnä juhlapuheissa.
Bulgaria ja Romania, Puola ja Unkari…
Bulgaria ja Romania joutuivat komission erityistarkkailuun tultuaan EU:n jäseniksi vuonna 2007. Erityistarkkailun järjestäminen oli käytännössä varmasti välttämätöntä, koska maiden jäsenyys herätti oikeutettua ihmetystä jo ennen jäsenyyden toteutumista. Jopa Romanian silloinen presidentti Traian Basescu totesi vuonna 2005, kaksi vuotta ennen jäsenyyttä, että ”käytännöllisesti katsoen kaikki valtion instituutiot ovat korruption vaivaamia” eikä Romania ole ”valmis kohtaamaan Euroopan unionin vaatimuksia”. (Der Spiegel, 18.4.2005)
EU:n perussopimukset eivät kuitenkaan tunne erityistarkkailussa olevia ”toisen luokan” jäsenmaita: jos ehdokasmaa ei täytä tärkeimpiä, poliittisia kriteereitä, sen kanssa ei saisi edes aloittaa jäsenyysneuvotteluja.
Bulgaria ja Romania ovat tuskin vieläkään oikeusvaltioita. Bulgaria kuitenkin vapautui komission erityisseurannasta syksyllä 2019, Romania ei. – Päätös lopettaa erityisseuranta Bulgarian osalta oli oletettavasti yhtä poliittinen kuin komission 20 vuotta aikaisemmin tekemä arvio, jonka mukaan maat olivat oikeusvaltioita. Transparency Internationalin mukaan sekä Bulgaria että Romania olivat vuonna 2019 Valko-Venäjää korruptoituneempia. Maiden pysyminen tarkkailussa on ollut komissiolle kiusallinen muistutus siitä, että itälaajentuminen toteutettiin perussopimuksen vastaisesti. Romania jäi tarkkailuun oletettavasti siksi, että maan hallitsevan puolueen yritys lieventää korruptiolainsäädäntöä vuoden 2019 keväällä herätti kiusallista huomiota.
Mutta vakava korruptio ei ole ainoa asia, mikä asettaa erityisseurannan lopettamisen Bulgarian osalta kyseenalaiseksi. Lehdistönvapaudessa maa oli Toimittajat ilman rajoja -järjestön mukaan vuonna 2021 sijalla 112 kaikkiaan 180 maan joukossa. On huomionarvoista, että vuonna 2002, jäsenyysneuvottelujen aikana, maa oli sijalla 38, mutta putosi jäsenyyden toteutuessa vuonna 2007 sijalle 51. (Al Jazeera 18.6.2021) Kehitys huonompaan alkoi, kun maan johtajille tuli selväksi, että maa hyväksytään jäseneksi ”poliittisista jäsenyyskriteereistä” riippumatta, ja se jatkuu yhä. – Historia ei todellakaan loppunut.
Puolan ja Unkarin kehitys osoittaa, etteivät Bulgaria ja Romania olleet ainoita itäeurooppalaisista ehdokasmaista, jotka olisivat tarvinneet ”erityistarkkailua”. Itse asiassa pelkästään noiden neljän maan tilanteen perusteella voidaan todeta itälaajentumisen olleen tärkeimmässä suhteessa – oikeusvaltion kehityksen osalta – karkea epäonnistuminen.
Useimmat EU:n itäiset jäsenmaat jääneet talouden kehityksessä pysyvästi jälkeen
Useimpien EU:n itäeurooppalaisten jäsenmaiden talous kehittyi nopeasti vuoden 2008 kriisiin saakka. Tuloerot läntisiin jäsenmaihin verrattuna supistuivat. Sen jälkeen kehitys on ollut hitaampaa ja tuloerot joissakin tapauksissa alkaneet uudelleen kasvaa. Talouksien lähentyminen näyttää pysähtyneen. (ETUC 30.8.2018) Joidenkin itäisten jäsenmaiden talouden kehitystä jarruttaa lisäksi väestön väheneminen, kun suuri osa työikäisestä väestöstä on siirtynyt länteen. (PIIE 21.11.2016) Näin ollen suurimmat hyödyt maiden EU-jäsenyydestä ovat tulleet läntisen Euroopan talouksille – joiden ehdoilla itälaajentuminen toteutettiinkin.Läntisten talouksien saama hyöty on sekin kyseenalainen. Suuret tuloerot samoilla sisämarkkinoilla toimivien maiden välillä ovat sellaisenaan omiaan lisäämään korruptiota ja esimerkiksi työvoiman hyväksikäyttöä niin idässä kuin lännessäkin. Tuollaiset olosuhteet eivät ole omiaan edesauttamaan nykyaikaisen talouden kehitystä.
Laillisuusvaje käytännössä – 2:
Rahaliitto ja vakaus- ja kasvusopimus
Rahaliiton perustaminen ”luovan kirjanpidon” avulla
Rahaliiton jäsenten piti täyttää joukko taloudellisia kriteerejä, jotka koskivat mm. inflaatiota, budjettivajetta ja julkista velkaa. Rahaliiton jäsenehdot sisältyivät vuoden 1997 vakaus- ja kasvusopimukseen, jota täydennettiin 2000-luvulla.
Rahaliittoon kuitenkin hyväksyttiin lukuisia maita, jotka eivät täyttäneet kriteereitä. Lehdet kirjoittivat laveasti ehdokasmaiden harjoittamasta ”luovasta kirjanpidosta”. Myöhemmin kävi ilmi, että jotkin jäsenmaat väärensivät taloustilastojaan suurten kansainvälisten pankkien avulla. (The New York Times 13.2.2010)
Jos kriteereistä olisi pidetty kiinni, rahaliitto olisi jäänyt perustamatta. Taloustieteilijä Paul de Grauwe on laskenut, että alle puolet alkuperäisistä euromaista täytti jäsenehdot vuonna 1998. (Vox 15.4.2009)
Rahaliiton jäsenkriteereistä luopuminen johti siihen, että yhteisen valuutan piiriin tuli maita, joiden taloudet erosivat hyvin paljon toisistaan. EU:n ja rahaliiton kannattajat ja vastustajat ovat yhtä mieltä siitä, että ilman yhteistä talouspolitiikkaa eli tulonsiirtoja se aiheuttaa vaikeuksia taloudellisesti heikommille jäsenmaille.
Saksan silloinen liittokansleri Helmut Kohl sanoi myöhemmin, ettei rahaliitto olisi Saksassa mennyt läpi kansanäänestyksessä ja siksi hän vei hankkeen läpi ”kuin diktaattori”. (The Telegraph 9.4.2013) – Itse asiassa todellinen diktaattori oli Saksan suurteollisuus, jonka etua rahaliiton perustaminen on palvellut.
Myös Suomessa liittyminen rahaliittoon toteutettiin vastoin kansalaisten enemmistön tahtoa. Suuri osa kansalaisista ei tiennyt, että kansanäänestys EU-jäsenyydestä 1994 oli samalla äänestys rahaliittoon liittymisestä, ja olisi äänestänyt EU-jäsenyyttä vastaan, jos olisi tiennyt sen. (HS 9.5.2010)
Kansalaismielipiteen ja talouselämän vaatimusten ristipaineessa rahaliitosta tuli todellakin vain rahaliitto ja vastuu talouspolitiikasta jäi kansallisille päättäjille – yhdistelmä, joka osoittautui kohtalokkaaksi taloudellisesti heikommille jäsenmaille. Ne eivät enää kyenneet parantamaan kilpailukykyään devalvoimalla valuuttansa. Esimerkiksi Italian liira oli vuosina 1970–1999 menettänyt arvostaan 80 prosenttia suhteessa Saksan markkaan. (MarketWatch 12.6.2018) Euroon siirtymisen jälkeen tuota kilpailuvalttia enää ollut. Sen sijaan maat saattoivat velkaantua entistä enemmän, sillä pankit laskivat, etteivät EU:n päättäjät anna minkään jäsenmaan ajautua vararikkoon. Ne olivat oikeassa: esimerkiksi EU:n jäsenmaiden myöntämistä ensimmäisistä Kreikan ”pelastuspaketeista” yli 95 prosenttia meni kansainvälisille (mm. Ranskan ja Saksan) pankeille. (ESMT)
Vakaus- ja kasvusopimus supistamaan euromaiden talouksien eroja
Vakaus- ja kasvusopimuksella [8], käytännössä talouskurilla, oli tarkoitus mm. yhdenmukaistaa jäsenmaiden talouspolitiikkaa ja pienentää niiden talouksien eroja. Se ei ole onnistunut.
Tosiasiassa erot pohjoisten ja eteläisten jäsenmaiden välillä ovat vain kasvaneet. IMF:n pari vuotta sitten julkaisema raportti ilmaisi asian näin: ”Todellista lähentymistä alkuperäisten eurojäsenten kesken ei ole tapahtunut.” Ongelma on pahentunut koronakriisin aikana erityisesti Italian osalta.
Koronapandemia antoi legitiimin syyn luopua virallisesti vakaus- ja kasvusopimuksen rajoista; käytännössä niistä poikkeaminen oli jo ennen pandemiaa pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
EU:n rahaliitto on olennaisesti epäonnistunut tavoitteessaan lähentää jäsenmaiden talouksia toisiinsa. Se on lisännyt painetta tulonsiirtoihin maiden välillä ja siten Lissabonin sopimuksen rikkomiseen artiklojen entistä laveammilla tulkinnoilla.
Eroja kurotaan kiinni uusilla Lissabonin sopimusta rikkovilla toimilla
Yhteinen raha on myötävaikuttanut siihen, että taloudellisesti heikommat euromaat ovat joutuneet toistuvasti vaikeuksiin. Niiden avuksi on perustettu erilaisia tukimekanismeja, vaikka Lissabonin sopimuksen artikla 125 kieltää yhteisvastuun, eli sen, että jäsenmaat vastaisivat toistensa veloista.
Tukimekanismeja on perusteltu suorastaan absurdeilla Lissabonin sopimuksen tulkinnoilla. EU:n tuomioistuimen perustelu Euroopan vakausmekanismille (EVM) on kenties selvin esimerkki.
EU:n tuomioistuin päätti marraskuussa 2012, ettei yhteisvastuulla kriisimaita avustavan Euroopan vakausmekanismin (EVM) perustaminen riko artiklaa 125. Se vetosi päätöksessään artiklaan 122, jonka mukaan ”– – neuvosto voi tietyin edellytyksin myöntää tällaista apua jäsenvaltiolle, jolle luonnonkatastrofit tai poikkeukselliset tapahtumat, joihin jäsenvaltio ei voi vaikuttaa, ovat aiheuttaneet vaikeuksia tai vakavasti uhkaavat aiheuttaa suuria vaikeuksia.” (EU:n tuomioistuimen päätös 27.11.2012)
Tuomioistuimen kanta oli tietysti järjetön. Itsenäinen maa voi aina vaikuttaa talouteensa. EU:ssa talouspolitiikka kuuluu kansalliseen päätösvaltaan. Eikä kriisi jäsenmaissa johtunut mistään ”poikkeuksellisesta tapahtumasta” vaan oli suurten kansainvälisten pankkien avulla vuosia jatketun politiikan – holtittoman velkaantumisen – väistämätön tulos.
Päätöksillä on toki oma järkensä: EU:n tuomioistuimesta on tullut poliittinen tuomioistuin, jonka tehtävänä on edesauttaa komission politiikan toteuttamista.
Sitä ei aina edes salata. Esimerkki: EU:n yleinen tuomioistuin marraskuussa 2012 (Bloomberg 29.11.2012) ja EU:n tuomioistuin helmikuussa 2014 (Bloomberg 20.2.2014) päättivät antaa EKP:n salata asiakirjat, jotka koskivat pankin virkamiesten mahdollista osuutta Kreikan viranomaisten taloustilastojen väärennöksiin. Perustelujen mukaan asiakirjojen julkistaminen olisi ”haitannut EU:n yleisen edun ajamista, kun kyseessä on Euroopan unionin ja Kreikan talouspolitiikka”. – Päätös ja perustelut olivat poliittiset ja todistivat sinänsä EKP:n virkamiesten jonkinasteisesta osallisuudesta. Muuten julkistaminen ei olisi voinut haitata ”EU:n yleisen edun ajamista”.
Nyt EU on perustamassa elpymisrahaston, joka tunnetaan nimellä ”Next Generation EU”: EU:n komissio ottaa velkaa 750 miljardia euroa ja jakaa siitä jäsenmaille avustuksina 390 miljardia ja lainoina 360 miljardia euroa. Laina maksetaan takaisin vuoteen 2058 mennessä.
Elpymisrahastoa voidaan perustellusti puolustaa perussopimuksen artiklalla 122. Pandemiaa voidaan pitää ”luonnonkatastrofina”, johon yksittäinen jäsenmaa ei itse ole voinut vaikuttaa.
Mutta elpymisrahasto perustuu yhteiseen velanottoon, ja perussopimukset kieltävät EU:n toiminnan rahoittamisen velaksi. Sääntöä kierretään perustamalla elpymisrahasto ja hoitamalla sen velanotto EU:n budjetin ulkopuolella.
Edelleen elpymisrahastosta jaetaan tukea myös muuhun kuin pandemian aiheuttamien menetysten hoitoon, kuten rahaston nimestäkin voidaan päätellä. Niin kannatettavia kuin tuollaiset sijoitukset tulevaisuuteen ovatkin, ne merkitsevät myös, että EU ottaa yhteistä velkaa kohteisiin, jotka eivät kuulu artiklan 122 sallimiin toimiin.
Rahastoa arvioidaan perustellusti jopa yhtä tärkeäksi muutokseksi EU:n integraation tiellä kuin olivat sisämarkkinoiden tai rahaliiton luominen. (Politico 10.5.2021)
EU:n toimielimet toistensa suojelijoina sopimusrikkomuksissa
EU:n komissio on nyt ryhtynyt suojelemaan EU:n tuomioistuinta sen päätöksiin kohdistunutta kritiikkiä vastaan. Komissio on käynnistänyt rikkomusmenettelyn Saksaa vastaan. Syynä on se, että Saksan perustuslakituomioistuin arvosteli EU:n tuomioistuimen hyväksyvää kantaa EKP:n aloittamaan jäsenmaiden julkisen sektorin velkapaperien osto-ohjelmaan (PSPP). Ohjelma alkoi vuonna 2015 ja helpotti mm. Italian velkaantumista: Italian valtionlainojen korot laskivat jopa USA:n korkojen alapuolelle. (Reuters 12.9.2017) EKP:n säännöt ja Lissabonin sopimuksen artikla 123 kieltävät siltä jäsenvaltioiden alijäämän tukemisen.
EU:n komission huoli on ymmärrettävä. Pyrkimys pysäyttää ”epäliberaali” kehitys Puolassa ja Unkarissa tukeutuu suurelta osalta EU:n tuomioistuinten päätöksiin. EU-päättäjät haluavat torjua kaikki yritykset kiistää tuomioistuinten ehdoton päätösvalta sen käsittelemissä asioissa.
Se ei ole ongelmatonta tilanteessa, jossa EU-päättäjien haluamaa integraatiokehitystä ajetaan rikkomalla EU-sopimuksia, ja näille ”tulkinnoille” tarvitaan EU:n tuomioistuimen siunaus.
Suomen suurin sanomalehti tiivisti ongelmat pääkirjoituksessaan kommentoidessaan uuden elpymisrahaston perustamista:
”Ylikansallinen päätöksenteko laajentuu huomaamatta alueelle, jota perussopimuksia tehtäessä pidettiin kansallisten päätösten alueena. Toinen monia arveluttava juonne on, että EU-päätöksien lainmukaisuutta valvova EU-tuomioistuin saa yhä enemmän poliittisluonteista valtaa, kun se tulkitsee, menikö kaikki jo tehty oikein. Jos EU-tuomioistuin ei näe huomautettavaa, ei kansallisilla oikeusistuimillakaan ole asiaan nokan koputtamista.” (HS 16.6.2020)
Laillisuusvalvonnan ulkopuolella toimiva tuomioistuin määrittelee itse valtansa rajat kyseenalaisilla tulkinnoilla, joilla ei ole juridista pohjaa, eikä tahoilla, joilta se siirtää pois valtaa, ole ”nokan koputtamista” asiassa.
Ongelma voi vain kärjistyä, kun tulkinnat EU:n perussopimuksista muuttuvat yhä enemmän lakien kiertämiseksi.
Helsingin yliopiston eurooppaoikeuden professori Päivi Leino-Sandberg totesi elpymisrahastoon ja sen rahoitusmalliin viitaten:
”Perussopimusten kiertäminen nakertaa niiden uskottavuutta ja toimielinten toiminnan hyväksyttävyyttä. EU:n integraatiossa erityisenä on pidetty sen vahvaa nojautumista oikeudelle. Mitä jää jos oikeus häviää?” (Perustuslakiblogi 15.12.2020)
USA:n viime vuosien tapahtumat osoittavat, kuinka vaarallista on, jos valtiollisten instituutioiden legitimiteetti joutuu kyseenalaiseksi. Suuri osa kansalaisia ei pidä vuoden 2020 presidentinvaaleja laillisina, vaikka väärinkäytöksistä ei ole esitetty mitään todisteita.
EU:n viranomaiset nakertavat itse EU:n ja sen instituutioiden legitimiteettiä entisestään rikkomalla ja kiertämällä perussopimusten yksiselitteisiäkin artikloja. He antavat itse aineksia demokratian vastaisille demagogisille voimille ja salaliittoteorioille, mikä on hyvin vaarallista.
EU on ratkaisemattomien ristiriitojen edessä
Kukaan vakava ja vastuuntuntoinen EU-päättäjä voi tuskin kiistää sitä, että demokratia on kriisissä. Kriisi näkyy selvästi ainakin EU:ssa ja USA:ssa.
Kukaan vakava ja vastuuntuntoinen EU-päättäjä ei voi kiistää sitäkään, että EU:n perussopimukset ovat uudistamisen tarpeessa, koska niissä on olennaisia oikeusvaltioperiaatteen vastaisia piirteitä ja ne mahdollistavat sen, että EU:n jäsenenä voi olla maa, joka ei ole oikeusvaltio.
Lisäksi vakaus- ja kasvusopimus on käytännössä kumottu ja monia Lissabonin sopimuksen yksiselitteisiä artikloita on rikottu toistuvasti, joten nekään eivät käytännössä ole enää voimassa.
EU:n laillisuusvajetta ei ole helppoa korjata
EU:n laillisuusvajeeseen ei ole olemassa yksinkertaista ratkaisua.
Monet vaativat EU:n demokratisoimista. Se on sinänsä kannatettava vaatimus. Mutta demokratian laajentaminen esimerkiksi kansanäänestyksiä tai muita suoran demokratian muotoja tai EU-parlamentin valtaa lisäämällä ei poista laillisuusvajetta. Valittiinpa esimerkiksi komission jäsenet kuinka demokraattisesti tahansa, he eivät edelleenkään ole virkatoimissaan rikosoikeudellisessa vastuussa.
Laillisuusvajetta ei poistaisi myöskään EU:n muuttaminen ”normaaliksi” liittovaltioksi, jonka valtiomuoto ja lainsäädäntö täyttäisivät muodollisesti oikeusvaltion vaatimukset. EU:n vanhat jäsenvaltiot ovat vakiintuneita oikeusvaltioita, mutta se ei estänyt niitä hyväksymästä EU:n ”laillisuusvajetta” ja siitä johtuneita perussopimusten rikkomuksia.
Sitä paitsi kansalaisten enemmistö useimmissa ellei kaikissa jäsenmaissa vastustaa EU:n muuttamista liittovaltioksi.
EU:n hajoaminen ei sekään ratkaisisi laillisuusvajetta. Demokratian kriisi koskee kaikkia demokratioita. Kansalliset oikeusviranomaiset eivät ole kyenneet estämään poliittisten johtajien mukautumista kollektiiviseen itsepetokseen, joka siten on vallannut koko Länsi-Euroopan eliitin.
Ja miten käsitellä kuluneina vuosikymmeninä tapahtuneita laittomuuksia? Mistä löytyy kansallisia tai EU-tason viranomaisia, jotka eivät olisi jäävejä?
EU:n perussopimukset on uusittava
EU:n laillisuusvajeen poistaminen – tapahtuipa se missä muodossa tahansa – edellyttää perussopimusten uudistamista.
U:n legitimiteetti ei kestä perussopimusten kirjaimen ja EU:n todellisuuden välistä ristiriitaa – sopimusten rikkomista – loputtomiin.
Unkarin ja Puolan hallituksia vastaan ei ole kyetty käynnistämään sellaisia rankaisutoimia, jotka olisivat saaneet ne muuttamaan oikeusvaltioperiaatteen vastaista linjaansa. Esimerkiksi EU-varojen käyttö kytkettiin keväällä 2021 oikeusvaltioperiaatteeseen, mutta Puola ja Unkari onnistuivat vesittämään sopimuksen ja lykkäämään sen toimeenpanoa. Opposition kansalaisjärjestöt niin Puolassa kuin Unkarissakin kutsuivat sitä ”antautumiseksi” ja totesivat, että sopimus on ”melkein hampaaton” ja oikeusvaltioperiaate ”uhrattiin” budjetin läpiviemiseksi.
Euroalueella – ehkä koko EU:ssa – on pakko lisätä yhteisvastuuta ja tulonsiirtoja. Muussa tapauksessa ainakin Italiaa uhkaa ero eurosta, ehkä jopa EU:stakin. Ehdotuksia euroalueen valtiovarainministeristä ja omasta budjetista, EU:n verotusoikeudesta, jäsenmaiden välisistä tulonsiirroista jne. on esitetty vuosien ajan. Tuohon suuntaan otettuja askelia on yhä vaikeampi tulkita nykysopimuksen mukaisiksi, ja puolueet, jotka taloudellisesti menestyneimmissä jäsenmaissa sitä yrittävät, menettävät väistämättä kannatustaan EU-kriittisille tai -vastaisille puolueille. Jäsenmaiden hallitseminen käy yhä vaikeammaksi.
Mitä tahansa muutoksia EU:n perussopimuksiin on vaikeaa saada läpi jäsenmaissa. Jos muutokset vaativat perustuslain säätämisjärjestystä tai kansanäänestystä, niiden läpimeno ei ole lainkaan varmaa. Kansalaiset saattavat käyttää kansanäänestystä yleisen protestin välineenä. Ja monesti vaihtoehtoja on enemmän kuin kaksi, kyllä tai ei. Esimerkiksi Brexit-kansanäänestyksessä Britannian EU-ero saattoi tarkoittaa monia asioita, joihin kyllä tai ei -vastaus ei antanut mahdollisuutta ottaa kantaa.
Laillisuusvalvontaa EU:ssa on vaikeaa vahvistaa vahvistamatta tavalla tai toisella EU:n luonnetta liittovaltiona. Askeleet liittovaltion suuntaan – edes laillisuusvalvonnan lisäämiseksi otetut – tuskin saisivat nykytilanteessa EU-kansalaisten enemmistön kannatusta. 2000-luvulla yritys saada läpi ”EU:n perustuslaki” kaatui kansanäänestyksissä Ranskassa ja Hollannissa keväällä 2005. [9]
EU-kansalaiset tuntevat oikeutettua epäluuloa vallan keskittämistä vastaan EU:ssa. Mitkään askeleet siihen suuntaan tuskin saavat kansalaisten enemmistön kannatusta, ellei valtaa samalla hajauteta alaspäin tavalla tai toisella.
EU:n tulevaisuuskonferenssista
EU-päättäjät ovat ilmiselvästi tajunneet, että EU:ta on uudistettava ja sitä varten heidän on huomioitava kansalaismielipide nykyistä paremmin. EU:n keväällä 2021 käynnistämä Tulevaisuuskonferenssi voidaan siten nähdä EU-päättäjien itsekriittisenä eleenä.
Valitettavasti emme usko, että konferenssi löytää tietä tulevaisuuteen eli ratkaisua EU:n laillisuusvajeeseen tai yleensä demokratian kriisiin. Konferenssin jakaminen lukuisiin hyvin erilaisiin teemoihin on sinänsä kannanotto sen puolesta, ettei demokratian kriisiä tai laillisuuskriisiä ole olemassakaan, vaan EU:ta olisi mahdollista uudistaa yksittäisin parannuksin kysymättä, mikä on olennaisin ongelma. Konferenssin koko lähtökohta on eklektinen.
Sitä paitsi vuosi on aivan liian lyhyt aika vakavaan kansalaiskeskusteluun vakavasta aiheesta.
EU:lla ei nykyisillä keinoillaan ole ulospääsyä laillisuuskriisistään.
Ratkaisuehdotuksia EU:n kriisiin
Totuuskomissio pysyvänä valtioelimenä
Ratkaisu EU:n laillisuuskriisiin voi olla vain sama kuin demokratian kriisiin yleensäkin.
Pitkällä tähtäimellä mielestämme jokaiseen oikeusvaltioon tarvitaan totuus- ja sovintokomissio pysyvänä valtioelimenä. Sellainen tarvitaan niin EU:hun kuin jokaiseen jäsenmaahan. Tällaisen totuuskomission tulisi toimia yhteistyössä kansalaisten totuusfoorumin kanssa.
Lähtökohta ehdotuksellemme on se, että demokraattisissa oikeusvaltioissa suurimmat yhteiskunnalliset vääryydet tapahtuvat kollektiivisen itsepetoksen, eivät avoimien tukahduttamistoimien turvin, ja siihen on yhteiskunnan huipulla jatkuva tendenssi.
”Totuuskomissiossa ja totuusfoorumissa käsitellään ennen kaikkea vääryyksiä, joista on tullut tai tulossa ’maan tapa’. Sen taustalla on aina virallinen vale, johon uskovat – oman etunsa vuoksi ja usein itsepetoksellisesti – paitsi poliitikot niin myös oikeusviranomaiset, akateemiset tutkijat, media ja lopulta laajat kansalaispiirit.” [1]
Sivustollamme on lueteltu erityyppisiä esimerkkejä kollektiivisesta itsepetoksesta, kaikkein kuvaavimpana kenties suomettuminen 1970- ja 1980-luvuilla.
EU:n ja jäsenmaiden päättäjät tuskin lämpenevät tällaiselle ajatukselle ilman valistuneen yleisen mielipiteen painostusta. Sehän merkitsisi EU-eliitin tekemien vääryyksien ja lainrikkomuksien tutkimista ja julkista tunnustamista.
Se on kuitenkin ainoa tie demokratian pelastamiseksi. Se on myös ainoa tapa varmistaa, että vaadittavat syvällisetkin uudistukset voisivat tapahtua rauhanomaisesti ja hallitusti. Poliitikkojen, virkamiesten, instituutioiden ja asiantuntijoiden arvovalta voidaan palauttaa vain niin, että tehdyt virheet myönnetään julkisesti – eli että tuosta vähitellen tulee ”maan tapa”.
Ydinongelma: miten oppia historiasta?
Ydinongelma on se, miten luoda valistunutta kansalaismielipidettä. Uusi historia ‑yhdistyksen ohjelmassa esitetyt erilaiset käytännön ehdotukset liittyvät siihen. Nuo ehdotukset muodostavat kokonaisuuden, jolla on kaksi puolta:- Opetuslaitoksen uudistus, joka koskee niin yliopistoja, erilaisia kansalaisopistoja ja lukioita kuin perinteistä ja sosiaalista mediaa.
- Ideologisen, poliittisen ja taloudellisen vallan hajauttaminen, alkaen poliittisen vallan alaisuuteen perustettavista paikallisista pankeista ja uudenlaisten inhimillisten perusyhteisöjen muodostumisesta niin verkkoon kuin reaalielämään.
-
- Maailman ongelmat ovat yhteisiä. Ihmiskunnan itsetuho on todellinen uhka. Ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä käsittelevän kansalaiskeskustelun on oltava avoin kaikille laillisille mielipiteille.
- Ihmiskunta voi selviytyä vain, jos se oppii historiastaan. Historiasta oppimiseksi on opiskeltava, keskusteltava ja väiteltävä niin lähihistoriasta, päättyneestä aikakaudesta kuin ihmissuvun koko 2,5 miljoonaa vuotta jatkuneesta tiestä.
- Tiedon ideologinen luonne on tunnustettava. Suurin osa yhteiskuntatieteistä, mutta myös jotkut empiiriset tieteet ovat ideologisia: edut – todelliset tai kuvitellut, taloudelliset tai sosiaalipsykologiset – määräävät mielipiteitä, sitä enemmän mitä vähemmän tuo tiedostetaan. Sen vuoksi objektiivisuutta voidaan tavoitella vain asettamalla vastakkaiset näkemykset rinnakkain. Reilun väittelyn periaatteiden noudattaminen ja valvominen on välttämätöntä – siitä tulee tärkein opintoaihe ja tärkein vedenjakaja oikean ja väärän välillä.
- Palkkaa on maksettava myös totuudenrakkauden, oikeudentajun ja solidaarisuuskyvyn perusteella. Tämä on sekä muodostumassa olevan globaaliyhteiskunnan tärkein arvo että näkökulma uudenlaisten ansaitsemistapojen luomiselle. Rakenteellinen työttömyys on kasvava ongelma. Mitkään perinteiset lainsäädännölliset keinot eivät voi taata täystyöllisyyttä. Rakennemuutos on tuskallinen, mutta se synnyttää myös aivan uudenlaisia mahdollisuuksia: lisääntyvä vapaa-aika ja kansalaisten mahdollisuudet verkostoitua globaalisti ja osallistua päätöksentekoon. Myös kansalaiset, eivät vain päättäjät, ovat eettisten ja intellektuaalisten uudistumishaasteiden edessä.
Ihmiskunnan tie -väittelysanakirja
Näiden periaatteiden toteuttamiseksi tärkein käytännön ehdotuksemme on Ihmiskunnan tie -väittelysanakirjan idea. Se on somepalvelu, joka soveltuu käytettäväksi niin oppilaitoksissa, mediassa kuin kansalaisten totuusfoorumissa. Sen perustalle on luontevaa muodostaa myös paikallisosastoja.
Väittelysanakirjan käyttöliittymän pääpiirteet on kuvattu täällä. Sen toteuttaminen vaatisi paitsi web-suunnittelua ja koodausta, myös pätevää toimitusta sekä erillisiä, eri tasoille perustettavia raateja, jotka valvovat väittelykulttuuria.
Luonteensa vuoksi VSK-hanke kuuluisi jonkun demokraattisesti valvotun valtiollisen tahon ohjaukseen. EU olisi mielestämme siihen kaikkein sopivin.
Osallistumalla VSK-projektin käynnistämiseen ja rahoitukseen EU osoittaisi käytännössä tahtonsa uudistua demokratiaa kehittämällä. EU:sta muodostuisi näin positiivinen esimerkki koko muulle maailmalle.
Lue myös
VIITTEET
[1] Termi liitetään Francis Fukuyaman kirjaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Fukuyama on myöhemmin todennut, että kirjan sanoma on tulkittu liian yksioikoisesti: hän ei tarkoittanut, että demokratia ja kapitalismi leviäisivät kaikkialle, vaan että ihmiskunta ei tule keksimään mitään sitä parempaa järjestelmää. (Foreign Policy, 18.1.2021)
[2] Reshaping Europe, ERT 1991, 11.
[3] The Lisbon Treaty, Article 2.
[4] The Lisbon Treaty, Article 7.
[5] Tuomarien ja syyttäjäviranomaisten korruptio on tietysti olennaisesti vakavampi asia kuin ”normaali” korruptio.
[6] 1998 Regular Report From The Commission On Romania’s Progress Towards Accession, November 1998, 12 ; 1998 Regular Report From The Commission On Bulgaria’s Progress Towards Accession, November 1998, 11 .
[7] Tutkimuksemme Viron jäsenyysneuvotteluista on julkaistu teoksessa “Pelastuuko Euroopan unioni?”. Siinä on myös dokumentoitu Korkeimman oikeuden puheenjohtajan absurdi kehotus kääntyä paikallispoliisin puoleen kun tuomari on tehnyt tietoisesti laittomia päätöksiä. Tutkimuksella on todistusvoimaa, sillä kaikkien ehdokasmaiden jäsenyysneuvottelut toteutettiin oletettavasti suunnilleen samalla tavalla.
[8] Vakaus- ja kasvusopimus koskee muodollisesti kaikkia EU:n jäsenmaita, mutta sen sääntöjen noudattamatta jättämisestä voi koitua seuraamuksia vain euromaille. Käytännössä niin on käynyt hyvin harvoin.
[9] Päättäjien vieraantumista äänestäjistään kuvaa se tosiasia, että 80 prosenttia Hollannin europarlamentaarikoista tuki ”perustuslakia”, kun taas kansanäänestyksessä 62 prosenttia äänestäneistä torjui sen. (OpenDemocracy 14.3.2021)
