Matti Puolakka (1947-2018) katsoi, että nykyisellä, ihmiskunnan yhdistymisen aikakaudella, tullaan luomaan uusi ihmisen määritelmä. Siihen on ensimmäisen kerran mahdollisuus nyt, kun empiirinen tietomme ihmisen ja eläimen erosta, ihmissuvun synnystä ja pitkästä esihistoriasta on monella tapaa mullistunut.
Myös 1900-luvun monet yllättävät yhteiskunnallispoliittiset tapahtumat vaativat filosofista haltuunottoa, jossa (sosiaali)psykologialla on tärkeä rooli. Puolakalla oli tähän keskusteluun oma ehdotuksensa, uusi historianfilosofia, jota tällä sivustolla on esitelty lukuisissa artikkeleissa. Kun sitä esitellään, ei hänen lukuisia huomioitaan kaunokirjallisuuden henkilöhahmoista voida sivuuttaa.Puolakka käsitteli maailmankirjallisuuden mestariteoksia lähinnä siitä näkökulmasta, miten niistä löytyy rakennusainesta tieteelliseen ihmiskuvaan – toisin sanoen, ytimeen osuvia luonnehdintoja tai kuvauksia ihmisolemuksesta. Tämä oli arviointiperusta, kun hän vertaili teoksia keskenään ja arvotti niitä. Ilmauksessa ”suurin” kaunokirjallisuus ei siis kyse ollut makuasioista vaan tieteellisesti perustellusta teesistä, jota on mahdollista sellaisena arvostella. Toki ne romaanit ja kertomukset, jotka parhaiten kuvaavat ihmisluontoa, ovat usein myös taiteellisesti vaikuttavimpia.
Puolakka haaveili aivan viimeisinä vuosinaan siitä, että hänellä joskus olisi tilaisuus käydä läpi Sota ja rauha -romaani ja kirjoittaa jokaiseen lukuun kommentteja siinä esiintyviin henkilöihin ja tapahtumiin. Tuo haave valitettavasti ei koskaan toteutunut. Vain 1,5 viikkoa ennen kuolemaansa hän kirjoitti:
”Shakespeare ja Dostojevski, Tolstoi ja kiinalainen klassikkoromaani Punaisen huoneen uni eivät saa unohtua. Niinpä niin. Mitä ehdin enää elämässäni tehdä? Mihinkään tärkeään aiheeseen ei voi tarttua hutiloiden. Haluaisin kaikessa rauhassa kirjoittaa huomioita maailmankirjallisuuden tunnetuimmista henkilöhahmoista, heidän luonteistaan, käyttäytymisestään ja historiallisista kohtaloistaan. Kaikessa rauhassa.” [1]
Oheinen (hyvin alustava) yhteenveto on koostettu Puolakan puheista ja kirjoituksista eri vuosilta. Otteita on kevyesti stilisoitu, mutta myös täydennetty joillakin omilla tulkinnoilla ja muistoilla keskusteluista Puolakan kanssa. Linkitämme myös sivustolla aikaisemmin julkaistuihin editointeihimme. Työryhmässä Päivi Kaunela, Heli Santavuori ja Reima Ukura.
Matti Puolakka totesi, että hänen historianfilosofiallaan on kaksi aatteellista juurta. Toinen nojasi filosofian historiassa aristoteelis-hegeliläis-marxilaiseen traditioon, tai pikemminkin – Aristoteleen termein – sen säilyttävään kumoamiseen. Toinen oli suurin maailmankirjallisuus ja siinä erityisesti dostojevskilainen ihmiskuva. Toisaalta Puolakalle oli leimallista myös tolstoilainen, anteeksiantava ja ymmärtäväinen suhtautuminen inhimilliseen irrationaalisuuteen ja pahuuteen. Molemmat pätevät.
Ihmisolemusta pohtiessaan Puolakka piti johtolankana tärkeimpinä pitämiensä filosofien ajatuksia. Mutta ydinkysymyksessä kaunokirjallisuus antoi hänelle kenties enemmän. Haastattelussa, jonka hän antoi elokuvaohjaaja Jouko Aaltoselle vain kaksi viikkoa ennen kuolemaansa hän korosti painokkaasti sitä, miten paljon kaunokirjallisuus on hänen filosofiselle elämäntyölleen merkinnyt. Kaunokirjallisuus (mukaan lukien elokuva ja näytelmäkirjallisuus) eroaakin muista taiteenlajeista siinä, että se yhdistää älyn ja tunteen.
”Jos pyritään filosofisesti, siinä mielessä tieteellisesti, määrittelemään ihmistä, niin kaunokirjallisuus eroaa muista taiteenlajeista. Voidaan vaikka kuinka kuvata ihmiselämän kokemusten kannalta Sibeliuksen kolmannen sinfonian kolmannen osan jälkimmäistä puoliskoa, sitä finaalin suurta nousua, mutta sitä ei voida suoraan yhdistää kysymykseen siitä, miten ihminen eroaa eläimestä.”
Puolakka puhui usein Hegelin näkemyksestä, jonka mukaan eri aikakausina jokin taidemuoto nousee keskeiseksi. Tässä mielessä suuret venäläiset romaanit ovat hänen mielestään tärkeitä kaunokirjallisuudessa samalla tavoin kuin Italian renessanssi kuvataiteessa.
Kaunokirjallisuus eroaa muista taidemuodoista myös siinä, että sen historiassa näkyy vaiheittain ihmiskunnan itseymmärryksen kehitys. Se tulee aina säilyttämään oman, merkittävän paikkansa paitsi kulttuurihistoriassa niin myös filosofian historiassa. Siihen pätee sama kuin filosofian historiaan: kaikki suurimmat auktoriteetit, kaikki ylimmät ihailun kohteet tullaan aina uudelleen ja uudella tavalla arvioimaan.
Antiikin draamoissa henkilöt olivat pikemminkin luonnetyyppejä kuin eläviä ihmisiä. Toiminnan pontimena on jokin yleinen periaate eikä niinkään henkilöiden yksilöllisyys. Vanhemmissa kreikkalaisissa näytelmissä tragedian aiheutti päähenkilön hybris – tahto olla alistumatta kohtaloon, ylimieli – jota seurasi jumalten kosto. Aristoteles teki Runousopissaan pesäeroa tähän kaavaan ja katsoi, että sankari joutui onnettomuuteen ilman omaa syytään. Tämä aiheuttaa katsojassa ”säälin” tunnetta, halun myötäelää, tarpeen pohtia ihmiselämän perusasioita, siinä mielessä katharsis-kokemuksen.
Shakespearen toiminta osui tärkeään murroskauteen, modernin maailman syntyyn keskiajan loppupuolella. Maailmanmarkkinoiden muodostuminen edellytti pankkilaitosta ja vakuutuslaitoksia – toisin sanoen jonkinlaista laillisuusperustaa paitsi uuden hallitsevan luokan eli porvariston, niin myös vanhan aateliston keskuuteen. Tämä näkyi Englannin kuningashuoneessa saakka siten, että Elisabeth I:n aikana ei enää voitu hyväksyä niitä hirvittäviä veritöitä, mitä aikaisemmin oli tehty, kuuluisina esimerkkeinä Henrik XVIII ja Richard III. Kuninkaan mielivalta oli oikeuttanut aivan läheistenkin vangitsemiset ja mestaamiset. Shakespearen näytelmät kuvastavat tuota murrosta, jolloin valistunut kansalainen piti oikeutettuna järkyttyä siitä, että kuningashuoneessa tapahtuu minkälaisia murhia tahansa.
Tanskan prinssi Hamlet esimerkiksi kysyy miten tulisi suhtautua siihen, että omassa perhepiirissä on tehty kauhea rikos ja kuitenkin hovissa eletään niin kuin ei mitään. Siinä on kyse suhtautumisesta fasismiin, Puolakka kirjoitti.
Modernin maailman synty merkitsi myös sitä, että yhteiskunnallinen todellisuus asetti ihmisiä valintojen eteen aivan eri tavalla kuin antiikin orjanomistusjärjestelmä tai keskiajan staattinen sääty-yhteiskunta. Hegelin mukaan Shakespearen näytelmissä ilmenee uudenlainen yksilöllisyyden korostus. Shakespearella toiminnan pontimena on ihmisen oma luonne. Näin ovat syntyneet inhimillistä pahuutta kuvaavat luonteet kuten Macbeth, Othello tai Richard III, mutta myös oikeutta yksilöllisen sukupuolirakkauteen julistava ikivihreä tarina Romeosta ja Juliasta.
Idea -teemalehti sisältää puolakkalaisen historianfilosofian esittelyä sekä kommenttia muuhun kirjallisuuteen, mm. Richard Leakey, Yuval Noah Harari (Sapiens) sekä David Graeber ja David Wengrow (Alussa oli…)
Kuitenkin myös Shakespearella lähtöasetelma on jossain määrin keinotekoinen. Vasta porvarillisen vallankumouksen myötä (1800-luvulla) syntynyt realistinen romaani alkoi kuvata arkielämän eläviä yksilöitä ja tapahtumia. Suuret venäläiset klassikot kuvaavat parhaiten sitä, miten ”pahuus” ilmenee aivan tavallisten, kunnon ihmisten keskinäisissä väleissä ja miten vain harvat näkevät, mitä elämässä todella tapahtuu.
Tällöin myös kaunokirjallisuuden historiassa asettui kysymys siitä, voiko ihminen muuttua eettiseltä asenteeltaan. Niin antiikin draamoissa kuin Shakespearen näytelmissä tuollaista kehitystä ei yksilöillä juuri tapahtunut, mutta erityisesti Dostojevskilla ja Tolstoilla se on keskeinen teema.
→ Voiko ihminen muuttua – Aristoteleen katharsis-käsite ja nykyaika
Kaunokirjallisuudesta löytyy paljon kuvauksia, tuokiokuvia, joissa kuvataan ihmisen luonne, ja sitä kautta se, mikä ihminen yleensäkin on. Tällaisia on esim. Aleksis Kivellä, Väinö Linnalla, Tolstoilla, Tshehovilla ja Shakespearella – ja monilla muilla.
Joskus kirjailija ottaa käsiteltäväkseen olennaisesti filosofisen ongelman. Näytelmässä Rikhard III Shakespeare kysyy: minkälainen on täydellisen paha ihminen? Dostojevski puolestaan alkoi kirjoittaa Idiootti-romaania pohtiakseen sitä, mikä on täydellisen hyvä ihminen. Niissä siis tieteellistä ongelmaa tutkitaan kaunokirjallisuuden keinoin.
Mutta suurimmilla kaunokirjailijoilla on myös varsinaisia määritelmiä ihmisolemuksesta, jopa parempia tai ainakin yhtä hyviä kuin suurimmilla filosofeilla. Vuonna 1982 julkaistussa kirjassaan Puolakka kirjoittaa Tolstoista seuraavasti:
”’Pane merkille mitä muistat ja mitä unohdat, näin opit tuntemaan itsesi’, totesi Leo Tolstoi kerran. Neuvo on yleispätevä, vaikka muotoilu ei olekaan aivan tarkka. (…) Ihminen tuntee itsensä erityisesti siitä, mitä hän pyrkii elämästänsä unohtamaan – ja ihminen haluaa unohtaa vain sellaista, mikä ei sovi niihin sosiaalisiin arvoihin, mitkä hän on itseensä sisäistänyt. Tähän viittasi Tolstoikin eräällä toisella mielenkiintoisella toteamuksellaan:
’Ihminen on kuin matemaattinen murtoluku, missä hänen todellinen lahjakkuutensa on osoittajana ja hänen itsearvostuksensa nimittäjänä. Mitä suurempi nimittäjä, sitä pienempi luku.’” [2]
Loppujen lopuksi kaikissa inhimillisen pahuuden ilmenemismuodoissa on kysymys ihmisen omasta kuvasta. Ihminen haluaa painaa jotakuta itselleen tärkeää ihmistä alas voidakseen kirkastaa omakuvaansa. Omakuva myös asettaa rajoja sille, mitä keinoja ”kannattaa” käyttää toisen vahingoittamiseksi. Tolstoi on oivaltanut omakuvan merkityksen ihmiselle pohtiessaan sitä, miksi varkaat ja murhamiehet eivät lainkaan häpeä tekojaan niin kuin voisi luulla: he mieluummin hakeutuvat seuraan, jossa on mahdollista niillä ylpeillä.
Puolakka katsoi, että Dostojevski kuitenkin on kaikkein terävimmin kuvannut ihmisyyden perimmäisiä ongelmia, ja siksi askel hänen romaaneistaan tieteelliseen ihmiskuvaan on lyhyempi ja suorempi kuin Tolstoilla tai Shakespearella. Dostojevski totesi kerran:
”Ehkä kaikkein paras määritelmä ihmisestä on se, että ihminen tottuu kaikkeen.” [3]
Tämä määritelmä sopii hyvin yhteen sen kanssa, mitä nykyään tiedämme ihmisen geenipoolista ja sen kyvystä sopeutua erilaisiin historian vaiheisiin. Puolakka kommentoi sitä seuraavasti:
”Tuo väite on myös luonnontieteellisesti katsottuna oikeaan osuva. Ihmisyhteiskuntia rakennettaessa täytyy aina ottaa huomioon se seikka, että ihmisiä voidaan johdattaa mihin tahansa väärään, yksilöinä ja joukkoina – yhtä lailla kuin hyvään, kestävään, kaikille hyödylliseen yhteistoimintaan.” [4]
Inhimillistä pahuutta parhaiten kuvaava käsite puolakkalaisessa filosofiassa on sosiaalipsykologinen vallanhimo. Se ilmenee aina irrationaalisena, pitkälle tiedostamattomana käytöksenä ja sen pahin ääripää on kateus. Kaiken suuren kaunokirjallisuuden perimmäisenä lähteenä ovat ihmissuhdetaistelut psykologisesta vallasta.
”Kun ihminen muokkaa ulkoista luontoa, esim. rakentaa veneen tai sillan tai korjaa metsästysaseen, niin hän toimii rationaalisesti. Sosiaalisessa elämässänsä ihminen on pääsääntöisesti hyvin irrationaalinen. – Tämä jälkimmäinen seikka näkyy kaikkein suurimpien kaunokirjailijoiden pääteoksista parhaiten. Ottakaa joku Shakespearen keskeinen näytelmä tai Tolstoin Sota ja rauha -romaani ja arvioikaa ihmisten käyttäytymistä niissä.
Toki sosiaalisessa kanssakäymisessään ihmisellä on aina irrationaalisuuteen kiinteästi liittyvä rationaalisuus. Puhtaimmillaan tai pahimmillaan se ilmenee seuraavassa muodossa: juuri ollessaan johdonmukaisen rationaalinen, mutta yksipuolisella tavalla, ihminen oikeuttaa kaikkein virheellisimmät ja väärämielisimmät tekonsa. – Noinkin ja viime kädessä juuri noin.” [5]
Varsin herkullinen kuvaus ihmisen pöyhkeilynhalusta ja siihen liittyvästä irrationalismista löytyy Tolstoin Sota ja rauha -romaanista. Venäjän armeija valmistautuu ratkaisevaan taisteluun ja kenraalit ovat kokoontuneet marsalkka Kutuzovin telttaan. He alkavat kiistellä ja kilpailla siitä, kenellä on esittää paras sotasuunnitelma. Todellisuudessa siinä vaiheessa on jo myöhäistä: taistelu alkaa aamulla.
→ Marsalkka Kutuzovin esikunta
Viimeisessä näytelmässään Myrsky Shakespeare puhuu päähenkilön Prosperuksen suulla: Monet ihmiset ovat piruakin pahempia. Näytelmässä esiintyykin piru, pahuuden ruumiillistuma. Monet näytelmän muista henkilöistä, jotka ovat ystäviä ja tuttuja Prosperuksen elämän varrelta, ovat myös tilaisuuden tullen olleet ”piruakin pahempia”, salakavalia ja petollisia. Mutta eivät kaikki.
Miksi Shakespeare valitsi tuollaisen teeman useissa näytelmissään? Hän näki omassa, jokapäiväisessä elämässään, mitä ihmissuhteissa todella tapahtuu. Hän syvällisesti ja täysin pelottomasti de facto tarkasteli inhimillisen käyttäytymisen geneettistä perustaa, joka on – kuten nyt tiedämme – kehittynyt n. 2,5–1,5 miljoonan vuoden aikana Homo-suvun apinaihmisten laumoissa. Noinkin voidaan Shakespearea selittää.
Näytelmässään Rikhard III Shakespeare ottaa kuvattavakseen äärimmäisen pahuuden, ehdottoman, itsetarkoituksellisen pahuuden. Mikä on Richard III:n motiivi? Kateus! Sen sanoo Shakespeare Richard III:n suulla heti näytelmän alussa.
Mutta mitä on inhimillinen kateus? Miten se tulisi määritellä? Jotain julkisuudessa menestynyttä ihmistä ei varsinaisesti voi kadehtia toisin kuin jotain läheistä, itselle merkityksellistä ihmistä. Pahinta kateutta on se, kun ihminen kiintyy toiseen pelkästään siksi, että kadehtii tämän oikeudentajua.
Dostojevskin Karamazovin veljeksissä on hyvin syvällinen ajatus siitä, että pahinta vihaa ja katkeruutta herättää – ei mikään, mitä toinen on tehnyt, vaan se mitä itse on tuolle toiselle tehnyt.
”Hän muisti äkkiä miten häneltä kerran aikaisemmin oli kysytty:
– Miksi te niin vihaatte sitä ihmistä? Ja hän oli vastannut narrimaisen häpeämättömyytensä vimmassa: – Tästä syystä: hän ei tosin ole tehnyt minulle mitään, mutta sen sijaan minä olen tehnyt hänelle erään häpeämättömän ilkeyden ja heti sen jälkeen aloin vihata häntä.” [6]
Tämän ajatuksen voi ymmärtää myös näin: kateus toisen oikeamielisyyttä, oikeudentajua kohtaan herättää pahinta kateutta, pahinta vihaa.
Venäjän kirjallisuudesta löytyy edellä lueteltujen lisäksi muita, yksittäisiä helmiä, kuten vuonna 1840 julkaistu Mihail Lermontovin lyhytromaani Aikamme sankari, jossa on jollain perimmäisellä tavalla asetettu kysymys inhimillisen pahuuden olemuksesta.
Hedda Gabler, päähenkilö Henrik Ibsenin samannimisessä näytelmässä, tai Jago Shakespearen näytelmässä Otello ovat esimerkkejä kateudesta, jota eläimillä ei ole lainkaan. Sama aihe on Milos Formanin elokuvassa Amadeus, jonka idea on peräisin Aleksander Pushkinin näytelmästä Mozart ja Salieri vuodelta 1830. Itävallan keisarin hovisäveltäjä Salieri kadehtii Mozartia ja tahtoo tuhota tämän – juuri koska rakastaa Mozartin musiikkia mutta tietää, ettei itse kykenisi samantasoiseen luomistyöhön. Riippumatta siitä perustuuko elokuva historiallisiin faktoihin vai ei, se kertoo hyvin syvää totuutta ihmisestä.
Kateus tässä kuvatussa muodossa on biologisesti katsottuna irrationaalista käyttäytymistä, silloinkin, kun ihminen pyrkii perustelemaan sitä rationaalisesti. Sitä ei ole millään eläimillä.
→ Kataluuden osuus ihmissuvun synnyssä
Suurin surminkaan ihminen ei halua myöntää itselleen henkilökohtaista kateuttaan. Pikemminkin hän yrittää löytää aihetta halveksia kadehtimaansa ihmistä. Tämän huomion teki ranskalainen hovimies La Rochefoucauld jo 1600-luvulla mietelmissään.
→ La Rochefoucauld’n mietelmiä kateudesta, hyvästä ja pahasta
Kauno- ja tietokirjallisuus tarjoaa näkökulman myös poliittisen lähihistorian keskeisimpään kysymykseen: Miksi tavalliset kunnon perheenisät liittyivät SS-joukkoihin ja ryhtyivät systemaattisesti murhaamaan juutalaisia? Miksi sosialistisissa maissa (niiden kaikissa eri muodoissa) syntyi perustasolla joukkomittaisesti punaista fasismia?
Samaa voidaan kysyä edelleen myös nykyaikana. Miksi Venäjällä onnistuttiin perustaa sotilasdiktatuuri? Kuinka Israelissa yleinen mielipide edelleen tukee Gazan kansanmurhaa? Miten Trumpin vallankaappaus oli mahdollinen ja miksi rasistinen, demagoginen äärioikeisto kasvattaa suosiotaan läntisissä, vakiintuneissa demokratioissa, joissa laillisuusperiaate ja mielipidevapaus on lujittunut usean sukupolven aikana kansalaisten mieliin?
→ IDEA -lehti 2024, artikkeli ”Miksi tavalliset miehet osallistuivat kansanmurhaan?” s. 37.
LUE MYÖS
“Kun julmuudesta tulee normaalia, myötätunto vaikuttaa radikaalilta”. Kesän 2025 ”No kings” mielenosoitus (14.7.2025) Donald Trumpin lainrikkomuksia vastaan San Josessa, Kaliforniassa. KUVA: ProBonoPhoto/Jesse Kornblum, CC-NC-BY-4.0.
Tärkeimpänä filosofina ihmisolemuksen ymmärtämisessä Puolakka piti Hegeliä. Hän pohti usein Hegelin ajatusta ”hyvän ja pahan lähes mystisesti samasta alkuperästä”. Ihminen tavoittelee aina tunnustusta, huomiota, valtaa. Mutta kahdella vastakkaisella tavalla: voi pyrkiä joko eettiseen arvovaltaan eli itsekunnioitukseen ja itsetuntemukseen, tai sitten vallantavoitteluun ansiottomasti, valheellisesti. Valheellisen omakuvan ylläpitäminen edellyttää muiden ihmisten, erityisesti läheisten, psykologista alistamista.
Positiivinen esimerkki eettisestä arvovallasta löytyy Väinö Linnalta. Akseli Koskelasta sanottiin romaanissa Täällä Pohjantähden alla:
”Se on jämpti mies… Se on semmonen sanansa mittanen mies.” [7]
Linna totesi, että tämä on korkein tunnustus, mitä kyläyhteisö saattoi jäsenelleen antaa: ihminen pitää sanansa. Ainako? On valkoisia valheita, leikkipuheita, jne. Mutta vakavissa asioissa on pidettävä sanansa, vaikka se olisi itselle epäedullista. Tuo on moraalisen kunnioittamisen A ja O. Nyt ei siis ollenkaan ole puhe poliittisista mielipiteistä.
Jotenkin näin kai Väinö Linnan esimerkkiä tulisi selittää, tulkita. Koska ihmisyhteiskunnassa kaikkia koskevat säännöt ja sopimukset ovat alituisessa käymistilassa, niin juuri sen vuoksi ihminen joutuu aina miettimään sitä, mikä on oikein, mikä väärin. Yhteiskunnassa ja yhteisöissä, ihmissuhteissaan ihmiset ovat jatkuvasti tuollaisessa valintatilanteessa. Mutta oikeudentajua arvostettiin erityisesti perinteisessä kyläyhteisössä, jossa ihmiset tunsivat toisensa kehdosta hautaan ja jossa heitä sitoi yhteen työ ja verraten pysyvä asema taloudellis-yhteiskunnallisessa hierarkiassa.
Puolakkaa huvitti myös kohtaus Pohjantähti -romaanin alusta, jossa Linna kuvasi Otto Kivivuoren työtapaa, kun päreitä naulattiin Jussin valmistuvan talon katolle: Otto työskenteli löysin rantein, vihelteli ja kertoi kaskuja. Juuri sen vuoksi hän pystyi keskittymään työhönsä toisin kuin luonteeltaan jäykempi Laurilan Anttoo. Tämä voitaneen käsittää vaikkapa kuvaukseksi moralisoinnin ja tekopyhyyden tuhoisasta vaikutuksesta ihmiselämään.
→ Väinö Linnan ja Elvi Sinervon merkityksestä Suomen kulttuurielämässä
Ihminen voidaan tuhota paitsi fyysisellä sorrolla, niin yhtä lailla julmalla psykologisella sodankäynnillä. Näin käy hyvin usein juuri silloin, kun kyse hyvästä ihmisestä. Tästä kertovat ihmiskunnan tarinat Prometeuksesta ja Jeesuksesta alkaen. 1800-luvun suurissa romaaneissa myytit laskeutuivat maan päälle keskelle arkielämää.
Dostojevskin romaaneista löytyy aina henkilö, joka edustaa korkeita elämänarvoja eikä mene mukaan julmaan psykologiseen valtapeliin. Lisäksi niissä on eettiseltä asenteeltaan syvästi vastakkaisia henkilöitä ja monia, jotka horjuvat siinä välissä.
Alkaessaan kirjoittaa Idiootti-romaania Dostojevski asetti kysymyksen: minkälainen on täysin hyvä ihminen? Minkälainen ihmiskohtalo se on? Tähän filosofiseen kysymykseen Dostojevski vastaa tarinalla ja osoittaa, miten hyvyys välttämättä tuhotaan. Maailma ei voi ymmärtää eikä hyväksyä ehdottoman hyvää ihmistä, siitä huolimatta, että häntä toisaalta myös rakastetaan. Kateusreaktioista tulee liian voimakkaita.
Puolakka kommentoi seuraavasti eräässä puheessa vuonna 1990, jossa hän vertaa omaa kulttuurinäkemystään Idiootti-romaaniin. Jos joku esittää yhteiskuntatieteissä tai filosofisessa keskustelussa todella rehellisen haasteen, tai jos joku on ihmissuhteissaan ehdottoman reilu, niin juuri sitä henkilöä vastaan hyökätään. Siinä helposti syntyy täysin antagonistinen, sovittamaton ristiriita. Kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven kohtalo on tästä hyvä esimerkki.
Pikkuesimerkkinä samasta asiasta on tämä kohtaus, jossa idioottia, eli ruhtinas Myškiniä pilkataan.
”Ippolit Terentjev sanoo: ’Mistä hän puhui? Onko totta, ruhtinas Myškin, että olette kerran sanonut, että kauneus pelastaa maailman? Hyvät herrat’, hän huusi lujaa kaikille, ’ruhtinas vakuuttaa, että kauneus pelastaa maailman! Mutta minä olen varma, että tuollaiset leikkisät ajatukset johtuvat siitä, että hän on rakastunut.’” [8]
Myškin oli kuitenkin esittänyt oivalluksensa vakavissaan ja Puolakka myös pohti usein samaa kysymystä – aivan yhtä tosissa. Se liittyy esim. puolakkalaiseen tietoteoriaan, jonka mukaan tunteellinen ja taiteellinen tiedostamisen muoto on yhtä lailla tärkeä kuin älyllinen ja tieteellinen. Joissakin tapauksissa jopa tärkeämpi. Noita vastakohtia sitoo yhteen moraali. Tärkeintä on tiedostaa oma yksipuolisuus.
Myös Tšehovin myöhäistuotannossa näkyy monesti hyvän ihmisen tai oikeudentajuun heränneen ihmisen kohtalo. Novellissa Huone numero 6 joutuu psykiatrisen sairaalan ylimielinen lääkäri lopulta itse potilaaksi havaittuaan, miten julmasti potilaita kohdellaan, ja protestoidessaan sitä vastaan.
Sota ja rauha -romaanissa hyvän ihmisen perikuva on Pierre Bezuhov. Hän kysyy: ”Miksi?” Miksi tavalliset, mukavat ihmiset käyvät valtapelejä, asettavat suosion- ja vallantavoittelun kaiken muun edelle? Miksi siinä myös onnistutaan, ellei pistä samalla mitalla vastaan?
Pierrelle käy lopulta elämässä hyvin. Mutta merkillepantavaa on se, miten irrationaalinen hänkin omalla tavallaan on. Pierre on viisas, ainoa Sodan ja rauhan henkilögalleriassa, joka näkee, mitä todellisuudessa tapahtuu. Ja samalla kaikkein tyhmin, hyväuskoisin ja haaveellisin; hän käyttäytyy monesti keskivertoihmisen mittapuulla varsin älyttömästi.
Puolakan ihmiskäsitykseen kuului elimellisesti omintakeinen tulkinta Aristoteleen katharsis-käsitteestä. Kun Aristoteles katsoi, ettei ihminen eettiseltä asenteeltaan voi olennaisesti muuttua, niin Puolakka omaksui Aristoteleen ydinajatuksen ja liitti sen nimenomaan osaksi inhimillistä kasvua.
Eino Leinon runoa Jumalten keinu on tulkittu monin tavoin. Sen on katsottu kuvaavan Leinon rajuja mielialavaihteluita. Samantapaisen tulkinnan tekee kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsinyt rap-artisti Cheek, joka on käyttänyt otteita runosta kappaleessaan Keinu.
Puolakan tulkinta on kuitenkin erilainen. Runo kuvaa moraalisia nousuja ja romahduksia, erityisesti sitä dialektista näkemystä, että korkealta ei voi tippua keskinkertaisuuteen, vaan ainoastaan keskivertoa paljon alemmaksi. Hän kuvasi tätä eettistä vuoristorataa seuraavasti:
”Ihminen, jolla on itsekunnioitusta, tuntee itsensä. Jos ihminen luopuu kokonaan kysymästä ’Mikä on oikein, mikä väärin?’, niin hän menettää itsetuntemuksensa. Hän tietää itsestään sen ja vain sen, että ei tiedä mikä/mitä/kuka hän on.
Menetetyn itsekunnioituksen voi voittaa takaisin vain katharsiksen kautta. Tie syvällisyydestä pinnallisuuteen kulkee kuoleman kautta. Siinä on välissä kuolema! Tie alhaisuudesta ylevyyteen kulkee katharsisten kautta. Tuossa mielessä ihmistymisprosessi on aina kärsimysten tie. Pitää opetella häpeämään omaa itseänsä! Tuollainen kärsimys on muuta kuin mikään muu kärsimys.” [9]
Tolstoilla on lukuisia mestarillisia kuvauksia katharsiksesta. Puolakalle rakkain esimerkki oli Sota ja rauha romaanissa kertomus ruhtinas Vasilista, joka julkaisuissamme esiintyy useissa yhteyksissä. Se on merkittävä paitsi arkipäiväisen tilanteen niin lukuisten yksityiskohtiensa kautta, jotka kaikki antavat aineksia filosofiselle analyysille.
Ruhtinas Vasilin tarina osoittaa, miten pinttyneesti pahallakin ihmisellä on geeniperustassaan kyky katharsikseen, kyky jota eläimillä ei ole – tai johon eläimillä ei ole tarvetta.
Sota ja rauha -romaanissa ruhtinas Andrei makaa kuolinvuoteellaan, hän tietää kuolevansa. Ja hänet valtaa syvä myötätunto kaikkia tuntemiaan ihmisiä kohtaan, myös pahimpia vihollisiaan, joista yksi makaa haavoittuneena hänen vieressään. Samantapainen kuvaus löytyy myös Tolstoin novellista Kreuzersonaatti.
→ Vain ihmisellä on historia; tämän artikkelin alussa olevalla videolla, alkaen kohdasta 11:19 Puolakka kuvailee ruhtinas Andrein katharsista. Samassa yhteydessä hän puhuu myös Kutuzovin esikunnasta.
→ Tolstoi ja musiikin tuottama katharsis
Tolstoin romaani Ylösnousemus kuvaa sekin katharsis-kokemusta. Uuden painoksen suomentaja Lea Pyykkö toteaa esipuheessaan, että romaanin nimi on harhaanjohtavasti käännetty, koska venäjänkielisellä termillä on kaksinainen merkitys. Tolstoin romaani ei viittaa Kristuksen ylösnousemukseen tai nimenomaisesti kristilliseen herätykseen, vaan yleensä käännekohtaan elämässä, henkiseen, eettiseen heräämiseen.
Muita katharsiksen tunnettuja kuvauksia on myös Dostojevskin romaani Rikos ja rangaistus sekä Tolstoilla lisäksi pienoisromaani Ivan Iljitšin kuolema.
Tšehovilla on paljon kevyempiä – vaikkakin usein mestarillisesti kirjoitettuja – novelleja (joilla hän elätti suurperhettä), mutta neljässä näytelmässä ja muutamissa myöhäisemmissä novelleissa hän Puolakan mielestä menee todella korkealle ihmiselämän ydinasioiden kuvauksessa.
Tshehovin perusajatus oli, että kenties joskus sadan vuoden päästä maailma on parempi, mutta siihen asti on tehtävä työtä ja kärsittävä. Tätä hän toisteli useissa kirjeissään ja päiväkirjoissaan.
Katharsiksen ajatus oli silti myös Tshehovin kirjailijakutsumuksen ytimessä. Henry Troyat kertoo Tshehov-elämänkerrassaan seuraavaa:
”Ylioppilas Tihonoville hän oli hiljattain selittänyt, että hänen näytelmiään ei ollut tarkoitettu itkettämään yleisöä, vaan saamaan se ajattelemaan ihmisen tilaa: ’Minä halusin vain sanoa ihmisille rehellisesti: katsokaa itseänne, nähkää miten huonosti ja ikävästi te elätte. On tärkeää, että ihmiset tajuavat sen, sillä jos he sen tajuavat, he varmaan itse muuttavat elämänsä erilaiseksi ja paremmaksi. Minä en tule sitä näkemään, mutta tiedän, että kaikki tulee olemaan erilaista, että mikään tulevaisuudessa ei muistuta tämän päivän elämää.’ Tämän ajatuksen hän merkitsi myös muistikirjaansa: ’Silloin muuttuu ihminen paremmaksi, kun te näytätte hänelle, millainen hän on.’ ”[9]
Katharsiksen kuvauksia löytyy edelleen Balzacilta (Ukko Goriot) ja Charles Dickensiltä (Joulukertomus).
Ernest Hemingway sanoi itselleen:
”’Sinun ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa yksi ainoa tosi lause. Kirjoita tosin lause, minkä tiedät.’ Ja niin minä lopulta kirjoitin toden lauseen ja jatkoin siitä…”. [9]
Puolakka kommentoi: oman omantunnon katharsis-puhdistaminen on olennaisesti juuri sitä, mistä Hemingway kirjoitti. Hän muisteli myös usein toista Hemingwayn kuuluisaa lausetta:
“Jotta voit kirjoittaa elämästä, sinun täytyy ensin elää sitä.”
Tämä oli Hemingwayn neuvo nuorille, jotka halusivat tulla kirjailijoiksi. Siinä on viisas ajatus takana. Jos väkisin yrität ”elää niin kuin kirjailija”, ei sinusta voi sellaista tulla. Mutta jos elät niin kuin omatuntosi sanoo, se on mahdollista.
→ Katharsis ihmiskäsityksemme ja kokemustemme valossa
Puolakalla oli visio uudesta kaunokirjallisuuden genrestä, jota kutsuimme nimellä UKK (uudentyyppinen kaunokirjallisuus). Se on itsetuntemushaaste jokaiselle yksilölle: lakonista kertomusta omista (ja muiden) valtapeleistä tai kateusreaktioista ja niiden syistä siinä ympäristössä ja ajassa, jossa elää.
”Ihmiselämä on tarinan tekemistä. Jokainen ottaa oman elämänsä draamassa tavalla tai toisella, uudelleen ja uudelleen, kantaa siihen, mikä on oikein, mikä väärin.” [12]
”Lait ja tarinat loivat ihmissuvun”, Puolakka totesi usein. UKK-tunnus sitoo ihmissuvun historian alun, nykyisyyden ja tulevaisuuden yhteen. Tämäntapainen visio, mikäli se pitää paikkansa, olisi eräänlainen päätepiste, suuri käännekohta niin historianfilosofialle kuin kaunokirjallisuuden kehityskaarelle.
→ Tarinat eli uudentyyppinen kaunokirjallisuus (UKK)
Monia Puolakalle tärkeitä kirjailijoita on tässä koosteessa jäänyt mainitsematta, tässä esimerkiksi vain muutama: Molière, Jane Austen, Mihail Šolohov (Aron raivaajat) sekä Aiskhyloksen ja Sofokleen tragediat. Suomalaisista kirjailijoista etenkin Pentti Haanpää.
Kaikki uutiskirjeet: klikkaa kuvaa.
[1] Puolakka Matti, Vain ihmisellä on historia, Uusi historia ry 2020, 416.
[2] Puolakka Matti, Mikä ihminen on? Marxismin kriisi, maailmanhistorian suurin käänne ja uuden maailmankatsomuksen välttämättömyys, Vaihtoehtoliike Itu, 1982, s. 68. Tolstoi-lainaukset: (1) Lainattu artikkelista Leontjev, Toiminta ja persoonallisuus, Psykologia no 5, 1975, s.46, (2) Lainattu teoksesta Mao Zedong, Toisista oppimisesta ja omahyväisyyden voittamisesta, Mao Papers, Munchen 1975, s.107.
[3] Dostojevski, F.M. 1956: Muistelmia kuolleesta talosta, WSOY, 17.
[4] Puolakka, Matti, Vain ihmisellä on historia, Uusi historia ry 2020, s. 2009
[5] 150819_manifestin-kirjoittamisesta. Ex tempore -puhe, Matti Puolakan arkisto.
[6] Dostojevski, Karamazovin veljekset, Karisto 1988, 121.
[7] Linna, Väinö 1969: Täällä Pohjantähden alla 2, WSOY, 19.
[8] Dostojevski, F. M.: Idiootti, s. 524, 2004, Karisto.
[9] Puolakka Matti, Vain ihmisellä on historia, Uusi historia ry 2020, s. 91.
[10] Henri Troyat, Anton Tshehov, WSOY 1984, 313.
[11] Hemingway, Ernest 1964: Nuoruuteni Pariisi, Tammi, 17.
[12] Puolakka Matti, emt. s. 388
LUE MYÖS
